Urhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin,
mitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen
kaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi,
kulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut
edeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla
Ruotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja
vastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva
kruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta
näytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan
kruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen
tunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: "Ruotsin kansan historia
on sen kuningasten historia". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin
kuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.
Niinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa
Savonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista
papereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat
riittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän
asti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla
kansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti
syystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk
kirjoitti kuninkaalle: "Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien
tavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän
majesteettinne nimeä siunataan." Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti:
"Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty -- pettäjiä ovat omat
neuvonantajanne ja Suomen armeijanne!"
Mistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut
kuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka
luonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy
vanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?
Syvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742.
Kummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö -- toisella Lybecker,
toisella Lewenhaupt -- suomalaisen sotamiehen peräytymisestä
peräytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen
joka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään
hartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies
myöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään.
Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi
voittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot,
horjuvat päälliköt -- Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt -- samaa valtaa
vastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin
johdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen
turmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli,
se ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli
päästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi
voimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes
saanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa
vähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko
suomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän
ruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies
puolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin
maahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita
johtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia --
"räjähdyskuulan selkänsä taa" -- rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain
Kustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin
luona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton
Virran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta
sotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta
päällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään "1788"
näyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää
ja huutaa: alas esirippu! -- ken ihmettelee, että äänettömät
apunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?
Se, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen
räjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan
aikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä
Haminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja,
mutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien
rannoilla.
Kun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen
viranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki
muut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin
luona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia -- joita
Stedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo "alastomaksi
ihmissuvun heittiöjoukoksi" -- harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko
sotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia
tykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien
kiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton
liike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit
supattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas
tupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan
kansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä,
että pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.
Lennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen
oman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen,
joissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut
paremmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli
sotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin
olivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat
paitahihasillaan -- ne vasta olivat paitoja! -- toiset virsuissa,
parilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että
ne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut
monipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä
ryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen
suolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan
sieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja
tuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä
onnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista
päälliköidenkin pöydällä.
Kurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen
pulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä
kasvaneet tavattoman suuriksi.
-- Onko totta -- kysyi joku -- että koko päällikkökunta on Husulassa
ottanut eronsa?
-- Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.
-- Varmaa se on -- vastasi kolmas -- minä kuulin itse sen eräältä, joka
oli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut
panna koko armeijan arestiin.
-- Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi...
-- Ja panneet hänet viralta.
-- Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me
olisimme suojelleet häntä.
-- Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta
valtakunnasta.
-- Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut...
-- Ja kieltää kaiken tupakan käyttämisen maassa.
-- Ja koska hän pelkää armeijaa, on hän määrännyt sen tuhottavaksi.
-- Miksipä hän olisi muuten lähettänyt meidät tänne? Kaikkihan
tietävät, että hän on siitä tehnyt sopimuksen linnan turkkilaisen
kanssa. Kun ensin oikein olemme nälästä näännyksissä, tulee
turkkilainen ja ottaa meidät.
-- Sentähden varovat päälliköt antamasta meille tykkejä, jotka edes
johonkin kelpaisivat.
-- Ja kun vihdoin saimme mörssärin, emme saaneet tulikuulia. Ja
millaiset kiväärit! Kirppupyssyjä he ovat meille antaneet. Entä piit
sitten!
-- Puhu kauniisti, mies, Sprengtportenin tussareista. Se mies tunsi
ruudin.
-- Totta on. Siksi hänet ajettiinkin pois maasta. Ja hänen sijaansa
ovat antaneet meille sellaisia kenraaleja, jotka pötkivät metsään, kun
nurkissa paukkuu. Isä kertoi, miten tehtiin rakuunavuosina.[17]
-- Isoisä oli sodassa ison vihan aikana, kun oli niin pakkanen, että
tuli jäätyi takkaan, ja niin pimeä, ettei aurinkoa nähty seitsemään
vuoteen.[18] Hän tiesi kertoa Armfeltistä ja Löfvingistä, nepä vasta
miehiä olivat! Mutta ne muut korkeat herrat, joita kuningas lähetti
meille, juoksivat, kun ryssien rumpu pärähti Viipurissa, täyttä karkua
pakoon Tornioon.
