Anjala on vanha säteritila, sen melkoisen lahjoitusalueen päässä, jonka
Kaarle IX antoi Henrik Wreden perillisille kiitollisuuden osoitukseksi
siitä, että tuo urhea aatelismies lainasi hänelle hevosensa Kerkholman
taistelussa vuonna 1605 ja pelasti siten kuninkaan hengen uhraamalla
oman henkensä. Anjala oli tuon kuuluisan suvun hallussa aina vuoteen
1837, jolloin se myytiin kreivi Creutzille, joka taas myi sen 1842
Suomen valtiolle; valtiosäätyjä kysymättä lahjoitettiin se
sukukartanona kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menshikowille. Tila
sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla, länsipuolella Kymessä olevaa
Anjalan koskea, joka on Suomen väkevävirtaisimpia putouksia.
Kartanossa, joka monen muun merkillisyytensä ohessa oli 1820-luvun
alussa myöskin kuuluisa hirvittävistä kummitteluistaan, on meidän
aikoinamme vain toisinaan kesäisin asustanut sen harmaapäinen
omistaja, levähtäen siellä valtiollisista toimistaan. Somatekoinen,
kaksinkertainen puurakennus silmäilee niin hymyilevänä yli kosken,
havumetsän ja viljavien vainioiden kuin ei olisi tuhkanharmaa haamu
koskaan hiipinyt sen saleissa, ei kyyneleinen silmä koskaan katsonut
sen ikkunoista eikä synkkä petos koskaan sen komeiden, vuosisataisten
kuusien suojissa kuiskaillut kukistuvista kruunuista ja hajoavista
valtakunnista.
Kun Kymi vuonna 1788 oli rajajokena, oli silloinen kolminkertainen
kivirakennus Ruotsin puolella rajaa, ja sen kautta, että pääarmeijan
leiri oli siirretty sinne, oli siis ensimmäinen välirauhan saamiseksi
sovittu ehto täytetty, nimittäin vetäytyminen keisarinnan maalta
takaisin omalle puolelle. Telttarivit olivat puiden alla mäellä kosken
luona, tykit oli asetettu virran äyräälle vallitsemaan vastakkaista
venäläistä rantaa, vartijoiden kiväärejä välkähti sieltä täältä metsän
reunasta, nahkapoikia harjoiteltiin lähimmällä niityllä, käskyläisiä
tuli ja meni, ja pääskyset lentelivät nuolennopeina kuohuvain
virranpyörteiden yläpuolella sieppaamassa siinä viljalti leijailevia
kultasiipisiä sudenkorentoja. Kaikki näytti Lennart Croneldista ensi
silmäyksellä vilkkaalta, hymyilevältä, toivehikkaalta ja miehekkäältä,
kun hän kauniina kesäiltana kurjilla kyytirattailla saapui Anjalan
kartanoon.
Ja kuitenkin hänestä tuntui niinkuin olisi jo ensimmäisen vahtimiehen
katseessa ollut jotakin synkkää ja masentunutta, ja samanlaista
alakuloisuutta näkyi melkein kaikkien vastaantulijoidenkin kasvoissa.
Sotamiehet kivääreitään kirkastaessaan, kuormanajajat korjatessaan
vaunujaan, jopa kenraalin kokkikin, joka valkoinen esiliina edessä tuli
portaille torumaan kyökkipoikaa, kun hän ei ollut kylliksi kiireesti
huuhtonut pinaattia, kaikki näyttivät huolestunein ilmein odottavan
ukkosta. Vain muuan nuori luutnantti, joka luultavasti oli äskettäin
urakassa ostanut virkansa isänsä rahoilla, tuli huolettomana
vihellellen pihan poikki pyssy olalla, väijyäkseen jotakin heinäsorsaa,
joka oli liian varomattomasti lähennyt ampumamatkan päähän rannasta
kosken alapuolella.
Lennart kysyi uusmaalaisten pataljoonassa palvelevaa kapteeni
Croneldia. Hänelle osoitettiin mäellä olevaa telttaa. Lennart nousi
rattailta, maksoi kyytimiehelle ja meni jalkaisin etsimään veljeään.
-- Kas vain! -- huudahti kapteeni Detlof ihastuneena, sillä veljesten
väli oli jokseenkin hyvä muuten, paitsi valtiollisissa asioissa --
tervetultua Pluton valtakunnasta! Kuinka jaksetaan manalassa? Hyvin,
toivoakseni, vaikka Tuoni saaneekin tässä sodassa pitkän nenän. Minua
ilahduttaa saada nähdä sinua, rakas Lennart, kun olet luullakseni
saanut kylläksesi kasakoista. Tulitpa juuri paraiksi lähteäksesi
kanssani vähäiseen kokoukseen, jossa keskustellaan päivän kysymyksistä.
