Majuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut
kasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden
keisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen
kanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti
aikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.
-- Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.
Lennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän
kiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.
-- Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.
Miehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren
mielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti
tuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut
paikaltansa.
Kersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas
taipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti
käskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.
Nuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli
vain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.
-- Totteletteko vai ette?
-- Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.
Hän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen
ymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi
veneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen,
se alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä,
yrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.
-- Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi
tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.
Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar,
ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen
silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä
venematkalle.
-- Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä
siis voi mennä järvelle.
Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut,
vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä
puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä
liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan
erehtynyt.
-- Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla,
sanoi kamarineitsyt uhitellen.
-- Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.
-- Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi
kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.
Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart
suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä
talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja
kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa
vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli
pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän
oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen
sydämensä tykytti taas kiivaammin -- hän oli liian nuori voidakseen
pysyä kylmänä -- ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta
toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin
ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.
Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi
rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä,
oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä
parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat
vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa
ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi,
jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät
kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin
muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset
nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä
huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.
Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku
yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen
miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi
soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään
venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle,
että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan.
Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli
koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen
hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.
-- Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä
häntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan
äitipuoltaan. -- Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.
-- _Voilà mon petit coucou!_ kas siinähän on käköseni! huudahti rouva
Croneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta
hänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.
Lennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut
tuo _petit coucou'ksi_, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi
näyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.
-- Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on
kunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada
tietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.
-- Ahaa -- vastasi rouva Croneld -- on venytty puoli tuumaa pitemmäksi!
On saatu käytöstapa ja _façon de parler_, puhetapa, joka sopisi vaikka
vänrikille! _Mon petit coucou_ on oppinut kukkumaan.
-- Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista
majesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen
pelästymättä.
-- Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja
Viaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua.
Mitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on
ihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja
sinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö
minun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista
kohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva
ihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on
ensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.
-- Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta -- jatkoi
nuori kersantti punehtuen läksytyksestä -- kun vain ensin saatte minut
vakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla
sotilaana ja kuninkaan alamaisena on.
-- _Encore_, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen
tapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin
paljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia
hyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista.
_Enfin_, lyhyesti ... jos suvaitset ... anna käsivartesi! Aion lähteä
vähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme
valtioasioista.
-- Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata
kartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee
ukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?
-- En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa.
Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää
isältä ilo saada puhella kanssasi. _Allons!_
-- Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi
lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.
-- Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi
eilen sillä soutelemassa.
-- Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton
lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.
-- Mitä tarkoitat? _Mon petit coucou'han_ sanoo sen semmoisella äänellä
kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!
-- Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.
-- _Assez de paraboles_, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle
hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa
isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus
kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua
hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin
tulla toimeen avuttasi.
-- Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole
viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä,
rouvaseni.
-- Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?
-- Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne
rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on
rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.
-- Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!
-- Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt,
uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta,
narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin...
Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla.
Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne
kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi.
Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun
seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan
sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne
isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän
kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät
pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa
sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen
Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla
teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.
Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen
katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi
hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan
sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän
tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:
-- Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin
käsistä!
Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi
Lennart:
-- Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan
aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette
kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti
paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle.
Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä
odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne,
koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä
pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin
kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne
tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme
muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja
vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita
paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te
olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette
vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr
tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden
kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.
-- Jo riittää!
-- Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä
olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on
yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää
Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta
ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen
kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan
pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin
rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan
muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä
olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen
kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö
niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon
järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette
rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on
osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät
perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä
tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En
tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan
suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa
minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?
Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita,
tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään
järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien
aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä
aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien
viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:
-- Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani,
sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt
tuon pienen _conte fantastique'si_, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy
olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu
ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?
-- Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei
liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.
-- Se olisi sangen hupaista.
-- Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?... Ei, minä pyydän, sallikaa
minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.
Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon
hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka
tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää
häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään
vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa.
Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin
majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja
hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: "_il faut
dissimuler_", täytyy teeskennellä.
-- Sano minulle, ystäväiseni -- jatkoi siis rouva Croneld taas
hymyhuulin -- paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?
-- Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa
ostaakseni niin kalliin paperin? Minä _otin_ sen häneltä: se oli
yksinkertaisempaa.
-- Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?
-- Se riippuu teistä itsestänne.
-- Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun
armoillesi. _Enfin_, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja
syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita
neuvojasi?
-- Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin
antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen
ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän
puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta
veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta,
jonka te itse olette virittänyt.
-- Ahaa! Väijyntää siis?
-- Ei suinkaan... Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken
muistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen
ennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän
kunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan,
johon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta
paljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua
siihen.
-- Mitä vaadit siis? Sano!
-- Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi
luovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken
vaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen
asemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa
kuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte
häntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja
vihdoin ... suokaa anteeksi, rouvaseni! ... pyydän minä, kaikella sillä
kunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni,
että pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan,
harrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä
pyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että
omaanne.
-- Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?
-- Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja
velvollisuutenne tähden.
Rouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.
-- Tosiaankin, hyvä Lennart -- sanoi hän -- huomaa, että olemme
vaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle
äidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti
minua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki
kehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää
soutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on
siten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani
että asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin
päivälliseksi... Paraskove!
Venäläinen kamarineitsyt lähestyi.
-- Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan
takaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan
kasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.
-- Odotas, lisäsi hän.
Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota
Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.
-- On välttämätöntä -- jatkoi rouva Croneld -- keksiä jokin tekosyy,
minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna
Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa
keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle,
ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja
todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi
Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista
samaa mieltä kuin minäkin.
-- Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua
surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan
suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista
vihollisten kanssa.
-- Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta
hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse
olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis
syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä...
-- Rouvaseni... Kunnioitusta kuninkaalle!
-- Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea
kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se
kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun
ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä
tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin
minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, _mon petit faucon_,
pikku haukkaseni! ... näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni.
Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton?
Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää
vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan
tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä
itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää,
sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla
luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta
siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan
ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät
häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan
tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät
taistelemasta...
-- Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt
tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta
rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.
-- Paroni Sprengtporten...
-- Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi
lausua inhoa tuntematta!
-- Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma
vakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee
paremmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa
meidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja
ystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti
isänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se
syöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut
liittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden
kanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja
mietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua,
se on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille
kunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa
III:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät,
kansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan
loistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat
kannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän
suunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin
niiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen
yleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan...
-- Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minulta _conte
fantastique'iani_.
Sallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne,
jossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?
-- Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan
ystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin
myöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä
kierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet.
Isänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi
saavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin
tavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja
paras keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta
ja ansaita hänen armollinen suosionsa.
-- Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita,
salatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan
tähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää
velvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?
-- _Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon!_ me teemme historiaa.
Historia tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä,
pikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa
kohden.
-- Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.
-- Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni
Sprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan
ihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.
-- Onko teillä vielä mitään sanottavaa?
-- On -- että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain
rumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata
olla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella
sinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa
saat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa
vielä nähdä sinut ainakin kapteenina ... tiedäthän, että se on hänen
korkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten ... tiedäthän, että
hänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin... Tiluksemme ovat
rinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua
vakaaksi nuoreksi mieheksi... Tahtoisin mielelläni nähdä sinut
onnellisena, Lennartini!
-- Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon,
ehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon
kavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen
nimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni;
olen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä
sitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän
sanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut
pysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan
käskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin
käskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät
ovat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni.
Kummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?
-- Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani
niihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.
-- Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa
tarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä
voisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.
-- Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?
-- Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta
ilmoitetaan.
-- Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten
voi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia
vieraita.
-- Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi
pitänyt arvata se.
-- Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani,
että sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit
nuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä
soitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi
ja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki
innostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa.
Opi, _mon petit faucon_, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen
kuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä
vähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme.
Päinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan
liittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina...
-- Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni
puolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa...
-- Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.
-- Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te
olette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä
taistelen näkyvillä aseilla...
-- Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa
tarkoituksensa.
-- Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.
-- Antamaan ilmi minut?
-- Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.