-- Onko totta, että Schultz on tulossa meitä vastan mukanaan
kaksitoistatuhatta miestä?
-- Ettekö tunteneet kenraalin käskyläistä? Hän tuli juuri
Punkasalmelta, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Ja mitä luulette
hänen kertoneen? Sitä, että ryssät nauravat partaansa toisella puolen
salmea ja että kasakoita kuhisee kuin muurahaisia parin penikulman
päässä.
-- Ja te luulette Schultzin ryssillä olevan parran! Lehmänhäntiä ne
ovat, pelkkiä katkotuita lehmänhäntiä, sen minä teille heti näytän, kun
vain pääsen niin lähelle, että voin nykäistä heitä parrasta! pakisi
Pilkka-Tukka, muuan pilkkakirves, joita Savossa on yllinkyllin.
-- Miten niin? huusivat kaikki muut.
-- Niinpä niin, keisarinna on vannonut, ettei hänen sellaisia
pelkureita vastaan kuin me olemme tarvitse koskaan lähettää muuta
kuin vaimoväkeä, ja sentähden lähettää hän meitä vastaan
kolmekymmentätuhatta ämmää.[19]
Vaikka suomalaisen luonne on juro, pitää hän kuitenkin paljon terävästä
pilasta, ja kaikissa suomalaisten seuroissa sinkoilee pila aivan
satamalla. Lennart Croneld käytti tätä sopivaa syrjähyppäystä
puuttuakseen puheeseen.
-- Keisarinnalla on enemmän älyä kuin teillä, sanoi hän. Pesukartuilla
ja sukkapuikoilla saadaan mainiosti ajetuksi pakoon sellaiset
jänishousut, jotka luopuvat kuninkaastaan. Kun ryssä ottaa maan, pukee
hän teidät hameisiin ja panee teidät kaitsemaan kanoja, jos teillä on
edes rohkeutta tapella kukkoja vastaan.
-- Kun kuningas käskee, tappelemme vaikka itse pääpirua vastaan,
huusivat jääkärit.
-- Ja kuitenkin kuuntelette te levollisina, miten hänet on
häpeällisesti petetty! Teillä on kädessä kuninkaan kivääri, eikä kukaan
laske sormeaan liipasimelle ampuakseen luodin petturien kalloon! Häpeä
on palvella sellaisessa savolaisjoukossa eikä mikään kunnia. Ja
vaikkapa koko armeija olisikin pelkkiä nahjuksia ja valapattoja,
pitäisi savolaisten hävetä antaessaan ämmien osoitella sormellaan
heitä.
-- Totta se on! huusi moni ääni. Vapauttakaamme kuningas! Menkäämme
everstin luo ja pyytäkäämme häntä johtamaan meitä armeijaa vastaan. Me
kyllä opetamme uusmaalaisille, hämäläisille ja kaikille muille
ihmistapoja.
Suomessa, jossa eri maakunnat ovat kauan olleet suurten erämaiden
erottamia ja vähän tekemisissä keskenänsä, on syntynyt jyrkkiä
maakuntaominaisuuksia, jotka ovat vahvistuneet siitä, että kansakunta
on harvoin esiintynyt valtiollisena kokonaisuutena. Siitä on syntynyt
kilvoittelua, mikä monestikin on puhjennut verisiksi otteluiksi.
Keskiajalla riitelivät savolaiset ja hämäläiset keskenänsä käyden kovia
rajakahakoita. Nuijasodan aikoina olivat pohjalaiset herroina ja
pitävät vielä tänäkin päivänä itseään muita maamiehiään parempina.
