Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien
yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota
viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä
Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta
julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä,
samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään
ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin
kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria
vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin
Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin
elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli,
ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei;
mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli
laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan
Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti
ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta
koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja
karjaa monin tuhansin.
Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin
puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta
Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa
hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän
pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli
Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa
kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa
uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin
etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna,
t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin
silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen
suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes
venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714.
Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta
moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen
mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine
torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita
läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään
sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja
kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen
veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen
yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen
viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta
puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik
Akselinpojan muinaisen taistelupesän.
Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä
ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella
vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen
itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan,
jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä
tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen,
miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan,
seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa,
jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin
päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.
Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä
osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta
sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman
Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella
linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi.
Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa
ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä,
tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti
venäjäksi, ettei mieli tee.
Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa
vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse
loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin
eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan
miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä
saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen
"hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle
tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää
virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät
pitäneet lukua velvollisuuksistaan -- muuten kielimistä ja kulkupuheita
pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua,
lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa
päälliköiden kesken -- sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan
ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka
ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan
että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.
Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen,
kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa
kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden
kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai
puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla
hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella;
mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli
lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän,
kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.
Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta
Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi
viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi
ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin
tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin
vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan
päällikkö -- "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän
lienee ollut syntyisin tatarilainen -- ei juuri suvainnut yöleponsa
häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla
tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla
tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella
ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.
Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä
oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle
hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka
kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi
suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo
puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli
metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama
toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen,
pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti
kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku
toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten
kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden
ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti
vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän
kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului
tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.
Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen
hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja
kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät
kivien taa.
-- Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin
piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.
-- Hyvä ystävä, oli vastaus.
-- Tunnussana?
-- Savonlinna.
-- Saat mennä!
Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko
joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä
hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin
kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin
puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin
siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri
musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei
kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi
varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa,
keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa
rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa",
ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat
jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja
vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi
itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he
näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin
veneisiin.
-- Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia
hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen
kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan,
tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin,
jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.
Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät
ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli
pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan
suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat
alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys
oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua
siitä.
-- Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö
sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse
muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.
Vihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi
niiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja
vastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat
repivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse
vetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.
Se suututti häntä.
-- Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun
noilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.
-- Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni,
hoikka kersantti, tullen esiin joukosta.
-- Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa
itsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?
-- Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.
-- No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas...
Majurinko poika?
-- Niin, herra kapteeni.
-- Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin
oppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä...
Jumala sinua siunatkoon, poika. Mene!
Lennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja
kaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu
patterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian
vaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean
kallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä
vastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko
irtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai
vallintapaisiksi.
Lennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää
harmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä
määräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan.
Entisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset
kohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet
kallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia,
ennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi
luja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät
yrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla
tavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne
uuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä
käytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja
katajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui
koivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet
ryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin
venäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu
syntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin
ampumisesta.
-- Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat
jääkärit.
Vähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen
pienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä
paikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta
kiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti
kuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai
kuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo
kaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata.
Harjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi
vastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä
sotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana
oli käyty Savonlinnan lähistöllä.
Fieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen
ollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista.
Ilokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen
kuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin
sisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään,
jota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.
-- Ähäh! -- huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut
muissa kuin juhlatiloissa -- nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen
hapankaalin!
Samassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän
vieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.
-- Ohoh -- sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen -- kuka sen
vietävä on sinut, poika, opettanut _ryömimään_ tarkoituksesi perille?
-- Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi
nuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.
-- Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika!
vastasi päällikkö.
Mutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut
ymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi
hän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin
huolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan
väliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin
ympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä
kuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.
-- Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat
tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni
äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli
nähty tulistuvan.
Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan
suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän
oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa:
kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!
-- Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin
auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi
uudestaan esimies kiukuissaan. -- Kun pääsemme tulesta, menet sinä
paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari,
käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene!
Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua
kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi
liiaksi turkkilaisen päähän.
Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei
oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan
sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen
mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä
olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian
luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki
ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista,
luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti
ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.
