Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti
joutuvan perikatoon.
Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli
kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten
Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta
oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan
itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano.
Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät.
Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto
lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui
hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli
kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä
Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen
lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina
kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina
valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä
kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja
turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija
petti -- tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut
koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin
hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut
lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää,
silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.
Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja
kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken,
jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun
epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi
päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille
petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista.
Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä
rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n
kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa
sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan
mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi
onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se
äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi
ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä
pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen
siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.
Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien
olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä
1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun
19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä
kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama,
sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi.
"Viimeksimainitun päivän iltana" -- kertoo K.M. Armfelt omassa
elämäkerrassaan -- "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo,
sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin
teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. -- Sitä ei ole
ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua
monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa
vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa
sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan
läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä
isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan
kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."
Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien
kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää
myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat
olevansa neron mielijohteita.
Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä
matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui
kaikki heikosta säikeestä.
Palaamme kertomukseen.
Oli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen
ja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta.
Kalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan,
kun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan
kallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti
tuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.
Kymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa
avara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka
luultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain
lohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki
ehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen
hiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan
pitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen
loistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne
ovat asuskelijoita!
_Asuskelijoiksi_ nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia
virolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan
Etelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä
erinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä
salaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei
millään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä,
päinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja
Kymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.
Lankilan väki ei ollut arvannut aivan väärin, sillä tulen ympärille,
joka paloi tuvan isossa, hakkaamattomasta harmaasta kivestä tehdyssä
liedessä, kokoontui vähitellen kymmenen tai kaksitoista epäiltävän
näköistä miestä. Heidän lerppahatuistaan, heidän lyhyistä, polven
ympärille sidotuista housuistaan ja heidän pitkistä, ruskeista,
sadevettä tippuvista takeistaan tunsi heti virolaisen puvun, samoin
kuin heidän pehmeämpi ja soinnuttomampi kielensä osoitti heidän olevan
veljeskansaa meren toiselta puolen, sillä vironkieli on suomeen
verraten kuin tanskankieli ruotsiin. He olivat jo luultavasti saaneet
veneittensä sisällön turvaan, sillä heidän työnänsä oli vaatteiden
kuivaileminen tulen ääressä, ja sitä tehdessään he illalliseksi ottivat
esille leipää, voita ja juustoa pienistä raudoitetuista eväsvakoista,
missä he eri laatikossa säilyttivät myöskin monta kaunista hopeariksiä
hyvässä sovussa monen kirkkaan hopearuplan rinnalla. Asuskelijat myivät
aivan erotuksetta ystävälle ja viholliselle, tai oikeammin, he olivat
kaikkien ystäviä, jotka vain maksoivat hyvin ja osasivat pitää
tullimiehet tarpeeksi etäällä. Muuten oli heidän rohkean ja vaarallisen
ammattinsa menestymisen ehtona, että sai harvoin tai ei koskaan joutua
sen viettelyksen orjaksi, jota he niin viljalti levittivät muiden
turmioksi. Sen sijaan että he muiden tavoin olisivat antaneet
viinapullon kiertää miehestä mieheen ruokahalun kiihoittimeksi ja
märkien jäseniensä lämmikkeeksi, näkyivät asuskelijat keittävän tulella
mielijuomaansa, jonka valmistamisen he olivat oppineet venäläisiltä ja
jota he nimittivät "sbitiniksi", mistä rannikkolaisten ruotsalainen
kieli oli saanut "spitting'in". Tuo kuumasta vedestä, siirapista ja
kuminoista valmistettu juoma, johon toisinaan pannaan hunajaa tai
kaneelinpalanen, on niin lämmittävää, että se saisi vaikka lumiukonkin
hikoilemaan; kylmä ja tottumus tekee siitä oikean herkun.
Asuskelijat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka sieltä hakivat suojaa
tuona sateisena iltana. Heidän kummastuksekseen tuli yksitellen sisään
noin parikymmentä rakuunaa, jotka olivat sitoneet hevosensa tuvan
vieressä olevan katoksen suojaan ja sitten yhtä märkinä kuin
asuskelijatkin alkoivat kiistellä heidän kanssaan sijoista tulen
ympärillä.