Vuonna 1808 kuultiin Döbelnin sanovan: "Olisipa minulla täällä
pataljoona uusmaalaisiani!" -- ja porilaiset himmensivät taas
puolestaan heidät sotaisalla urhoollisuudellaan. Jos samassa
äänensävyssä vedottiin savolaisiin, jotka pohjalaisten jälkeen aina
ovat olleet arkatuntoisimmat maakuntaeduistansa, puhuttiin harvoin
kuuroille korville. Vähällä siis oli Lennart Croneld saada toimeen
kapinan kapinaa vastaan, sitäkin helpommin, koska savolaiset kaikesta
kielenpieksännästä huolimatta olivat juurtajaksain hartaita kuninkaan
puoluelaisia.
Mutta silloin nousi häntä vastaan toinen pukari, pääarmeijasta äsken
tullut vääpeli Norberg, joka jo ennen oli osoittanut suunnatonta intoa
kaikenlaisten peloittavain huhujen levittämisessä.
-- Mitä? -- huusi tuo mahtava mies -- onko täällä ketään, joka uskaltaa
vastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että
tulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä
kaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on
laiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme.
Minä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä
olisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin
joutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää
päänsä valtiosäätyjen edessä.
-- Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat
pysyneet vaiti.
-- Oli miten oli -- vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta -- mutta
sen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön
käskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla
ammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.
-- Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.
-- Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että
kuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on
aloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on
pyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan
meidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.
-- Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni
joukosta.
-- Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö
täällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä
hän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.
Mutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen
äänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen,
ratkaisi asian.
Silloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti
taakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.
-- Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali
salaperäisesti.
-- Mitä tarkoitat? Kuka seisoo katoksen luona?
-- Tupakka-Matti.
-- Ahaa! Olet vietellyt ketun satimeen?
-- Niin olen! Siinä oli jonkin verran tekemistä.
-- Sano, tiedätkö, onko hänellä uusia käärepapereja tupakkaan?
-- Povi täynnä. Minä vakuuttelin hänelle tulevan täällä hyvätkin
markkinat.
-- Sepä mainiota. Minä lupasin sinulle leiviskän tupakkaa, kuten
muistat.
-- Siitä viis. Minä ajattelin: olkoon menneeksi majurin kaulan
suojelemiseksi.
Lennart oli siksi viisas, ettei jättänyt käyttämättä keinoja, jotka
niin odottamatta tarjoutuivat hänelle kapinan vaimentamiseksi. Hän
lähestyi vähitellen ja ikäänkuin sattumalta katosta, jossa seudun
tapaan puettu talonpoika myyskenteli sotamiehille lehtitupakkakääröjä.
Erittäin huokea hinta ja myyjän tyhmännäköinen ulkomuoto viettelivät
katokseen ostajan toisensa jälkeen. Lennart tarkasteli tupakkapuntteja:
vielä myytiin niitä ilman käärepaperia.
-- No, Pilkka-Tukka, osta nyt sinäkin yksi mälli -- sanoi hän
pilkkakirveelle, joka oli väistynyt sivulle tungoksesta ja katseli
alakuloisena kauppiasta.
-- Tyhjä kukkaro ja hännätön koira! -- huokasi Pilkka-Tukka.
-- Mene ostamaan minulle naula, niin saat ottaa muutaman lehden
kaupanpäällisiksi. Mutta pyydä jotakin lehtien kääreeksi; Turkki saa
viedä ne isäukkoni rengeille.
Jääkäri meni. Sillä välin lisääntyi lisääntymistään joukko ja melu
vääpeli Norbergin ympärillä. Huutajat olivat voitolla, mutta onneksi
olivat mielipiteet vielä hajaantuneina. Muutamat ehdottivat, että
pitäisi panna kiväärit kasaan, jättää liput ja lähteä kukin kotiinsa.
Toiset katsoivat sitä häpeälliseksi ja tahtoivat mennä everstin luo
pyytämään, että koko prikaati vetäytyisi takaisin Ruotsin alueelle.
Sillä aikaa kun näistä ehdotuksista pauhattiin ja kiisteltiin, palasi
Pilkka-Tukka ostettuine tupakkoineen, jotka oli kääritty paperiin.
-- Tahdotko pitää minun puoltani? kuiskasi Lennart nähtyään
käärepaperin olevan oikeaa lajia.
