Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta
ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät
ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet
soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet
punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja
vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden
ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli
haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta
johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä
järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee
sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea
tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten
hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina
ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin
mieleltään mieheksi.
Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa
haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän
olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän
kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta
taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan
kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään
valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta
kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa,
vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä
paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi
ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei
onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua
valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin
kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa
tai peloittaa häntä.
Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän
siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin
voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt
kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt
tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut
häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut
määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun
kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa
salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen
niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä
kunnon vanhuksen rauhaa.
Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja
komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta
hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan
tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta.
Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain
siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti
vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän
vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.
Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei
kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan
kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja
heitti sen kädestään pihalle. Tuuli -- muuan ajan tuuli -- leyhytteli
sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten
luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen
käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja
rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä
lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana
katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin
sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja
luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen -- yhden niistä
monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan
yli:
"Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako
houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta,
joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi
hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä
rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin
valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän
keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä
vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen
rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme,
sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat
verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän
puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja
viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka
teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät
teille uskollisen ystävyyden vuoksi
_hyvät ystävänne ja naapurinne_."
Kersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen
viimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi
vihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin
korpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.
-- Mitä on mielessäsi, vanha narri -- sanoi hänen herransa suuttuneena
-- tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?
Korpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli
puhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.
-- Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?
-- Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.
Tupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin
tunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen,
että hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen
venäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana
vihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti
sepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä
yksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.
-- Tiedätkö, vanha toveri -- sanoi kersantti painokkaasti -- olisi
vahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä
lähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta
keinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena
Savonlinnaan.
-- Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin
tunnetulla sananlaskulla.
-- Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa
vaivastasi.
-- Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.
-- Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet
viekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä
pysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet
sitä minun tähteni teekään!
-- Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.
-- Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy,
jos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän
pihallamme.
Korpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja
vastasi:
-- Olkoon!
Tyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma
turmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi
heiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.
Savolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka
heistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä
vastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli
joukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran
ennenkin oli suututtanut kersanttia:
-- Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän
menee paholaisen saunaan.
Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä
voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän
puhujan maahan.
-- Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään
uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka
kättä annettu kuritus särki. -- Ja te muut -- jatkoi hän, välittämättä
Tikin uhkaavista silmäyksistä -- tiedän kyllä joidenkuiden teistä
olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai
tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran
kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa.
Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan
puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne
tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet
meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa
loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia
kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta
milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin
kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää
Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna
on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä
jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin
ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä
rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään,
joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa,
niin astukoon hän esiin!
Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista
veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, --
olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai
eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä
ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari,
joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti
nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla
kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät
rauhassa.
Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän
oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului
takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.
-- Lakit pois, te kytkettävät mullikat! -- huusi majuri iloisesti,
käyttäen tavallisia hyväilysanojaan -- lakit pois kersantti Croneldin
edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin!
Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö?
Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna?
Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut
luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken
ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa
kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.
Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset
unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.
-- Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden,
virkkoi Lennart.
-- Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli
tapahtunut jotakin hänen tietämättään.
Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:
-- Käskeekö herra majuri antamaan raportin?
-- Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri,
unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. -- Ja te,
nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun
poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista
meille.
Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen -- jonka kalustona oli
telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti
esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden
yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi
kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin
turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme
huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf
Fredrikiä ja Kustaa III:ta -- sai Lennart osakseen odottamattoman
kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä
tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen
tupakkarasiaansa:
-- Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!
Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä
ollut oppinut tupakoimaan.
-- Miten hyväksi näkee -- sanoi vanhus -- miten hyväksi näkee. Se
johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta
kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.
Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen
kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta
sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä
Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.
-- "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu.
Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko
hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä
sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun
olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän
majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?
-- Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.
-- Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen
kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan
hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä
pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten
tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole
kuullut sitä ennen.
-- Sen on isä jo kertonut monta kertaa...
-- Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen
aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä...
-- Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että
isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?
Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen
johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan
kunnioitti puolipyhimyksinä.
-- Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota
oli helppo johtaa syrjään. -- Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy
mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän
oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa
rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös
suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti
ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas
ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun
isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä
hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin
kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut
aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut
isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja
ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa
sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi
ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli
vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa,
ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä
kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä
lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon
tietoa -- ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin
semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena
rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin
kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi
Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean
käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin
kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina
helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin
Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen
päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle
omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja
miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen
kuningas naurahti -- hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti
hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella -- ja sanoi isälleni: sen
vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi
minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas,
mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen
minä sen hänen pojalleen. -- Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai
ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai,
kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta
huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön
kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen
saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos
pysyt lujana.
-- Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien,
kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina
yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.
-- Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole
uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa
isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden
vieressä, vastasi majuri.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän
sanoi.
-- Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.
-- Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi
Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman
ja oikean harjoituksissa, nulikka?
-- Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.
-- Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun?
Montako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?
-- Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi,
jos hän on röyhkeä.
-- Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään
ammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen ...
kahdeksan miestä rivistä ... tähtää ... laukaise. Se on tuuri. Sen voit
pitää muistissa toistaiseksi.
-- Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan
paljon nykyjään.
-- Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?
-- Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos -- minä
oletan vain, että niin sattuisi -- keksisitte jonkun ... esimerkiksi
jonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen
käskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?
-- Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi,
osaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei
parempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.
-- Mutta jos se olisi ... esimerkiksi nainen?
-- Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissa
Hämeenlinnaan.
Nuorukainen huokasi.
-- Isä ... on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti
syyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin
erheistänsä.
-- Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi
koukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa?
Häpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.
-- Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa,
ettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että
kaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää
vanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.
-- No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi.
Sulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se
Harkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni
pehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy
tulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta
länsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin
on Baltimoressakaan.
-- Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa
tavallisilla huvimatkoillaan?
-- Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian,
poikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies
viisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät
sovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele
koskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän
on kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!
-- Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta
onhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin
isälläkin?
-- Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun
kanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän
sukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa
vartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista:
kun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän
saa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani.
Minua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen ... hän
on lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä
likitienoillanikaan...
-- Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään
muuta käskettävää?
-- On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on
maukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun
usein sukia suutani, kuten näet.