Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää
huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka -- olipa se
sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen --
kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa
olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa
epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja
miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä
arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään
mielenliikutusta.
-- Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin,
huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.
Tunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen
osaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan
vihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen
ja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli
edullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa
vihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli
sillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä
uljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen
rohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen
veripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän
intonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi
hyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä
kertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.
Kahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin
Korkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita,
jotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta
vaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille
saavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä
oli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.
Vahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.
Mutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti
Lennart.
-- Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta
neljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan
tänne.
-- Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi
odottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi
sitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään
kuningasta.
-- Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle
miehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan
vuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin.
Sotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle.
Vahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten
väkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin
mieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan
käskyä.
Sotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.
-- Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!
Sotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin
hurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen
askeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi
ja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.
Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan
puheille, ja näki kohtauksen.
-- Mitä on tekeillä? kysyi hän.
-- Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies
tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.
Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky ...
kirje ... kuningas...
-- Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.
Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti
povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle
uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois
nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.
Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan
tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat
varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi.
Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.
-- Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä
pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni
vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.
On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet
Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen
neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka
ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana,
puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja
Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia,
rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se
olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas
kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät
vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet
uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen
Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista
anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa
sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta
ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja
uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin
tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat,
mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan
toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut,
lopulta petti itsensäkin?
-- Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa!
virkkoi Anckarsvärd.
-- En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä,
jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi
kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.
Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan
luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen
oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat
siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.
-- Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen,
huomautti eversti.
-- Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.
-- Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.
-- Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen
näköinen luonne?
-- Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole
koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.
-- _Au revoir_, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat
vaativat sotaneuvottelua.
Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa
sotilassairaalaan kylään.
Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin
haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa
paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen
että muiden haavoitettujen vointia.
-- Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset!
Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?
-- Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti
ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään
kunniaa.
-- Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista
kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.
-- Kyllä toin, teidän majesteettinne.
Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana
ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin.
Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin
katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.
Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi
hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää
päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet
uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut
sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.
-- Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän
kiivaasti. -- Mikset heti antanut kirjettä?
Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen
poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:
-- Vihollinen karkasi kimppuun.
-- Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. -- Stedingk
kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä
rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit,
maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.
-- Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa
minun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan.
Henkeni on niin vähäarvoinen ... se on kuninkaani...
-- No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna -- puhu, jos
jaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi
kuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun
tällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden,
jota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.
Kuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin
haavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja
katkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla
vallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla
lakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei
salannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin
ja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia;
hän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat
pohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain
kohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset
Sprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.
Kuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin
kysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan
paroni Hastfehriin.
-- Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin
sanojaan punnitsematta. -- Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen
kanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.
-- Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani?
Kiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia
todisteita, eikä niitä ole.
Mitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen,
josta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen
tarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.
-- Minä pyydän armoa ... se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.
-- Mutta jos vaadin, että sanot sen?
-- Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada
minua puhumaan.
-- Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje
on hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää,
että minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld,
enkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä
kuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen
ansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä.
Sentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon
ja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun
älykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa.
Siitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen
hyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun _présence
d'esprit'isi_, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista _coup de
mainin_, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi
on kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.
-- Teidän majesteettinne...
-- Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna
ansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No,
niistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit
olla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta
uskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut
seurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin
toimen.
-- Teidän majesteettinne -- sammalsi nuorukainen, ja pari suurta
kyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan -- niin paljon
ansaitsematonta armoa... Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!
-- Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä
lääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän
sinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on
kyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.
-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne ... en voi koko elämässäni
ansaita niin suurta suosiota ... enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan
mitään ... paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.
-- Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?
-- Taivaan nimessä, teidän majesteettinne ... minä en houraile...
Eversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa
tässä sodassa... Koko kunniani riippuu siitä.
-- Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään
kunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta,
jotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.
-- Ei, ei, ei sentähden!... Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni ...
en voi ottaa vastaan mitään palkintoa... Minä en voi sallia, että he
sanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.
-- Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan
sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä
ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella
pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi
voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?
-- On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä
uskallanko sitä pyytää.
-- Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.
-- Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun
isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas
Kaarle XII:lle... Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean
teräskintaansa... Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää
sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.
-- _Eh bien_, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä
kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit
siihen minun suostumustani.
-- Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen
kuullut tuota tapausta kerrottavan ... minä olen usein lapsena
ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan
teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut
suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla
verelläni. Sentähden ... kun teidän majesteettinne tänään pistoolia
laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen
kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani ... ja pyydän nyt
armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän
majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.
-- Kunniani kautta -- nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen
suorasta anomuksesta -- ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain
rehellinen poika, saattaisin _au bout du compte_, kun otan kaikki
lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin.
Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, _foi de gentilhomme_,
vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen
mielijohde?
-- Minä ajattelin -- vastasi Lennart allapäin -- että kuninkaallani on
sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen
samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin
Kaarle XII:n...
-- Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä
meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti,
kuninkaallisesti hymyillen. -- Olet oikeassa. Minun ja suuren
edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia
monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa
olemme yhtäläisiä -- siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on
sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua
arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa
kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta
-- ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai
toisten oikeuksia -- on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni
muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt _au revoir_, uskollinen
Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana
kuin ennenkin.