Upseeri -- tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään
oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin
olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt
muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja
ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään -- oli silloinen
mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi
sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja
kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki
antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli
samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko
maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen
aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä
tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo
Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita
ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä,
pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla
aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli
samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788
laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään
pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta
himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen
seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia,
joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru -- satu
muinaisesta auringosta.
Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat
keskenään, oli se katsomisen arvoista -- maailmanmies, joka oli
kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa
Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta
niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli
Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto
ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle
sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat
jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi
ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin
outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan
mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää
luontaista hillitsemättömyyttään.
Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se
nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti
nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.
-- Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.
Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja
kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta
katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.
-- Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä.
Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa
tuhlata kruunun pukineita.
Lennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin
osoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka
päivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset
olivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun
näkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten,
patterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.
Lennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä
myöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten
vahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan.
Everstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti
uusia käskyjä.
-- Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin
kuin ensin. -- Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli
pettää kuningasta.
Lennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
-- Seuraa minua, sanoi Stedingk.
-- Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra
eversti.
-- Arestiinko? Ja mistä syystä?
Fieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa
nuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä
eversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.
Stedingk hymyili.
-- Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta
kuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa
sinulle, nuori herraseni.
Nähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan
vihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin.
Kersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän
saavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon
vihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä
eversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi
hänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.
-- Minä tiedän -- jatkoi päällikkö -- että isäsi on suora sotilas
ja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa
samaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee
uusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?
-- Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa,
etteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.
-- Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään
sokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi
koulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.
-- Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta
Viaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen
oppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.
-- Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?
-- Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.
-- Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta
katsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja
käytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain
eilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin
sanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.
Niin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen,
jonka sisällys oli seuraava:
"Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne
koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä
teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä.
Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään
kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren
alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet
ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki
teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte
heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan,
mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo
_totiselta ystävältä_."
Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka
hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet
eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli
Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo
kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti
kuitenkin ilmaista epäluuloaan.
-- Minä luulen -- sanoi hän -- ettei mikään todellinen ystävä ole
kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.
-- Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä
tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun
osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?
-- Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista,
joita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu
saattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman
lapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön
henkilö kuin eversti luuli.
-- Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät
salaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän
kietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät
pimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on
jotakin jaloa, _quelque chose de gentilhomme_, mikä sanoo minulle, että
sinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle,
tiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.
-- Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja
antaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet
arvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan
että heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista
isänmaan parasta loukkaamatta?
-- _Voilà pourtant des conditions, mon ami!_ Mitä nyt? Ehtoja?
Kaupitteletko velvollisuuttasi?
-- Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää
edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra
eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata
itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät
henkilöt tukalaan asemaan...
-- No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi
siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan
välttämättömäksi.
-- Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo
henkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden
vaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?
-- Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene
paljonkaan arvoista. _Eh bien_, olkoon menneeksi, minä pyydän
kuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata.
Onko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa
taskuusi.
-- Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra
everstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.
-- Hyvä, nuori ystäväni. _Très bien_. Niin tulee sotamiehen vastata.
Mutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä
pidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti
vaikuttimesi. Siis, _assez de querelles_.[16]. Sinä saatat puhua
pelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.
-- Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella
tavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä
yksi ehto.
-- Vieläkö yksi? Anna kuulua!
-- Että minua _ei_ nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai
ennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä
tapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.
-- Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä
himoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan
paikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman
tilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni!
Olen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla,
kuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista
tilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja
jonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä
ymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi,
jos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu
ehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.
Lennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan
oikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan,
ja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja
onnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni,
että nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties
on kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan
ehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko
isänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja
vaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada
luopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin
innokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin
viimein täytyi suostua.
-- Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan
lupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.
Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta
Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta
kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon
kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli
tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen
kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut
selkoa. Stedingk hämmästyi.
Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan
enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon.
Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja
niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa
hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka
siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi
hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.
-- Nuori mies -- sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen
kättä -- sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita,
että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä
kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa
palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi
niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen
kirjoittamaan kuninkaalle.