Asuskelijoilla oli koko avarassa maailmassa vain yhdenlaisia
vihollisia, joita vastaan he alinomaa taistelivat hengen uhalla,
nimittäin tullimiehet. Sotamiesten kera, joille he niin runsaasti
hankkivat oivallista tavaraansa, olivat he tavallisesti mitä
parhaimmassa sovussa ja ystävyydessä. Kuitenkin näytti heistä äsken
tullut lukuisa seura syystä kyllä jokseenkin epäiltävältä. He
kohentautuivat vastahakoisesti toiselle puolelle, vetivät vakkansa
sivulle, neuvottelivat keskenään vieraalla murteellaan ja katselivat
uusia tulokkaita silmäyksin, joista saattoi huomata heidän hätätilassa
kykenevän käyttämään väkivaltaa väkivaltaa vastaan.
Eivätpä asuskelijat olleetkaan ensi kertaa sellaisessa asemassa. Heillä
oli kaikilla, paitsi vaarallisia puukkoja, myöskin lyhyet kirveet
nahkavyöstä riippumassa, ja tappelua noiden hurjien salakuljettajien
kanssa, jotka olivat tottuneet kestämään mitä vaaroja hyvänsä,
pidettiin koko seudussa niin vaarallisena, että heidän vihollisensa,
tullimiehet, harvoin ryhtyivät sellaiseen uhkayritykseen, elleivät
tienneet olevansa tuntuvasti ylivoimaisia. Joko tiesivät rakuunat sen
tai he tahtoivat luonnollisesta myötätuntoisuudesta olla hyvässä
sovussa viinakauppiaiden kanssa, samantekevää, he tyytyivät vapaasta
tahdosta lieden toiseen puoliskoon ja rupesivat rauhallisesti
puhelemaan naapuriensa kera tulen ääressä.
Mutta pitkällinen kokemus ja kaikenlainen väijyntä olivat opettaneet
asuskelijat epäilemään kauniita sanoja, jotka saattoivat päättyä
tullimiesten sekaantumisella asiaan, ja he käyttäytyivät edelleenkin
varovasti ja uhkaavasti, kunnes vähän ajan kuluttua eräs upseeri, joka
nähtävästi oli rakuunain päällikkö, astui tupaan ja asettui hänkin
tulen eteen, johon hänen käskynalaisensa tekivät hänelle tilaa.
Silmäys asuskelijoihin riitti hänelle ilmaisemaan, minkälaisia ihmisiä
he olivat. Se keksintö ei näyttänyt häntä ollenkaan huolettavan, vaan
päinvastoin tekevän häneen hyvän vaikutuksen. Hän lähestyi heitä,
puhutteli heitä heidän omalla kielellään ja oli kohta vilkkaassa,
salaisessa keskustelussa asuskelijain johtajan kanssa. Tulos näkyi
miellyttävän kumpaakin, sillä rakuunat luulivat, hieman kateellisina,
huomaavansa, että uusi ystävyys vahvistettiin muutamilla kiiltävillä
tukaateilla.
Sitten upseeri katsoi vähän kärsimättömänä kelloaan ja lähetti ensin
yhden, sitten toisen ja vihdoin kolmannenkin rakuunan ulos tähystämään.
Hetken kuluttua palasivat he tuoden muassaan naisen, jonka musta
silkkiviitta sateenvarjon suojasta huolimatta oli kastunut läpimäräksi.
Upseeri ja tuo korkeavartaloinen, komea nainen vaihtoivat muutamia
sanoja keskenänsä, sillä aikaa kun nainen antoi sateenvarjonsa mukana
tulleelle kamarineitsyelle; katsottiin taas kelloa, ja sitten molemmat
istuutuivat penkille tulen ääreen, samalla kuin muut tuvassa olijat
vetäytyivät vähän syrjemmälle.
Keskustelusta, joka sitten aloitettiin matalalla äänellä ja ranskaksi,
selvinnee lähemmin, miksi oli kokoonnuttu sellaiseen aikaan ja
sellaisin seuroin autioon kalastajamökkiin Kymen virran rannalle.
-- Oletteko varma, ettemme myöhästy? kysyi upseeri.
-- Hän ei ainakaan tule ennen yhtätoista, hyvin luultavasti vasta
puolenyön jälkeen, vastasi mustaviittainen nainen.
-- Kello on nyt kymmenen, tästä on lyhyt matka venelaiturille, ja
saamme siis odottaa tunnin ajan. Joka tapauksessa on minulla kaksi
luotettavaa tähystäjää rannalla.
