Suomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden
täyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon
monet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta
etelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä
keskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten
Suomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen
päähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta.
Kumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan,
joten Kymi yksinään -- muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta --
muodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin
rantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen
kimppuun.
Nuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743
vuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren
rantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin
tärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin
puolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten
huolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa
näillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen
saaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista,
sillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta
vaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.
Elokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen
jälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli
kenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin,
ensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli
Ruotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa
Kymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko
jäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen
ja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka
peräydyttäessä johti jalkaväkeä.
Täällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään
mielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin
pyöräkeinuun: "_un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours
invincible_." [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa
jälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen
herkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä
"kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana" voi kärsiä, ja lopulta
uhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen
henkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi
suureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan,
joka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti
surunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien
hämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka
valaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi
osa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin
jälkeenjättämissä papereissa.
Silloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa
Korkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen
kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta,
virkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja
Schröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia
kirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja
rauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli
aikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan
kamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta
ketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen
oli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia
huoliaan -- yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan
hänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista,
vihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään,
runoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja
viehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien
tuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän
suunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta
liittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa
puolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä
myrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta
kilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?
Ei mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja
isä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta
perintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia
Magdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat
kirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime
kuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä;
kirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi
muita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen
kohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin?
Silloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista
kuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan
hänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta!
Venäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja
saartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää
nousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä
_coup de main'illä_, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan
Ulriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista
rukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?
Täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin, sanoi hän itsekseen. -- Joka
tapauksessa ... vaikkapa kaatuisinkin, ovat minun esimerkkini ja
neuvoni varoituksena pojalleni... Minä kirjoitan Rosensteinille.
Kirjoitettuaan kirjeen -- nopeasti, kuten ainakin -- kuningas nousi
ja aukaisi ikkunan. Se oli virtaan päin, ja huoneen ja virran
välillä oli ainoastaan pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi kaalia ja
karviaismarjapensaita. Raitis kesäisen ilman tuulahdus jäähdytti
kuninkaan kuumaa otsaa. Hän katseli virtaa. Kaksi venettä, kaksi miestä
kummassakin, souteli lähellä jyrkkää, kuohuvaa putousta, josta paikka
oli saanut nimensä. He pyydystivät lohia kymiläiseen tapaan pienellä
nuotalla, jota he soutivat vasten virtaa ja jonka he vetivät vedestä
kulmissa olevista nuorista, kun huomasivat siinä lohen. Nopeus ja
väkevyys, jolla soutajat kykenivät voittamaan virran voiman soutamalla
vinoon, huvitti Kustaa III:ta.
-- Kas siinä keino, jolla voitetaan _la force des choses!_ asianhaarain
voima, sanoi hän päätään nyökäyttäen.
Toisella puolen aitaa seisoi talonpoikaisvaimo, joka heti kuninkaan
huomattuaan alkoi niiata niiaamistaan niin innokkaasti, että kuningas
luuli häntä armonanojaksi. Kuninkaan päähän pälkähti viitata hänet
luokseen.
-- Tahdotteko jotakin, ystäväiseni? kysyi hän vaatimattomasti, kuten
hänen tapansa oli.
Vaimo läheni voitonriemuisena vartijaa, joka luultavasti oli ensin
käskenyt hänen poistua, ja selitti lakkaamatta syvään niiaillen, että
hänellä on nöyrä anomus maan isälle. Hän rohkenee pyytää kuninkaallista
valtakunnan majesteettiä olemaan niin alentuvainen ja tulemaan
risti-isäksi hänen tyttärensä pojalle, joka samana päivänä (päivä oli
sunnuntai) kastetaan Kymin pitäjän kirkossa lähellä Korkeakoskea.
Onnellinen mummo, hän oli sattunut tulemaan sopivana hetkenä, hän puhui
huolehtivalle isälle. Kenties kuningas piti hänen anomustaan siksi
omituisenakin, ettei sitä sopinut kieltää, sillä Kymi oli silloin
Venäjän aluetta.