-- Olkoon menneeksi! sanoi jääkäri. Yhdellä myllynkivellä ei tee
mitään, mutta kaksi jauhaa leipää kuninkaan eväspussiin.
Lennart lähestyi varovaisesti katosta ja tarttui aivan odottamatta
tupakkakauppiasta kaulukseen.
-- Sinä käyt salakauppaa! huudahti hän tahallaan niin kovaa, että
ympärillä seisojat kuulivat.
Tupakka-Matti naurahti mielessään nuoren herran puuhalle. Hän oli sen
seitsemän kertaa ennenkin joutunut pinteeseen salakaupasta, mutta aina
hän oli päässyt eheänä ahdingosta. Miehellä, joka hankki tupakanlehtiä
koko tienoolle, oli mahtavia ystäviä ja puolustajia kaikkialla ja
etenkin armeijassa.
-- Jollakinhan köyhän täytyy elää, vastasi hän.
-- Ja jossakin hänen täytyy kuolla, sanoi Lennart. Esimerkiksi
nuorassa.
-- Ei vanha viatta kuole, vastasi mies rohkeasti, käyttäen iänikuisia
suomalaisia lauseparsiaan.
-- Päävartioon, mies! Nyt loppuvat sananlaskusi, vanha petturi!
Niin sanoen tahtoi Lennart tehdä pikaisen lopun asiasta, mutta eipä
ollutkaan helppoa panna kiinni Tupakka-Matin laista miestä. Ääniä,
ainakin kymmenkunta, kohosi samassa puolustamaan häntä, tyytymättömät
sulkivat tien päävartioon, ja alkoi kuulua uhkaavia sanoja.
-- Eikö hän ole sama kersantti, joka puhui valtakunnan säätyjä vastaan?
-- Eikö hän ole niitä, jotka tahtovat saattaa meidät petoksella
vihollisen valtaan?
-- Ellei hän päästä Tupakka-Mattia, ammumme hänet siihen paikkaan.
-- Tupakka-Matti on mainio mies. Ilman häntä emme olisi saaneet mälliä
kuuteen viikkoon.
-- Laske hänet irti! Perkele!
Näytti ilmi kapinalta. Lennart Croneldia ei monikaan tuntenut, ja siksi
häntä sitä enemmän epäiltiin. Pari hurjimpaa veti kiväärin hanat
vireeseen.
Lennart oli sillä välin lähettänyt Pilkka-Tukan ilmoittamaan asiasta
päällikölle ja piti yhä miestä tukevasti kiinni kauluksesta. Melu yltyi
joka minuutti. Kaksi jääkäriä tarttui tupakkakauppiaaseen ja koetti
temmaista häntä irti. Kersantti veti säilänsä, jääkärit samoin, ja
kaksi kiväärinpiippua ojentui nuorukaisen päätä kohden.
Silloin saapui eversti Stedingk seurassaan monta upseeria.
-- Kivääri jalalle! komensi hän.
Sotamiehet tottelivat konemaisesti ja järjestyivät riveihin.
Paljastetut aseet peittyivät huotriinsa. Silmänräpäyksessä muuttui
hurja meteli syväksi hiljaisuudeksi.
-- Kersantti Croneld? Mitä tämä merkitsee?
Kersantti asettui rintamaan.
-- Olen ottanut kiinni miehen, joka levittelee kapinallisia julistuksia
rajaseuduilla, ja nämä aikoivat vapauttaa hänet.
-- Onko sinulla todistajia?
-- Kaksi, herra eversti. Pilkka-Tukka voi vannoa saaneensa tämän
paperin tupakkakauppiaalta ja korpraali Turkki on saanut häneltä
samanlaisen paperin Rautasaaressa.
-- Mitä sinulla on siihen vastattavaa, mies? jatkoi eversti silmäillen
tupakankääreenä olleen paperin sisällystä.
-- Minä olen Säämingistä ja ostin rehellisesti tupakkani
viipurilaiselta talonpojalta. Jostakin täytyy elää, armollinen herra
eversti, näinä kovina aikoina. Mutta jos ovat panneet jotakin
sopimatonta tupakan mukaan, niin en osaa lukea kirjoitusta, huokasi
Tupakka-Matti tekeytyen niin typerän näköiseksi kuin suinkin voi.