-- Ole huoletta. Vanha ystäväni Tupakka-Matti on vartioimassa tallin
luona, ja hänen on heti riennettävä tänne, kun armollinen herra käskee
tuomaan vaununsa. Mutta onko teillä myös tarpeeksi väkeä?
-- Kaksikolmatta, jotka ovat minulle sokeasti uskollisia, kaikki
valmiit vaikka syöksemään päänsä seinään, kun vain komennan eteenpäin.
He saivat sitäpaitsi kymmenen riksiä mieheen ja heille luvattiin vielä
yhtä paljon, kun kaikki on tehty. Totta on, ettei heitä olisi käskyillä
eikä lahjoilla saatu lähtemään, elleivät he olisi saaneet päähänsä,
että armollinen herra aikoo myydä heidät ja koko maan väkineen
päivineen teidän ystävällenne, rouvaseni.
-- Keskinkertainen kohteliaisuus, kunniani nimessä. Mutta kaksikolmatta
miestä on kovin pieni joukko, jos hän ottaa mukaansa vartijoita.
-- Niin, mistä luulette saatavan senlaatuista väkeä? Päällikkökunta on
kyllä isänmaallismielinen, mutta luullakseni koko armeijassa tuskin on,
paitsi minun miehiäni, tusinan vertaa kyllin valmistettua. Pitäisihän
teidän tuntea ainakin savolaiset, ja samanlaisia ovat kaikki enemmän
tai vähemmän. Miten kävi Haminassa? Me emme olleet säästäneet juttuja,
uhkauksia eikä lupauksia, ja kuitenkin tulivat kaikki kuin hulluiksi,
kun he näkivät vilahduksen herran punaisista kengänkannoista, ja
vannoivat seuraavansa häntä kuin lammaslauma teidän ystäviänne vastaan,
rouvaseni. Mutta te olette oikeassa, meidän täytyy olla valmiita
kaikkien tapausten varalle, me tarvitsemme lisää voimia, enkä minä
valinnut tätä kokouspaikkaa tarkoituksetta. Kas tuossa ovat
liittolaisemme. Hopearahan helinästä ovat asuskelijat valmiit vaikka
hirtättämään oman piispansa; ja tukaatin sulosoinnusta suostuvat he
ryöstämään vaikka oman isoisänsä. Sen lisäksi olen huomauttanut heille,
että armollinen herra, jos hän saa pysyä paikoillaan, aikoo taas tehdä
viinanpolton kruunun omaksi ja siis kynsin hampain hävittää salakaupan,
kun sitävastoin, jos me pääsemme herroiksi...
-- Varo itseäsi: he saattavat yhtä helposti myydä salaisuutemme.
Toivoakseni et ole ollut varomaton?
-- Olkaa huoletta, he tietävät vain, että aiomme ottaa kiinni erään
ylhäisen henkilön juuri kun hän on astumaisillaan veneeseen mennäkseen
Amfion-laivalle, missä hän viettää yönsä. Rakuunaini ja asuskelijain
avulla sieppaamme viidessä minuutissa herran puolen pataljoonan
käsistä.
-- Mihin aiotte viedä hänet?
-- Ensin Sippolaan tai Liljendalin everstinpuustelliin, joka on
lähinnä; mutta kun se varmaankaan ei ole kyllin turvallinen, on
mahdollista, että matkaa jatketaan aina Jägerhornin Raahelinnaan.
-- Miksi ei rajan yli Sprengtportenin kunniavartioon? Herrathan ovat
vanhoja tuttuja.
-- Ei, rouvaseni, niin pitkälle ei todellakaan ulotu ystävyytemme teitä
kohtaan. Me voimme vihata hirmuvaltiasta ja panna hänet pois viralta,
saatamme vapautua vanhoista lupauksista, mutta me emme aio vaihtaa
toisia kahleita toisiin. Jos teillä olisi sellainen panttivanki
mielinmäärin käytettävänänne, voisitte te tehdä koko meidän
itsenäisyysjulistuksestamme makeistötterön.
-- Teidän itsenäisyysjulistuksestanne! Mitä hullutuksia!
-- Vedättekö sitä virttä, rouvaseni? Minusta näyttää ajatustenne
paljastaminen vielä olevan vähän liian aikaista, kun emme ole edes
selvillä pienen tehtävämme alustakaan. Tahdotteko siis pakottaa minut
heti ratsastamaan takaisin leiriin ja jättämään teidät lavertelemaan
herralle kohteliaisuuksia hänen onnellisesti lähtiessään.
