Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri
Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei
ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa
asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen
talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset
kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja
heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella,
mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki
ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä
ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi
pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät
nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis
ruotsalainen korvapuusti.
Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa,
mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen",
ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja
muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä
pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän
kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina
asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen
kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja
siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta
tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen
rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin
tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin
kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos
tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa
rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä
haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin
huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti
alentunut, kun oli riksien tarve.
Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä
mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin
ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä
hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin
ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa
seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet
olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän
seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan
kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin
tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen
ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman
ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he
tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja
kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista
kysymyksistä.
Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat
seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan
ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan
kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä
voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten
puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta
vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas
sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän
hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten
heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät
sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi
voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin
ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin
taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja
oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille
niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan
unohtivat kysyä, _mitä_ Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla
isänmaallisilla toivotuksillaan.
Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa
Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät
kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan
kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen
ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet
kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet
palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla
ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi
ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti
pakottavan häntä perimään saatavansa.
Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties
hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart
Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka
päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi
tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.
Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.
-- No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?
Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli
puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä
ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä
ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.
-- Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän
lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä
kiireestä kantapäähän.
-- Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut
sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä
avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. -- Muistatko, sanoin
aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.
Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle,
etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan
yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti
kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen
oli matkalla.
-- Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa,
oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana
isällesi.
-- Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä
rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista
sinut.
-- Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?
-- Vihreitä on täällä.
-- Mutta eilenhän oli harmaita.
-- Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on
kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä,
ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee
heitä kaikkia.
-- Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän
vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet
kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.
-- Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet
vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän
jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet
jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on
ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä
tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen
sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän
heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista
sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.
-- Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille
nähneesi luutnantti Sharpin.
-- Oletko siitä suutuksissasi minulle?
-- En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt
samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää.
Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?
-- Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä
minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni
johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.
-- Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat
Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle
ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle
minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.
Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei
kaivannut sanoja.
-- Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi
nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. -- Nyt saatan sanoa sinulle,
että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän
tahtoisi upottaa järveen, olen minä.
-- Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.
-- Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa
hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme
yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet
turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko
auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?
-- Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja
miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!
-- Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.
Tahdotko, sano?
-- _Sinun_ kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. _Sinun_ maasi
on minunkin maani.
Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin
vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että
hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken
ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin
kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.
Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.
Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta
ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen
liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin
ääressä.
-- Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat
milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin
käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja
lausuen sanan _meidän_ erikoisella äänenpainolla. -- Minä rukoilen
sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen
minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten
tuon tai lähetän sinulle vastauksen.
Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja
asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta
ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka
ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.
Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki
kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään
tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma
johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen,
ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.
Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö,
jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja
käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja
sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin
muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä
lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn
tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä
vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla,
Voi minun lintuni, voi minun kultani.
Kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorealla suulla,
Soreampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon
valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet
kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset
nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden
keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta,
vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen
tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän
tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää,
ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven
rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon
iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle
tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se
oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi
sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä
ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin
oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon
saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen
teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se
lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas
voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen
paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö
oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen,
kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen,
salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen
nuorukaiseen.
Paperissa oli vain sanat:
"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla,
mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua.
Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun _B:si_."