-- Mutta mitä sanoo keisarinna asiasta? virkkoi hän armollisesti
hymyillen. -- Ettekö tiedä, mummo kulta, että teidän, koska olette
keisarinnan alamainen, tulee pitää minua vihollisena?
-- Ei maan isän pidä sanoa niin minulle, vanhanaikaiselle, vastasi
vaimo säikähtymättä. Minä olen nähnyt monien asiain käyvän hullusti ja
saatan nähdä niiden taas käyvän oikeinkin, ja ellen minä saa nähdä
päivää, jolloin se on yhtenä, mikä kuuluu yhteen, niin saanee kuitenkin
tyttärenpoikani elää niin kauan; silloin on hän muistava, että maan isä
oli hänen risti-isänään.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kymiläinen vaimo lausunut terveen
järjen tuomion lyijykynäviivasta, joka vedettiin Turussa 1743.
Aavistus, ettei tuollainen luonnoton raja, joka otti lohkaistakseen
kahtia, "mitä Jumala niin maaperäisesti oli yhdistänyt", voinut olla
pitkäaikainen, oli tosiaankin yhtä yleinen suomalaisissa
rannikkolaisissa kuin Savon sisäsaariston rantalaisten kesken.
Ainoakaan kansalainen ei pitänyt Kymin rajaa todellisena; kaikki
odottivat Suomen aikaisemmin tai myöhemmin yhtyvän yhdeksi. Erehdys oli
vain siinä, että moni, kuten vaimokin, luuli läntisen puoliskon vetävän
itäisen luokseen. Yhdistyminen kävikin päinvastoin.
-- Anomukseenne on myönnytty, virkkoi kuningas. Minä tulen kirkkoon.
Ylen onnellisen mummon rientäessä lakkaamatta niiaillen, kun oli kerran
vauhtiin päässyt, edeltäpäin ilmoittamaan sukulaisilleen ilosanomaa,
kutsutti kuningas odottavan Armfeltin luokseen.
-- Olen valloittanut yhden puolelleni tänään, sanoi hän. Olen anastanut
yhden ristipojan keisarinnalta ja aion panna oikeuteni voimaan Kymin
kirkossa.
-- Onnittelen teidän majesteettianne, vastasi Armfelt. Siinä on enemmän
kuin mitä minä voin toivoa saavani aikaan tänään. Hevosemme kuolevat
rehun puutteesta. Teidän majesteettinne luvalla aion mennä hevosmuonan
hakuun vihollisen alueelle.
-- Odottakaa sitten minua kirkon luona. Minä tarvitsen ilmaa. Tahdon
ratsastaa vähän matkaa kanssanne, ystäväni. Mitä uutta?
-- Kerrotaan suuriruhtinas Paulin tulleen Haminaan.
-- Ahaa, hän tahtoo siis omin silmin nähdä meidän raukkamaisuutemme,
meidän häväistyksemme! Uskotteko hänen hyökkäävän kimppuumme?
-- Tämän kuun kolmannesta päivästä alkaen on kaikki ollut mahdollista.
Mutta sieltä ei uhkaa suurin vaara.
-- Luuletteko todellakin noiden toisten ajavan tuumiaan äärimmäisyyteen
asti?
-- Muutaman päivän kuluttua selviää kaikki. Onpa onni, että olemme
majoitettuina joukoittain, vaikka siitä seuraakin, että vartioimme
enemmän toisiamme kuin vihollista.
-- _Voyons_, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?
-- Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen
Savonlinnaa kohti.
-- Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei
levinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.
-- Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen.
Suokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella
toisin.
Kuningas kävi miettiväiseksi.
-- Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa,
tuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään
risti-isäksi -- kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta
eikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.
-- Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!
-- Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt
kylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten
uskollisuutta sentähden, että muutamat... Ei, ystäväni, tuo äskeinen
kansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. _Au revoir_,
siis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.
Lähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä
puheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle;
ennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni
Essenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen
saatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja
komppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.
Kirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi,
pidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus
syntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut
olemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä
ja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen
hallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu
laulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika,
itkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat
milloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli
itsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin
voitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta,
joka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden
vihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan
poikki vedetystä viivasta.
