Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa
kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo
samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden
unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen,
joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen
äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka
oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa
Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat
toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie
Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei
kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen
kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas
Helsinkiin.
Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken
aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin,
heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan,
kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi
tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän
matkan heidän ohitsensa.
Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka
kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt
jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli
mukana.
Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman
päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki
vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut,
kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät
äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja
näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen
valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden
taa.
Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo
ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen
lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme
koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta,
luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi
kuninkaan henkeä.
Mutta Lennart Croneld -- sillä hän se oli -- puolusti oikealla
kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa
kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:
-- Pikaviesti! Pikaviesti!
-- _Qu'est ce que c'est?_ Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.
-- Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja
kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi
aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.
Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.
Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin
syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen
maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja
tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan
uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta
rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän
muuten oli sangen tarkka vaatimaan.
-- Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski
kuningas.
Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli
antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut
hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella
retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.
Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.
-- Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. -- Pyytää käskyjä
kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on
käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle
joutumista!
Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden
vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä
tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi
kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti
etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen
kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.
Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä
viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti
häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella
pienen sanansaattajan elämänvaiheita.
Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin
istuimeen, kertoi Lennart Croneld -- hevosten täyttä karkua juostessa
-- suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha
virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän
rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin
perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin
naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat,
Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti,
olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin
odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa
joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua
päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.
-- Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu,
vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. -- Isäsi on kelpo
sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.
Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä,
hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan
hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen.
Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne
taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli
nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa
vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen
jatkaakseen ratsastustansa.
Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku
kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen
majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.
-- Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua
kamaripalvelijan viereen.
-- Anteeksi -- sanoi nuorukainen rohkeasti -- minua käskettiin tuomaan
vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.
Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut
tapaamaan joka päivä.
-- Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?
-- Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.
-- Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo
ennen minua, niin sano hänelle... Osaatko selittää arvoituksia?
-- En, mutta jos teidän majesteettinne käskee...
-- Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: _ruohon kasvaessa lehmä
kuolee_.
-- Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?
-- On. Varo niskojasi!... _Allons_, lähtekäämme!
Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta
ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart
Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.
-- Kukapa uskoisi -- sanoi kuningas Ehrenströmille -- tuon syntyneen
_dans les deserts de Savolacs_, Savon erämailla, semmoisen kansan
keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään
räjähdyskuula sen selän takana?
-- _Les betes trottent, les veaux dansent_,[7] vastasi kamarikirjuri.
Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia
jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä
henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.
Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli
ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti
vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty
sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.
-- Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli
ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan _alla_
kuin sitä _kantaen_, kun käsi on heikko. -- Viivyit kauan! sanoi hän
tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin
hän oli hypännyt hevosen selästä.
-- Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen
yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.
Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.
-- Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.
-- Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.
-- Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, _postillon
d'amourin_? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset
oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?
-- En tiedä, teidän korkeutenne!
-- Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?
-- Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: _ruohon
kasvaessa lehmä kuolee_.
Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen
hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri
perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos
ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen
jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä
Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän
useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta
nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena
kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta
näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.
-- Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän
kohtasi vaunut.
-- Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman
silmänräpäyksen kuluttua täällä.
-- Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.
-- Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?
-- Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.
-- Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se
ajaa jokseenkin saman asian.
Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään
räpäyttämättä.
-- Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan
huolimatta pidättää nauruaan.
Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni
Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.
-- Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän
veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä
Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti
elää maassa maan tavalla.
-- Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon
sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi
kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille,
mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi
edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen...
-- Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen,
ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään
tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne?
Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle
hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni,
odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee
suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa
rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen
tietä.
-- Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo,
armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja
miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa
lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit
teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat
upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan.
Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin
välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha
keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman
turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä
otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa
tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän
suojeluksen alaiseksi vallaksi.
-- Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja
kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä,
kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se,
mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että
minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne
jokseenkin löyhästi kiinni!
-- Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka
asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne
ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on
takanani armeija ja armeijan takana on kansa!
Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli
edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut
kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi
kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään,
mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.
-- Kuka takaa -- sanoi hän -- ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai
miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?
-- Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta,
ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova
teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.
-- Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen
joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on
kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla
olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä
puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut
suomalaisia uskolliseksi kansaksi.
-- Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän
mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka
muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse
joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle
kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi,
molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi
onnellisesti Ruotsin itärajan.
-- Venäjän suojeluksen alaisena!
-- Joko -- taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän
kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin
kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen!
Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan
ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana
liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä
vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on
kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka
on sukua keisarilliselle perheelle.
-- Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä
Suomen kansassa?
-- Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja
valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä
säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt,
kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä
tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä
huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista
hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa,
tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.
-- Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut
Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin
myyrän käytävistä.
-- Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan
lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että
minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin
johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti
hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän
kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen
uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden
olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen
aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja
Ruotsin hyvänä haltijana.
-- _Eh bien_, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?
-- Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa
suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän,
kun se on kypsä putoamaan puusta.
-- Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!
-- Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin
teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.
Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.
-- Niin, kuulkaahan, -- sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa
päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa
kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan,
mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen
jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.
-- Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi
teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta,
missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia
ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen _à tout prix_,
kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on
suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja
suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni
häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet
tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.
-- _C'est bien_, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne.
Kuuletteko? Juuri _haaveistanne!_ Varokaa päätänne, kapteeni Croneld!
Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän
kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken
huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään
lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää
syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?
-- Täydellisesti, teidän korkeutenne.
-- _Au revoir_, näkemiin, kapteeni.
Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta
miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä
karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.
Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten
veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen
kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi
saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää.
Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi
selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja
vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin
kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin
sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.
Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa
puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta
ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista
herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa
heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin
tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena
suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin
aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa
ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.
Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa
kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti
lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta
päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle
lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä
veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän
laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin
laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti
kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen
lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen
urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.
Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa,
joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine
laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä
sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä
yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen
ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi
olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua
poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.
Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen,
vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle
laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan.
Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa
hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan
paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista
maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli
samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine
kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun
ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon -- samoin kuin sen
Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon
-- otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen
sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi
siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:
_Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet
oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!_
Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu
seuraava varoitus:
_Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin,
Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin._
Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat
vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta -- jossa
kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti
Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli -- siinä esiintyi nyt
kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti
voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä
puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja
suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset
porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet,
mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa
puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa,
burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja
kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain
hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä
muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas
monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä
nähdä uuden voitonpäivän.
Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus -- samalla
paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa
-- ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui
jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena,
nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison
ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa
suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet
taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit
saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut
omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.
Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan,
mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä
hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin
alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen
hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka
sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja
kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis
vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta.
Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät
sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului,
kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia
kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan:
_ilveilijä!_
Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan
tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan.
Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen
suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa
sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät
niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan
välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.
Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä
joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka
suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.
-- _Voilà, mon prince, votre petit postillon!_[8] lausui hän iloisesti
Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.
Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta
kiusallista sanansaattajaansa.
-- Minä muistelen -- jatkoi kuningas -- pojan pyytäneen eräänlaisena
suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa.
Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, _mon
brave compagnon_, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan
tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat
suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. _Attendez_ -- haluaisit ehkä
pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä
niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta
terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja
puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä
sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. _Au revoir, mon
ami_, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.
Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan
vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi,
että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen
soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias
ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville
upseereille.
Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja
samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa:
everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs
nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka
nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten
annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään
patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla
hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan,
missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan
varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan
kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä
muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa
olivat isänmaan kätkössä.