-- Pyydän tarkastuttamaan hänet, virkkoi kersantti.
-- Vahti, tarkasta mies!
Käskyä toteltiin, ja vangin povesta, paidan ja rinnan välistä
löydettiin melkoinen tukku samanlaisia rakkaita kirjoituksia ystäviltä
rajan toiselta puolen.
Nyt joutui Tupakka-Matti pahempaan pulaan kuin milloinkaan ennen, sillä
hän oli aina onnellisesti selvinnyt. Turhaan hän vannoi ja vakuutti,
ettei ollenkaan tiennyt paperien sisällyksestä. Turhaan hän etsi
silmillään niitä kaikkia puolustajia, jotka äsken niin innokkaasti
olivat vaatineet hänen vapauttamistaan. Everstin ankara katse pakotti
kaikki vaikenemaan. Yksin vääpeli Norbergkin oli hiipinyt tiehensä.
-- Hyvät herrat -- sanoi Stedingk upseereille -- olemme vihollisen
maassa, ja rikos on varoitukseksi rangaistava. Sotaoikeus kokoontuu
heti; tunnin kuluessa täytettäköön sen tuomio. Ja te, pojat -- näin
kolme paljastettua säilää ja kaksi viritettyä kivääriä. Asia tutkitaan
ja syylliset rangaistaan. Ettekö häpeä, Savon miehet, kääntää aseitanne
toisianne vastaan vihollisen ollessa silmäinne edessä! Myöskin on
minulle kerrottu täällä olevan kuiskuttajia, jotka yllyttävät teitä
jättämään lippunne. Ja kuitenkin on kuningas uskonut teille tehtäväksi
ensimmäisinä kaikista hänen sotajoukoistaan mennä vihollista vastaan,
suojella valtakunnan rajaa ja valloittaa takaisin puolet Savoa, joka on
otettu meiltä saman pelkuruuden tähden, mitä petturit nyt tahtovat
tyrkyttää teille. Mitä, pojat? Tahdotteko vielä kerran astuskella
kotiin sauva kädessä vihollisen armosta niinkuin kuusiviidettä vuotta
sitten, ja sen lisäksi ehkä vielä menettää loput maastanne? Kuningas on
lähettänyt teidät ensimmäisinä tuleen sentähden, että hän piti teitä
urhoollisimpina miehinään, ja te toivotte hänen pitävän teitä mitä
kelvottomimpina nahjuksina! Jos täällä on ainoatakaan miestä, joka
tahtoo palata sellaisen häpeän tahraamana, niin astukoon hän esiin. Hän
saa esteettä poistua; me emme tahdo palvella kurjien raukkojen
seurassa; mutta häneltä riisutaan sotilaspuku, jota hän on häväissyt,
ja koiran tavoin ajetaan hänet urhoollisten miesten riveistä.
Rivit seisoivat suorina. Ei kukaan hiiskahtanut.
-- Se -- jatkoi eversti -- ken tahtoo uhrata elämänsä ja verensä
kuninkaan ja maan puolesta rehellisen soturin tavoin, tehköön
kiväärillään kunniaa ja huutakoon: eläköön kuningas!
-- Eläköön kuningas! kaikui joka riviltä, ja jokainen poikkeuksetta
teki kunniaa.
-- Minä kiitän teitä, pojat; sitä odotinkin teiltä. Kivääri olalle!
Oikeaan! Mars!
-- Jumala varjelkoon herra everstiä! kuului taas riveistä.
Käskyä toteltiin. Kapina oli tukahutettu. Joukot kulkivat pois ja
hajosivat vähääkään arvelematta majoihinsa. Vääpeli Norberg katseli
sitä nurkan takaa.