Saarnaaja oli siksi viisas, ettei hän unohtanut sitä ankaraa tiliä,
mikä hänen ehkä on jälkeenpäin tehtävä lailliselle esivallalleen,
varsinkin koska silloin oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuudenpäivästä
ja evankeliumi oli "väärästä huoneenhaltijasta". Jottei hän itse
joutuisi samaan tilaan, käsitteli hän erittäin taitavasti tuota
vaarallista tekstiä ja oli niin varovainen, ettei maininnut
keisarillista eikä kuninkaallista valtaa, vaan puhui ainoastaan
esivallasta, jonka kukin sai ymmärtää oman mielensä mukaan. Samasta
syystä lyheni rukous keisarillisen huoneen puolesta jonkinlaiseksi
suurtieteelliseksi tuntemattomaksi, jolle saattoi yhtä hyvin antaa
toisen kuin toisen merkityksen; mutta se erinomaisen taitava menettely
ei kuitenkaan voinut estää tuota varovaista miestä -- kuten
tavallisesti käy kahden herran palvelijoille -- istuutumasta kahden
tuolin väliin; sillä jos kertomusta saattaa uskoa, ei Viipurin
konsistoriumi liene sittemmin ansion mukaan ihaillut hänen
neuvokkuuttaan, vaan lienee lähettänyt hänet alennettuna johonkin
pienempään toimeen Pietarin lääniin paremmin painamaan mieleensä
huoneenhaltijan kohtaloa ja määrättyä kirkkorukousta.
Jumalanpalveluksen jälkeen, jonka lyhentämisestä oli edeltäpäin
huomautettu, toimitettiin kaste alttarin ääressä, jolloin
kuninkaallinen majesteetti suvaitsi korkeudessaan itse olla poikalapsen
risti-isänä, ja poika sai nuo sopivat nimet Kustaa Adolf. Ristilapsi
sai lahjaksi hopeapikarin ja äiti kymmenen tukaattia. Siinä olikin
kenties kaikki kulta, mitä sillä kertaa oli kuninkaan rahastossa, mutta
se oli hyvin käytetty: ei mielipiteiden ostamiseksi, vaan kansan
kunnioituksen herättämiseksi. Kansa oli liikutettu ja mielissään; se
olisi tietysti kuninkaan kirkosta lähtiessä huutanut eläköötä, ellei
Kustaa III olisi ollut kyllin viisas tai ennemmin kyllin inhimillinen
estääkseen sellaisen mielenosoituksen, joka luultavasti olisi kohta
tullut tuolle ennestäänkin jo sodan rasittamalle seudulle kovin
kalliiksi.
Muutaman minuutin kuluttua istui kuningas hevosen selässä ja ratsasti
pois Armfeltin seurassa muassaan noin sata rakuunaa, joiden lisäksi
seurasi jonkin matkan päässä jäljessä kaksi komppaniaa ruotsalaista
jalkaväkeä kuormavaunuineen heinien kuljettamista varten. Kuninkaan
omat vaunut ja palvelijat olivat kuormaston mukana, koska hänen
majesteettinsa tunsi pitkien matkojen rasittavuuden ja etenkin kun
sillä kertaa oli tavallaan aikomus olla huvimatkalla. Ei kukaan ollut
huomannut, että jo aamulla, kun Korkeakoskella saatiin kuulla kuninkaan
ratsun jumalanpalveluksen jälkeen odottavan kirkolla, eräs verokirjuri,
jolla oli ollut jotakin asiaa päämajaan, ajoi sieltä aika vauhtia isoa
tietä Haminaan päin.
Kesäpäivä oli kaunis, ja vieno etelätuuli toi mereltä viileyttä. Kulkue
ajoi hiljaista juoksua lähelle Tavastilan kylää Haminan puolelle, mistä
poikettiin vasemmalle päin sivutielle ja lähestyttiin pienenpuoleista
kylää, Ylänummea. Täällä nautti kuningas kevyen aterian, sillä aikaa
kun rakuunat lähetettiin tyhjentämään äsken täytetyitä heinälatoja.