-- Ei, Detlof, olkaamme viisaita, älkäämme menettäkö otollista hetkeä
hyödyttömien kiistojen tähden! Minä olen, kuten sinäkin, jo uskaltanut
liian paljon voidakseni enää huolia mistään epäilyksistä, kun hetki on
tullut. Nyt tai ei milloinkaan. Ellemme nyt vangitse puuteroitua
jalopeuraamme, niin pääsee hän pakoon, ja kaikki joutuu vaaraan. Siis
täytyy joko sinun onnistua tänään tai Hästeskon huomenna. Jompikumpi;
muut mahdollisuudet täytyy estää kaikin mokomin.
-- Oh, minä onnistun kyllä, rouvaseni. Minä en salli Hästeskon kopeilla
käskijän tavoin, hän kun aina kohtelee meitä toisia, ikäänkuin ei
kellään muulla kuin hänellä olisi rahtuakaan rohkeutta.
-- Mutta minä sanon, että se _voi_ mennä myttyyn, ja silloin täytyy
ryhtyä siihen toiseen tuumaan, siepata asianomainen Loviisan tieltä
huostaamme. Koska sen täytyy tapahtua keskellä päivää, on tarpeellista
ryhtyä muutamiin toimiin, joita ei saada valmiiksi ennenkuin
ylihuomenna. _Enfin_, on siis erittäin tärkeätä, ensiksikin, ettei
ennen aikojaan pelästytetä armollista herraa onnistumattomalla
yrityksellä, joka on mieluummin lykättävä toistaiseksi, ellei
edeltäkäsin olla aivan varmoja sen menestymisestä; ja toiseksi, ettei
hän lähde täältä ennen ylihuomenta, jolloin kaikki on kunnossa uuteen
yllätykseen. Kas siinä, ystäväni, on syy, miksi minulla äsken oli armo
osoittaa herralle alamaista kunnioitustani.
-- Kello on vielä kahtakymmentä vailla yksitoista. Tahdotteko olla hyvä
ja kertoa käynnistänne hänen puheillaan? Olisi hupaista kuulla, miten
te osasitte huvittaa niin tottunutta ilveilyjen kirjoittajaa uudella
ilveilyllä, joka oli parempi hänen omiaan.
-- Tiedäthän, että minä viisi vuotta sitten sain armon tulla muun
seurueen mukana esitellyksi herralle, kun _la baronne de Fredricshamn_,
Haminan paronitar, sai kunnian ottaa vastaan _le comte de Gottland'in_,
Gottlannin kreivin. Arvaathan, ettei niin vanhaa tuttavuutta käynyt
kieltäminen; pääsin puheille, ja herra oli niin kohtelias, että hän ei
ainoastaan tuntenut minua, mitä minun ei sovi epäilläkään, vaan vieläpä
vakuutti minun näinä viitenä vuotena tulleen kymmenen vuotta
nuoremmaksi ja kauniimmaksi, jota kainouteni vaatii minua kenties
syystäkin epäilemään. Mitä arvelet siitä, hän suvaitsi muistaa, että
minulla oli noilla suurilla päivällisillä ylläni, kuten muillakin
naisilla, sininen hame, koska keisarinna kantoi Ruotsin sinistä
nauhavyötä, ja hän vakuutti sen puvun sopineen minulle ihmeellisen
hyvin. Luonnollisesti minä vastasin kohteliaisuuteen alamaisesti
ihaillen Gottlannin kreivin mustaa ja tulipunaista teatteripukua, joka
hänellä oli yllään samoilla päivällisillä ja jonka reunustana oli Perun
timantteja, vaikka ne tietysti olivat velaksi otettuja Hampurista.
-- Sehän on suurenmoista. Eipä voitaisi ajatella parempaa keskustelun
aihetta tuollaiseksi hetkeksi.
-- No niin, kun olin, pannen ruotsalaisen lainkuuliaisuuteni alttiiksi,
antanut hänen huomata minulla vielä olevan hiukan ystävällisiä suhteita
entiseen hallitsijattareeni...
-- Mitä, rouvaseni, oletteko uskaltanut...?
-- Teeskentelytaidon mestarin edessä täytyy aina olla niin vilpitön
kuin mahdollista, koska sillä tavoin voidaan parhaiten sokaista hänen
silmänsä. Herra kävi tarkkaavaksi ja minä sen huomattuani ilmaisin
muutamia salaisia asioita, jotka minun muka oli käsketty toimittaa,
kuten hänelle uskottelin. Minun tulee lisätä, että herralla luultavasti
_mon petit coucou'ni_ kautta oli vähän vihiä muutamista pienistä
vehkeistä Savossa... Niin tosiaankin, toivon, että pieni käkösemme nyt
kukkuu häkissä?