-- Siinä näette nyt itse, hyvät herrat -- virkkoi eversti upseereille,
joista moni jokseenkin selvästi näytti tyytymättömältä asian päätökseen
-- siinä näette, minkäarvoista on se sotamiehen tyytymättömyys, johon
muutamat teistä niin lujasti nojautuivat. Sotamies on taitamaton, hänet
voidaan eksyttää, saattaa harhateille; mutta vedotkaa hänen perittyyn
uskollisuuteensa, hänen sotilaskunniaansa, niin saatte nähdä, että hän
menee tuleen huolimatta muusta kuin velvollisuudesta ja käskyistä.
Herroilla ei ollut sillä kertaa mitään vastattavaa. Stedingk istuutui
kirjoittamaan kuninkaalle ja kutsutti sitten luoksensa kersantti
Croneldin.
-- Sinäpä vasta olet aika poika! alkoi hän. Tuskin kaksi tuntia sitten
pääsit arestista, ja nyt olet valmis ryömimään sinne uudestaan. Sinä
paljastit säiläsi! Mitä kummaa sinulle pitää tehdä? Täytyykö minun
välttämättömästi alentaa sinut sotamieheksi, jotta oppisit sotakuria?
Nuorukainen vaikeni, katse totisena kuten ainakin. Kenties hän huomasi,
ettei päällikön uhkaus ollut niin vaarallista laatua kuin miltä se
kuulosti.
-- Olkoon nyt sinään, jatkoi eversti. Tällä kertaa saat sen kuitata
sillä, ettet saa arvoylennystä, joka omasta pyynnöstäsi lykätään
toistaiseksi. Nyt toiseen asiaan. Oletko paikalla valmis nousemaan
hevosen selkään ja lähtemään kuninkaan luo Loviisaan?
-- Olen valmis milloin herra eversti vain käskee.
-- Hyvä. Vie tämä kirje kuninkaan omiin käsiin. Huomaa tarkoin: _omiin
käsiin!_ Kuninkaallinen majesteetti kyselee sinulta sitä ja tätä, mitä
täällä on tapahtunut. Sinä olet älykäs poika ja, mikä on vielä parempi,
sinä olet rehellinen nuorukainen. Minä luotan sinuun ja sentähden
valitsen minä sinut tavallisen sanansaattajan sijaan. Ymmärrätkö?
-- Kyllä, herra eversti.
-- Saatat tunnollisesti kertoa kuninkaalle kaiken, mitä olet nähnyt ja
mitä tiedät. On välttämätöntä, että hänen majesteettinsa saa selvän
kuvan täkäläisestä asemasta, ja paremman kuin minä taidan tai tahdon
antaa kirjeessä. Karta nimiä, ellei sinulta erikoisesti niitä kysytä.
Mitä muihin asioihin tulee, noudatat sinä majesteetin käskyjä. Muista,
että paljon riippuu siitä, miten toimitat tehtäväsi.
-- Koetan parastani, herra eversti.
-- Croneld, sinusta saattaa tulla jotakin oivallista. Pidä huoli siitä,
että tuotat minulle kunniaa; luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.
Päällikkö puristi sydämellisesti hänen kättään, ja sitten Lennart
riensi jo toista kertaa sanansaattajana, täyttämään päällikkönsä
käskyä, lujasti päättäen parhaansa mukaan koettaa olla hänen
kunnioittavan ystävällisyytensä arvoinen. Sen mestarillisen älykkyyden
tähden, jota korpraali Turkki äsken oli osoittanut, olisi hänen
herransa mielellään ottanut hänet mukaansa, ellei hän olisi pelännyt
sen viivyttävän matkaa. Korpraali oli sitäpaitsi silloin hirvittävän
ärtyisellä päällä. Häntä näytti harmittavan, että kumppani oli hänen
takiaan joutunut hirteen. Ei mikään oveluus eikä tyhmännäköisyys ollut
voinut tällä kertaa pelastaa Tupakka-Mattia, vanhaa veijaria.
Kaupungista ulos ratsastaessaan Lennart näki tulliveräjän ulkopuolella
häthätää kyhätyn kunniaportin, ja siinä riippui ylhäisessä asemassaan
kaikkien tupakanpureskelijain suureksi suruksi heidän vanha suosijansa
kaikkine käärepapereineen ja sananlaskuineen tavallisessa
hamppunuorassa.