Väki ei siellä näyttänyt juuri suosiolliselta; kylässä oli jo käynyt
monta joukkoa rehun ja evään hankkijoita, jotka olivat maksuksi
antaneet vain vielä lunastamattomia kuitteja. Suurin osa kylän väkeä
oli siis ratsastajien lähetessä vetäytynyt metsien turviin, ja kylässä
oli vain lapsia, sairaita ja vanhoja, jotka eivät olleet kyenneet
kiireessä pakenemaan.
Saunan nurkan takaa näkyi kymmenvuotiaan pojan vaalea tukka. Kuningas,
joka tunsi mielenkiintoa kaikkia sen ikäisiä poikia kohtaan, viittasi
häntä tulemaan lähemmäksi, mutta turhaan. Poika lähti livistämään,
mutta eräs rakuuna sai hänet samassa kiinni ja vei hänet, kaikista
vastustelemisista huolimatta, huoneen portaiden eteen.
Huviksensa kuningas tarjosi pojalle hopearahaa. Häntä ei saatu ottamaan
sitä vastaan. Voitaleipää -- sama vastahakoisuus. Sokerileivosta --
yhtä mahdotonta.
-- Mikset ota mitään? Pelkäätkö minua?
Ei mitään vastausta.
-- Oletko ruotsalainen vai venäläinen?
Ei vastausta. Vähän matkaa merenrannasta alkaa suomenkielinen alue.
Kuninkaan kysymys tulkittiin siis suomeksi:
-- Armollinen kuningas kysyy, oletko ruotsalainen vai venäläinen?
-- En ole kuin suomalainen, kuului viaton vastaus.
Tuo "en ole kuin" on omituisuus Suomen puhekielessä ja sitä käytetään
useinkin mitään tarkoittamatta "olen"-sanan sijasta, mutta silloisessa
mielentilassaan ymmärsi kuningas sen toisin. Hän oli kuulevinaan siinä
lauseessa tulevaisuuden äänen.
-- Kas vain -- sanoi hän Armfeltille -- suomalainen itsenäisyys alkaa
juurtua. Kuulitteko, ystäväni? Tämä kansalainen, kuuluisan Ylänummen
asukas, ei tahdo olla ruotsalainen eikä venäläinen; hän julistaa
olevansa suomalainen _ni moins, ni plus_, ei enempää eikä vähempää.
Onpa kuitenkin Sprengtportenilla toisinaan oivallisia päähänpistoja.
-- Hän on vuosisataisnero, sillä hänen aatteensa toteutuvat vasta
vuosisatojen kuluttua, vastasi Armfelt.
Samassa ajaa karautti ratsastaja esiin pitkin kylätietä niin kiivaasti,
että hänen savolainen juoksijansa, mitä parasta rotua oleva jalo eläin,
kompastui pihaan tultuaan hirsiläjää vasten, kaatui ja heitti
ratsastajan maahan. Mies oli kuitenkin heti taas jaloillaan, juoksi
portaille ja huusi:
-- Aseihin! Vihollinen on tulossa!
Ratsastaja oli Lennart Croneld. Kuningas tunsi prinssi Fredrikin uljaan
sanansaattajan Suursaaren ajoilta.
-- _Qu'est-ce qu'il y a_? mitä nyt? kysyi hän.
-- Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on
muutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta
hengästyksissään. -- Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton
luona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne
ratsastaneen tännepäin.
-- Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. -- Jos he pääsevät
Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien
Korkeakoskelle.
Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän
varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä
rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista
Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota
panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin
kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän
oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset
vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi
hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin,
Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty
saada kokoon heinänhausta.
Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului
laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen
komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin
varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon
kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla
huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja
otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla
säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen
kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa
ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä
päin toiselta puolen tietä.
Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän
vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse
taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää
urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä
tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt
liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi.
Armfelt rukoili häntä palaamaan.
-- Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen
esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se
mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien
toimesta.
-- Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka
kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin
voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.
Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja
ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin,
Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli
pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja
vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin
lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin
puolin saatiinkin tappioita.