-- Olkaa huoletta. Hän viettää aikaansa niin hupaisasti kuin paranevan
on mahdollista sotilassairaalassa Anjalassa.
-- Kaikki nuo uskottavat asiat saattoivat armollisen herran
suosiollisesti kuulemaan minun uskottelujani. Minä huomautin hänelle
salavihkaa, että jos hän tahtoisi uhrata Turkin, joka on lähinnä
keisarinnan sydäntä, niin voitaisiin saada aikaan kunniakas rauha,
vieläpä sen lisäksi apua Anjalanliiton paljastamiseksi ja
rankaisemiseksi. Ja kun siinä ei näyttänyt olevan kylliksi, viittasin
hieman mahdollisuuteen, että vielä Hamina ja Savonlinnakin
saatettaisiin antaa rauhanteossa, jopa Tanskaakin kurittaa sen
viimeisestä hyökkäyksestä, tietysti sillä ehdolla, että "perheliitto",
josta kerran niin paljon puhuttiin, toteutuisi... Jos haluaa saada
toisen uskomaan, täytyy olla todenmukainen.
-- Ja se onnistui teille?
-- Onnistui niin täydellisesti, että lähtö, joka oli aiottu huomiseksi,
on varmasti siirretty ylihuomiseen, jotta vielä kerran pääsisin hänen
puheilleen; silloin saan armon kuulla herran suullisen vastauksen,
viedäkseni sen keisarinnalle. Se on suuresti huvittava rouvaa, kun hän
saa sen kuulla.
-- Mutta sehän on _espièglerie_, ilveily, joka tekee teidät
kuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin
teille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna,
tekisin teistä ministerin... Ai, kello on vain muutamia minuutteja
vailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?
-- Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna
sateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi
parhaaksi paeta?
-- Olkaa aivan huoleti, rouvaseni... Me olemme ottaneet _kaikki_ asiat
huomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin
harkittu...
-- _Paitsi yhtä_, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla
vielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin
tunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään
hoikka olento, kersantti Lennart Croneld.
Kapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen
rouva -- jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut -- peräytyivät
ehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin,
joka hänellä oli vyössä.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.
-- Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä --
teidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne!
vastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin
hyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.
Suunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat
vetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat
tahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni
käski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.
-- Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän
ylenkatseellisesti. -- Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut
tekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on
tehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei
tehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut
sinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia
tapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä,
niin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi,
vaikka satakin kertaa olisit veljeni!
-- Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen
vakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja
maansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on
piiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.
Melu alkoi uudestaan, kaikki tunkeutuivat ovea kohti, kapteeni
ensimmäisenä.
-- Pois tieltä siitä! kiljaisi hän ja viritti pistoolin hanan.
-- Ei, ei askeltakaan tästä. Jos tulette ulos, on annettu käsky ampua
kaikki maahan, vastasi Lennart paikaltaan väistymättä.
Viimeiset sanat haihtuivat hälinään, kaikki tunkeutuivat eteenpäin,
kapteeni raivostui, laukaisi aseensa umpimähkään ja syöksyi ulos
kaatuvan veljensä yli.
Mutta tuskin pääsivät ensimmäiset kynnyksestä, kun jo laukauksia
pamahteli joka haaralta pimeästä. Kapteeni Detlof sai kuulan oikeaan
käsivarteensa, muutamia kaatui, toiset kääntyivät takaisin verissäpäin.
Kivääritulen salamoidessa he olivat tunteneet ampujat Elfsborgin
rykmentiksi, jotka everstinsä, kreivi Hugo Hamiltonin, johdolla
piirittivät mökkiä.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin antautua. Rakuunat olivat
kadottaneet päällikkönsä; asuskelijat, jotka huomasivat, ettei nyt
ollut kysymys viinasta, tekeytyivät viattomiksi eivätkä luulleet olevan
syytä mihinkään pelkoon. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olivat
kaikki aseettomina ja matkalla päämajaan, joukossa oli myöskin
majuritar Croneld, hänen kamarineitsyensä ja kahdeksan haavoittunutta,
niiden joukossa kapteeni Detlof Croneld ja hänen veljensä, kersantti
Lennart.