Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana
tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui
meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä
matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu,
soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja
luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa;
mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään
äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä
puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui
aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan
pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua
Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä
käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän
pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot
ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät
syvänteet.
Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa
ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen
mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla
ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille;
mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista
hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui
Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati;
aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja
veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.
Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja
aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus
suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja
synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta
missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata -- sellaisia kankaita ei ole
monta Suomessa -- siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen
kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä
tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä
raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on
laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja
myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin
näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet
kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.
Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän
keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot
virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on
Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin
oli kaikki läntinen maa -- Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä
sitoo toisiinsa -- saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi
pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen,
muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista
on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta
-- sillä syystä kyllä puhuu kansa _Laatokan merestä_ -- vieläpä on
viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili
on tuhansina muruina -- alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen
ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt
tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä,
salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä -- tummia, pyöreitä mänty- ja
kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus -- järven takana kaski,
peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo -- kauempana korkea, kapea harju
koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin
lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä -- semmoinen on Suomen sisin,
ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille
Drottningholmassa: "_mais il faut avoir le diable au corps, pour
quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de
Savolacs_".[9]
Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen
ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha
riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän
järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan
pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien
Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja
Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista
lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli
muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli
vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.
Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen,
tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat
kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan
itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet
kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole
suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa
tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua
vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli
vastakkaiselle Ruotsin alueelle -- jota uhkatyötä kuitenkin suuresti
helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi
äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät
voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.
Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi
ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa
vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi
heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään
rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan
entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous
ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt
tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat
edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi
pitänyt olla.
Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen
purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi
miestä -- tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin
lasta parempi -- he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren
perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas
rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti
niinkuin oli tullutkin.
Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien
peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin
koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei
mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten
pohjoista kohti.
Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties
kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja
melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että
tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja
niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina
molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain
yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten
kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä
Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin
kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat
hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin
siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja
samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden
komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin
leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni
ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.
Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu
kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista,
jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin
vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset,
jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen
välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.
Molemmat matkamiehet -- jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen
isänsä vanhaksi korpraaliksi, _Turkiksi_ -- eivät näyttäneet ollenkaan
välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin
korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se
ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin
sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle,
katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten
kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.
Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun
oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta,
joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä
että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja
ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se,
ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin
ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen
luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli
korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä
hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.
Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään
mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi
Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija
leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan
turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli
nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan,
makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin
meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän
uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä
jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki
oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty.
Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä,
että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää
tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta
säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin
auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme
taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä
näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä
venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua
tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä
sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi,
durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni
hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän
kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa
korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli
luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin
sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi
hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen
tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja
kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää
muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire
ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei
ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän
enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai
taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli
kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä
junkkaria.
Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi
majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin
rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan
täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja
toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin
arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen
luottamusviran Turkki -- joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän
nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, _durak_-sanasta --
täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.
Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa
ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi
korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa
käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja
astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin,
lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti -- selässä.
Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset
lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella
rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta
vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle
puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan
värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen
ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa.
Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön,
kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon
maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet
välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen
hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa
hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.
Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun
kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt
tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia
sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta
emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei
kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa,
emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut
sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan
taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja
mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut
sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen
ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi
Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä
pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä
valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä,
joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten
selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa
saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia
pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa
kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart
Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun
laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!
Noista tyhmistä ajatuksista -- joiksi hän taas heti oli valmis
nimittämään niitä -- herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina,
joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan
taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan
kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja
laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä
niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion
puoleensa.
Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista
rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei
siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin
venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti
Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun
eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty
tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin
kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin
tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin
heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa
heidän puheestaan, oli _Sharp_-nimi, joka suomalaisen suusta kuului
_Sarppi_.
Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin
nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona
ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut
rehellisen Lennartin mieleen?
Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta
matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä,
joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden
paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin
puoliunista naarasmetsoa.
Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin
miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran
olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle
rannalle.
Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla,
miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki
hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat
puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?
Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin
päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski
kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa
pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla,
vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.
-- Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen
painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.
Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin
pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli
sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.
Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada
heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin
oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen
avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.
Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua
vastarinnasta.
-- Millä oikeudella -- sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut
yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle -- millä
oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö,
lurjus, että siitä voitte menettää päänne?
-- Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken
hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.
-- Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella
omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön,
kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä,
taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät
sotarosvoina.
-- Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun
tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla
ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä
olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp,
ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti
kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä
tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!
-- Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi
vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön
epäselvässä puolihämyssä.
-- Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.
-- Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen
päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?
-- Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme
koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!
-- Hyvä herra Croneld -- sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen
kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi -- mieleni on
paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin
pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen
luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme
kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille
terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän
rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista
Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta
pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden
rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin
neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan
poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin
ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme
toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas
puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt
vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon
teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä -- toisin
sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!
-- Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka
päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. -- Jos luulette
minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin
vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin
narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni,
sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni?
Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan
tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.
-- Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra
Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu
isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan
palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä
varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä
kirje kenraali Sprengtportenille -- tunnettehan, toivon minä, kenen
käsialaa päällekirjoitus on?
-- Suuri Jumala -- äitipuoleni kirjoitusta!
-- Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta
ystävinä.
-- Antakaa tänne se kirje!
-- Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne
minusta ja -- teistä?
-- Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!
-- Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?
-- Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!
Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että
nuorukaisella oli tosi mielessä.
-- Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa
äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen
kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti
kuin taisi alas järven rantaan.