Kuningas voi toivoakseni hyvin? Aiomme kohta saada osaksemme armon
käydä kunniatervehdyksellä hänen luonaan kuulemassa, saivatko Kustaa
II:sen Aadolfin varustukset mitään naarmuja viime kahakasta.
-- Kuningas voi niin hyvin -- vastasi Lennart -- etteivät kaikki ehkä
voine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä
meidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme
ja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä
itsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi
välinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on
tapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko
lainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun
kantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin
kantasi.
-- Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä
arvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen
estää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo
valinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta
kenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät
kokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet
imenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä
isältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia
äitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle;
tyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei
vaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi
hillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria
teemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten
voin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa
tuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen,
jonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä.
Sinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani
ja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin
tutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin
osoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.
-- Sano, Detlof -- jatkoi Lennart teltasta -- mikä syy on saattanut
sotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?
-- Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan
talia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella
puolen rajaa.
-- Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin
hän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme
epätoivoon?
-- Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka
sinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja
sinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja
parempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen
nähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa.
Mikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään
tänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän
tunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin,
olisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty
kapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut
kavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden
maailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään
nyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. _Enfin_, sinä seuraat
kuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija,
jompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme
huomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle
lautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita,
jollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas
meitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se
riippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on
sanoa.
-- Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta
ja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja,
joihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon
toisen rintaan?
-- Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni,
tuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan
vallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen
uuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen
viettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä
maassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta
täynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään
asia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta!
Eläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan
siellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä
korvissani: "Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin
suoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!"
-- Ne sanat haisevat vereltä!
-- Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät
paremmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin
mieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen
hartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat
käsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia.
Niin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme
viikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon
tuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan
luonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja
pysykäämme ystävinä, _soyons amis, Cinna!_
-- Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä,
joka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran
huviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa
päätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa
luonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä
sille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin
vesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä
niin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis,
eikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta "pienestä
suoneniskusta". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja
olimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle
lait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa
pelästyimme! Me riensimme ulos -- oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen
jyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei
luonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme,
ja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven
vesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet
sen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt
syvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi,
kuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen
suureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme
onkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen
liejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli
sammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma,
ettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy
samoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?
-- Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?
-- En välitä arvoituksien arvailemisesta.
-- Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin
kutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt
papiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien
sommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen
hovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.
-- Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?
-- On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat
itse arvostella jatkoa.
-- Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en
tule kanssasi.
-- Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista?
Se on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki,
mistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.
-- Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos
olisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi,
etten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi
kuninkaan asiaa.
-- Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö
ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö
kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin
hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja
emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle?
Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa
kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle
kertomuksestasi Savonlinnasta?
-- Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.
-- Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?
-- Minä en ota mitään vastaan.
-- Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule,
meidän on aika lähteä.
Veljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan
kauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart
huomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään
erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä
suurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän
punssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa
III:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella
ja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.
Lennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän
niin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia,
keski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei
ketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia
alhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali
parooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa
kreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli
jäänyt kotiinsa päämajaan.
-- Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran
suurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva
ruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. --
Missä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä
iltana tuot joukkoomme?
-- Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. --
Koska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat
sallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille
todistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman
herroilta.
Muutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein.
Lennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla
vaivaamatta enää ketään.
-- Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi
eräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. --
Etkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi
kenraalille kaksi tuntia sitten?
-- En, vastasi kapteeni Detlof.
-- Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan
taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on
20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin
Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää
puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään
narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten
ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr
vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.
Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja
ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.
-- Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen
suomalainen majuri kärsimättömänä. -- Asiaan, hyvät herrat, meillä ei
ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä.
Ensin paroni L:n ja _tituluksen_ kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä,
kertokaa meille hänen esityksensä.
-- _Rouva_ käskee tervehtimään -- sanoi puhdasta ruotsia puhuva
everstiluutnantti -- että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan
isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai
rauhan saantiin. _Vanhuksen_ ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään,
vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen
12000:ntiseen joukkoon, jonka _rouva_ pitää valmiina meidän avuksemme.
Siten luulee _titulus_ sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä
turvassa.
-- Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.
-- Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen.
Se olisi petosta. Se olisi eroamista.
-- Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.
-- Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. -- Jos
sotajoukkomme yhdistyy _rouvan_ joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan
turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki
pyrimme.
-- Ei mitään liittoa! Ei eroamista!
-- Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua
keinoihinkin, jatkoi viekas majuri. -- Epäilemättä saatetaan kaikki
vaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että
_rouvalla_ on rehelliset aikeet.
-- Uskomatonta, mutta totta!
-- Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!
Majuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty
Pietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden
sanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin,
että suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen
jälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan
maan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta
ja voimakasta apua.
-- Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka
vastaa, että se on oikea?
-- Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään
kohottaen.
-- Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!
-- Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä
niskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain _herra_
Ruotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä
tekotukkanne roikkuvat.
-- Totta on. Hänellä on nimemme.
-- Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on
jäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.
-- Ei saa antaa hänen puhua moukille.
-- Hänet on heti vangittava.
-- Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava
kokoon valtiopäivät.
-- Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.
-- Onpa jotakin vielä varmempaa...
-- Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!
-- Lisää punssia.
-- Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla
maatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.
-- Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa
tallelle.
-- Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?
-- Kenenkä muun kuin _vapaamuurarin_?
-- Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.
-- _Mammanpojan_ ehkä?
-- _Homme blasé_, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa
makuuhuoneessaan!
-- Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei
muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!
-- Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan
sameasta saaliinsa.
-- Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.
-- Kuin tyhjä pullo.
-- Ja hyvin tulpattu.
Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka
luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen
kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet
edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin
tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka
olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko
paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin
olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään
lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa
nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta
ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa
puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa
III:ta virkaheittona kuninkaana.
-- Hyvät herrat -- virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella
oleva kapteeni -- me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet
_herralle_ liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle.
Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, _avis au
lecteur_. Ken ottaa sen viedäkseen?
-- Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.
-- Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi
henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät
_herran_ heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja
huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja
nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa.
Sillä välin kokoontuu valtakunnan _collegium medicum_, lääkärineuvosto,
Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai
lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.
-- Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!
-- _Mais après_, entä sitten, hyvät herrat?
-- D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on
varminta, niin kauan kuin _herran_ vielä tekee mieli karvasta
valtio-omenaa.
-- Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!
-- Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten
tulee iloinen murkina Tukholmassa, _en bonne compagnie_, hyvässä
seurassa.
-- Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!
Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys --
se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan,
hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen
hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä -- oli juuri tuo
kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa
pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui.
Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen --
tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston
ja papiston -- kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma
merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui
kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat
vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset
tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat,
niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta
_aprés'istä_, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei
tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä
tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja
valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja
siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin
kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun.
Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan,
Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos
Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen
tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen
pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan
lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen
lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä,
mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen
valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat
vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli
kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian
menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna
1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka
sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi
kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.
Oli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän
ottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja
tyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui
teltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän
everstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden
leima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna
onnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo
piirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista
vakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen
uhmailemaan kohtaloaan -- valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen,
jota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin
kuninkaasta:
Wer so wie ich mit Gott gegrollt,
darf wohl mit einem König grollen.[21]
Mies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka,
eversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin
käsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää,
Juhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle
Kustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen
juoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri,
O. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen
herkkäuskoisia houkkioita.
Totisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee
salamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti,
koputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan
isänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme.
Olen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan
päästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. _Herralle_ on
ilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta -- paetakseen Ruotsiin. Se
täytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini
avulla.
-- Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden
lasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.
-- Ja minä sanon -- virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti
-- että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan,
annan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin
minulla on yksikin mies rivissä.
Hästesko hymyili tylysti.
-- Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.
-- Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka
se lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.
Melu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon
vuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli
ollut liiton edellisillä kokouksilla.
Enehjelm lähti vihoissaan teltasta.
-- Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni
kuului hälinää kovemmin. -- Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun
muutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? _Herra_ on
Kymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa
tuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä
peevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.
-- Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon
muille paitsi kapteeni Croneldille.
Kaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka
siihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää
voinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan
sellaisen tehtävän yhteydessä.
-- Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän
lörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.
-- Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa
pettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti
silmiin, niin eversti kuin hän olikin.
-- Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää
hänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta
hävyttömyydestä.
-- Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja
synkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa
selkenemään aivan lempeiksikin. -- Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka
puhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen
ikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene
tiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät
kysy sinulta.
Lennart aikoi mennä, mutta veli esti.
-- Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.
-- Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.
-- Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten
kirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa
anteeksi hyvät herrat ... tulen kohta takaisin.
Niin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä
käsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.
-- Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään
yöhön. -- Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?
-- En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän
petollisiin tuumiinsa.
-- Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni,
jos päästän sinut menemään?
-- En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka
voisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan
kaiken.
-- Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.
-- Mutta minä pakenen.
-- Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.
-- Minä pakenen sittenkin.
-- Saammepa nähdä.