Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä
olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta
puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä
varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin
puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on
vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna
korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan
jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka
tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne
jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava
yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen
tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän
pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä
panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai
paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin
_suuren tyhjyyden_ hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä
todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe.
Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen
tarkoituksen toteuttamisessa; _jollei_ sillä ole sitä merkitystä, saa
se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; _jos_ sillä
on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä
kunniakkaasti.
Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät
hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus.
Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu,
joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan
juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja
paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta
myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset
kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta
joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti
sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?
Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu
lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja
taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään
sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan
mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli
kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin
Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen
katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan
tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme
runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
jos on elämää.
Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas
riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona
jälkeentulevien sydämiin.
Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana
päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin
Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt
kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja,
jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa:
vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.
Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja
auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen
näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos
vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia.
Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä
uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista
henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.
Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri
oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin
Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan
sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo
erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti
mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua
saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he
olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen
sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja
virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai
kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli
tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen
aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi
kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä
laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli
Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta
ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa
majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin
hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin
samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois
valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei
sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin
maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn,
parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen
poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.
Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa
herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren
ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin
"viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen
päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla
olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin
ollut kuolonisku, jollei ... niin, jollei hän siitä lähtien olisi
saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa
venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten
valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus
lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista
eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla,
joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle,
leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan
nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään
"sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".
Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta
jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki
haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset
rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä
ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen,
kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.
Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona
käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla
suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua
naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin
luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa
sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen,
huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä
hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui
Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta
kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.
Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja
muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti
eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli
suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti
Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan
isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia
mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin
mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton
täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän
siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli
kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä,
se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti
Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli
muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan
kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun
palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin
hän oli mielessään kuvitellut -- sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka
kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena
muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui
kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.
Mitä hyödytti _näiden_ kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät
kauemmin kuin Lennart Croneld?
Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä
vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään
valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä
kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin
Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman
hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista
ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin
hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi
kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä
kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren
ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään
kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden
vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski
tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli
luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi
lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut
tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot
paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä;
mutta ... miksi oli _hän_ elänyt?
Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta
Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä
olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia
sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet
armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti
lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan,
rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä
ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille
menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli
hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli
tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen
yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa
elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon
elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi
pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!
Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven
rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta.
Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään
erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili
rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen
lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren
uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta,
istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille.
Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea
vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä,
hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta
pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen,
vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven
isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja
ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä
loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen
marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart
Croneld, k. 24 elokuuta 1788.
Eikö mitään muuta?
Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet
jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa,
miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian
puolesta -- kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta
-- mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli
piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun
tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin
täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.
Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen
kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen
oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.
Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin
Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin
arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja
päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan
hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja
lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö
hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen
tyttärensä pojan tytär -- ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä,
jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan,
jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä
hän tuli ja mihin hän meni.
On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno
tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille
niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt
pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta
sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut
silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on
liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut
kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee
kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista
toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa.
Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.
-- Mutta -- sanoo ylioppilas hehkuvin poskin -- onko teillä nuo
hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden
ruoaksi.
-- Ei -- vastaa vanha rouva -- minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin
saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla
tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen
oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle
muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.
Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten
virtoinaan valuessa.
-- Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko
kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. -- Tuollaisen haudan ääressä
ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on
kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?