Viime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla
kallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä
seuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen
Helsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta
puolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli
ryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin
enemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea
puoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä,
missä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta
äkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan,
on jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä
arvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia
uutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen
vaivan.
Niille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin
uskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona
todistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja
helsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse
alinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset
osat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta
Pohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen
lopussa tapahtuvaa yhtymistään -- jota saattanee sanoa maltilliseksi
edistymiseksi -- niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen
"ylenemisessä muiden tasalla", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka
vuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan
maamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle
sopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit
maakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat
laitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin
seurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden
suomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan
vastaan.
Kaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa -- toinen Kustaa Vaasan
perustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi -- on päättänyt seurata
pakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen
keskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen
viikinkiluonteen.
Auran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen
molempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki
saattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia.
Se oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin
sallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä
-- oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa -- oli Kustaa Vaasa
suunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt
Sigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä.
Se oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen
säätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin
valtakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa
valtaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli
Helsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin
loistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen
merenpuoleisille porteille "pohjolan Gibraltarin". Siitä alkaen oli
Helsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja
eteiseksi.
Vaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai
kolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta
kuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt
ympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä,
sillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa
lähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki -- kummastuttava näky
Suomessa! -- toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa
ympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa
tanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein
tapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan
turmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin
Seyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät
Don Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.
Eräänä päivänä -- heinäkuun 17. 1788 -- oli herttua Fredrik Adolf
seurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren
muistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia
olevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll
ja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri
Mansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta.
Kuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän
oli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa
uutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.
Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat
olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja
Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille
purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja
nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä
kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin
vetäytymään -- joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön
-- tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja
poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi
vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena
sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen
lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren
terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään
voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta
hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä
vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan.
Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun -- kurja suonenveto
koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi
voimatonna takaisin petturien päähän.
Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson
kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella
pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun
ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä.
Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät,
kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin,
synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi
ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen
etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.
Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein.
Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan
talvella malttaakseen enää kesällä levähtää -- se on kesytön,
kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen
hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja
senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.
Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän
oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa
myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin
rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin
Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän,
hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä
kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi;
vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen
rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan
saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt
koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen
jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain
kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty
rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja
tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut
hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen,
kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle
kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia
oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä
uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen
edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja
etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle
tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa,
hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat
vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan
tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua
ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja
ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.
Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä
Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian
lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta
kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.
Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen
jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin,
milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin
tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa,
joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää
ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi
olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman
puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista
tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä
odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä
heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan,
joka oli lähtenyt Kronstadtista.
Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa
meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli
sitä jälkimmäiseksi.
-- Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani -- sanoi hän hilpeästi --
että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä
jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin
laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että
antaa niiden mennä menojaan.
Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota
hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt
osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin
seuralaisissa.
-- Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat
venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori,
Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.
-- Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa
puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. -- Olette
oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua
aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita
itseämme laivastomme kunnialla.
-- Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä
luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti
ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. -- Tuo ei ole mikään
jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.
-- Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas
kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja
pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.
-- Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja
puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi
taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.
-- Minun käteni -- jatkoi Rajalin -- ovat karkeat ja käsnäiset, mutta
jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle
kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai
neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista,
painamaan korvanne kalliota vasten.
Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.
-- Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä
hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis
tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?
-- Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja
valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan
tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.
Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka
nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi
joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan
asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat
kaikki arvelemiset.
-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat! -- huudahti hän -- seuratkaa
esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!
Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli
nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka
milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi
erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]
Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa
sanomassa, joka -- niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu
näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata -- kulki kautta meren
ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista,
jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys,
tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan
kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja
vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut
selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin
aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki
olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja
meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi
juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta
alusta aurinkoisen pintansa alle.
-- Totta totisesti -- sanoi prinssi noustessaan -- Kaarle veljelläni on
tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta
arvata taistelun menon?
-- Venäjän laivastolla -- sanoi Rajalin -- on suuremmat tykit kuin
meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä
ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.
-- Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja
liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin
parasta hänessä. -- Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa
suuramiraalia?
-- Jos sallitte, teidän korkeutenne -- virkkoi Mansbach, joka oli
parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan
läjähdyksestä -- uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on
sataman suulla valmiina purjehtimaan.
-- Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni
herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään
kunniaa.
-- Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui
eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana
ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa.
Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa
ankkuri!
Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että
vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa.
Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan
sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.
-- Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.
-- Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.
-- Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.
-- Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto
hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan
salaiset vihamiehet.
-- Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi
kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.
Prinssi pelästyi.
-- Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä,
sanoi hän.
Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.
-- Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka
tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä!
huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.
Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet
helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.
-- Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni
Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.
-- Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne
suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa
-- vastasi kapteeni.
-- Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!
Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia
sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.
Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli
tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan
tavoin.
-- Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi
hymyillen. Nimesi?
-- Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.
-- Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?
-- Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin
oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.
-- Osaatko ratsastaa?
-- Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.
-- Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet
vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle
vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai
kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.
-- Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?
-- Et.
Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä
linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.
-- _Voici de quoi faire quelque chose!_[6] sanoi prinssi. Olisipa poika
päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.