Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta
tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh
melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla
virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota
sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita
nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita
luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin
vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä
viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset
innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin
olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää
itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se
tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä
myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen
lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa
rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.
Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa.
Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto
melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät
ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat
ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta
veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät
pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien
ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä -- nyt, kun sota oli
syttynyt -- viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia
jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän,
toisen taas vihollisen aluetta.
Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota
ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston
sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa
Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin
rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan
vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä,
mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten
idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen
itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.
Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä,
oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu
Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka
nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena
vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen
ruhtinaskruunua -- hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt
tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen
aatelistoa siihen suostumaan -- hän se 1788 luuli hedelmää kyllin
kypsäksi puusta putoamaan -- hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän
kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä.
Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri
rajamaakunnassa Savossa -- ja vielä lisäksi Suomen armeijan
päälliköissä -- oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän
hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen
sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin
nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa
olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat
tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin
hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron,
joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen
sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.
Eräs niistä, jotka _eivät_ kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli
vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri
Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä
kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa
kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta
päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun
hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka
vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen -- mistä
alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen
vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa --
vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta
Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin
perunasodassa -- saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka
oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina -- hän oli läpeensä
kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului
lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se
oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa
sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti
tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin:
"huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän
luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja
palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta
kasvaa, se kunniatta kuolee!"
Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa
sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi
kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta
jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen
aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi
kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille
mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä
ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle
päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler
Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli
sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä
kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld,
silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista
herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen
kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan
pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti
kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen
uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä
esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan
seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä
valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai
toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan
luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten
toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan,
onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin
arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen
valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin
suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja
majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen
nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.
Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan
pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset
tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni
sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä
saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen.
Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui
olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko
tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita
majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän
niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin,
kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse
muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi,
joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.
Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi
niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli
käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita
keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole
viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin
käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika
vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa
lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä
luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle
itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa
pilkaten nimittivät.
Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä
lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren
keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä
hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä
rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa
jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin,
venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan
asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen,
pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin
huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea
huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen
lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä
joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.
Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat
mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän
teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon
etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä
paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan
asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta
kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri
kenttää.
Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä
rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen
laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen
mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden
päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja
kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka
oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan
rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja
toivo niinä tukalina aikoina -- kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka
terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen
ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa.
Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi
poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin
vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli
majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli
kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty
rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai
vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes
korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin
äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat
emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka
viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin
isäntä itse.
Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla
kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen
harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.
Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld
paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli
heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli
ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi
päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli
sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut,
koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan
unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa
erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti
mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi
varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä
kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut
sävyisää mielenlaatua.
Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa
ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä,
kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin
tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka
kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen
vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät.
Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin
sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia
parille nuorelle lähellä olevalle rengille.
-- Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen!
ärjäisi majuri heristäen kepillään. -- Ja sinä siellä, Luoman Simo,
etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion
syöttää teitä kuin torpan vasikoita?... No sekin vielä! Nyt taittoi
Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä,
sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?... P----le
vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä
saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne
kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!... Laita luusi ladolle,
Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin
vetelys!... Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon
mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin
saatte tietää miltä ne maistuvat!
Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä
nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen
tähden.
-- Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että
savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia,
masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.
Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä
savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä,
joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin
korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne
tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä
kaikki suomalaiset hämäläisiksi.
Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin
ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla -- joka muuten oli
hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa -- ja
annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun
hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa
tuosta kiireisestä työstä.
-- Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka
tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn,
luullen sodan syttyneen.
-- On -- vastasi torppari lakki kourassa -- armollinen rouva on
käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.
Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti
pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.
-- Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo
kaljaa! mutisi hän.
Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan
niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.
-- Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja
varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa
järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen
rintamaan, kuten häntä oli opetettu.
Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä
ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.
-- Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen
piippuaan kiveen.
-- Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika
valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki
tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko
karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin
syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.
Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain
hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan
kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.
-- No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka
sana myrskynpuuskana pauhaten. -- Missä on isäntärenki? Enkö ole
sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois
niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen
joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä?
Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p----lettä? Torakoita te
olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi
syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?
Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi
korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.
-- Kyllä minä, p----le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän
ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi
jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija
olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja
isäntää vääryydenteon häpeästä.
Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta
kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin
Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.
Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui
vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista
silmäripsistä.
-- Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä
majuri sai huuliltansa. -- Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet
kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!
Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa
ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin
halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan,
ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä
kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel
hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä,
itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi,
kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.
Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn
jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä,
astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja
asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja
ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:
-- Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia.
Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt
herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.
-- Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen
kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa,
tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin,
poika ... sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa
kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan ... minä tarkoitan,
oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle
majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni,
mitä hän vielä sanoi?
-- Hänen majesteettinsa -- jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen
ilmettä tai asentoa -- suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on
kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole
huonompia.
-- Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin
väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan
kanssa?... Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas,
kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian,
joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä
vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti ... ensimmäisen kerran silloin,
kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja
toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi
sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan
ravaavat kuin puoliarabialaiset!... Mutta sen kerron sinulle toiste.
-- Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti
lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.
Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon
kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee
aamusateen -- hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen
karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan -- ja nyt hän
kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut
tarve jakaa heille kiukkuansa.
-- Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja
sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun
heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te
määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään
meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa,
ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän
on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin
loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!
Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken
tullutta nuorta herraa.
-- Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi
isäntä.
-- Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan
laittamiseen venematkaa varten.
-- Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon
ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.
-- En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin
ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.
-- Olutta myöskin?
-- Olutta ja viiniä.
-- No piru vieköön!
Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan
majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi
lähteä.
-- Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien
jotakin polttavaa sydämessään.
-- En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!
Patasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä
Rautasaaresta.
-- Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.
Tyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.
-- Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske
meitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan
hämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla
isällä enää oli sanomista talossa.
-- Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti -- jos äitipuoleni
aikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että minä panen vastaan.
-- Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.
-- Niin, isäni, minä.