Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli
lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja
vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa
karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat
hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen.
Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän
luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää
suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.
Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken
palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset
ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno
ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli
tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa
moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet
nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea
kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli
suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut
keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat,
venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.
Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan
vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi
sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.
-- Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu
vanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella
sekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen
kättä. -- Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes,
gants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa
jaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se
huvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu
noor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.
-- Isäni -- sanoi Lennart -- käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta
ja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi
lokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta.
Tätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä
vakuutena.
-- Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi
haitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt
ja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin
kans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil,
kun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison
kontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos
ja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel
kuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku
pite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff -- oh, yks
merkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu,
tos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en
nin tarkist luve muutama satoi leiviske -- ja he rehellis rootslaset ja
soomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä
jauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty
palvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.
-- Suokaa anteeksi -- jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä
tyynenä -- ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra
kamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei
hän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.
-- Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha
rehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen
sano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden
parast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt
hänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.
-- Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen
miehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut
vakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?
-- Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha,
mutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente
saatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.
-- Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää
saattaen hillitä itseään. -- Onko herra kamarineuvoksella mitään
käskettävää Savonlinnaan?
-- Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil
rootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite
haitta.
-- Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?
-- Was? Kapteen Ladov?
-- Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.
Kamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla
silmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen
lävitsensä.
-- Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.
-- Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa
minua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla
kokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän
puolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia
henkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin
kauniilla ilmalla?
-- Was! Dumme Geschichten![11]
Kun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota
rumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui
sensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena
ilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa
alle.
-- Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat
olivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi
annettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä
minnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin
varustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia
kokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan
piiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos,
puhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin
armeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta
vetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että
vielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te
olette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te
toivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää
käy Otavan kartanon halki, vaan -- kenties? -- ehkä Tornion sivuitse.
Sepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan
kauppaa.
-- Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]
-- Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun
sanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään
samoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei
tarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos
joku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa.
Jotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja
keskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin
ystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä
nuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti
te olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista -- Tupakka-Matin
-- levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä
rajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin
köyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä
teidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi
olla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti,
esimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon
jääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän,
missä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt
sanon: _kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!_
Se, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta
uhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen
poika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita
virassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan
arvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi
ollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan
miestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään
panemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän
näki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä
kaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi,
että hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä.
Hän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle
päin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine
sapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle
omalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi
suuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko
mielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä
voittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.
-- Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13]
huokasi onneton vehkeilijä.
-- Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi
heti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi
kersantti tuimasti, ovea vartioiden.
Kamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen
ponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.
-- Jos peen summa dengi ... mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen
riksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest
kiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu
pujahtaman pois...
-- Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.
-- Mine sano tuhat riksdaaler ... mine meina kakstuhat, huokasi
luulottelija-vanki.
-- Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?
-- Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite
mine omista... Viis tuhat... Mine on menny mees... Kuus tuhat ...
kerjeläin ei on köyhämp... Kymmen tuhat... Das wird mein Tod!
-- Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon
jääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte
käyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.
-- Hyve, rakas här Croneld ... älkä panka pahaks minu sopimaton
raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite
-- rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne
on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik
kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat
velkakirjat.
-- Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos,
joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni
niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne
maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat
puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin
saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.
-- Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?
-- Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa
olevista puoluelaisistanne.
-- Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai
kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten
yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.
-- Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.
-- Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva
mama on möös täs punai kirjas!... Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein
Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.
-- Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän
rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.
Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta.
Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen
muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen
sangen tärkeäksi.
-- Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen,
tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.
-- Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain
tahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia,
että viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän
teitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.
Kohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi
auttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä
hukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos
Sivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken
maltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin
tärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin,
joilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart
päätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki
oli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa
jäähyväisiä perheeltään.
-- Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja
silloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena
yönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on
jäljellä toinen ehto.
-- Noch eins! Mein Gott![15]
-- Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette
äitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan
suhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin
toimintatapani.
-- Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?
Lennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat
nähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää
itseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista
täyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.
-- Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.
Vielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo
hiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.
Lennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin
remahtaa iloiseen nauruun.
-- Juokse -- sanoi hän itsekseen -- juokse tiehesi, vanha konna, joka
olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon
omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni
sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada
jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat
kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla...
Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten
pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.
Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli
kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt
levottomana häntä vastaan.
-- Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua
tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.
Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.
-- Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen?
kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.
-- Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti.
Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin
salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken
ilmaisemisesta, silloin, Betta... Oletko valmis antamaan alttiiksi
kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis
uhraamaan onneni, elämäni ... yksin sinutkin!
Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.
-- Yksin sinutkin! kuiskasi hän.
-- Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei
vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se
vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme ... jos minä pääsen
hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.
-- Sinun pitää elää, Lennart ... minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme
me toisemme sittenkin... Hyvästi!
-- Hyvästi!