Siihen aikaan, jolloin Regnérin "ensimmäiset alkeet" sisälsivät
suunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen
koulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund
vainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia
houkuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla
kaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli
mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja
laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja
ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi,
keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.
Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten
milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin
sotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan
hyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja
unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö
nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat
meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta
temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi
kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja
antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista
hyllyistään.
Luulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin
kertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden
seurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. "Ensimmäisten alkeiden"
aikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa
vanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja
nimiä -- että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai
kuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja,
ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta
jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet
surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa --
kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten
koralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat
rakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä
asemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin,
ettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan
suuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa
erityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen,
valmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi
ja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.
En tiedä, onko tuo tuiki ymmärtäväinen, tuiki kuiva ja omasta
mielestään syvälti arvosteleva, mutta todellisuudessa varsin usein
pintapuolinen historianluettelo vaikuttanut kaikissa samalla tavoin
ihan päinvastaista, kuin mitä sillä tarkoitetaan, tai erityisen
taipumuksen historian lyyrilliseen osaan. Ilmeisesti oli minun
kiittäminen Fantia ja Regnériä, mainitsemattakaan muita myöhempiä
korkea-arvoisia tuttavuuksia, auttamattomasta mieltymyksestäni
Ruotsin historian runoilijoihin: ihantelevaan Olaus Magnukseen,
jättiläishaaveilijaan Olavi Rudbeckiin, suurpäähän, ja edelleen
helläluontoiseen, laajaperäiseen Daliniin, syvämietteiseen,
leimahtavaan Geijeriin. Minusta on tuntunut, kuin olisivat nuo niin
helposti ihastuvat ja sentähden helposti erehtyvät runoilijat kuitenkin
paljon etevämmät oppineita, varovaisia ja turhantarkkoja veljiänsä
siinä, että he tuntevat ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän
aikakausissa. Mieleeni muistuu vielä tuo vanha kaappi. Ei siinä ole
luullakseni kylliksi, että tunnetaan seinät, laudakot ja kuvat; täytyy
myöskin tuntea tarvepuut, kirveet, sahat, höylät, naulat ja liimapannu.
Sydämen tunnustamaton oikeus se kuitenkin aina äärimmäisenä vallitsee
tapauksia ja luonteita, pystyttää päämääriä ja on historian ikuisena
eteenpäin johtavana nuoruutena. Ellei sisäisiä voimia oteta lukuun, on
Aleksanteri suuri vain taitava sotapäällikkö, Caesar kunnianhimoinen
ylimys, Amiensin Pietari kavala munkki, Rikhard Leijonamieli kurja
hallitsija, Wilhelm Teli taru, Orleansin Johanna mielipuoli haaveksija,
Ludvig XI viisas valtias, Kustaa II Aadolf "Teiri-kuningas", Kaarle XI
"ruununvouti", Kaarle XII "huimapäinen poikanulikka", Puolan jakaja
Fredrik II koroitettu "ainoaksi" ja Kustaa III...
Mutta hänestäpä juuri aioinkin puhua.
Minulla oli vanha täti, joka ei ollut eilispäivän lapsia, sillä hän oli
nähnyt päivän valon vuonna 1770 ja oli jo vakaantunut 22-vuotias tyttö
ollessaan niissä naamiohuveissa, joissa Kustaa III ammuttiin. Hän oli
viettänyt suurimman osan nuoruuttaan ylhäisessä perheessä Tukholmassa,
ja muistot noilta hänen elämänsä loistoajoilta seurasivat häntä
uskollisesti hänen vanhoilla päivilläänkin, jolloin hän unohti eiliset
tapahtumat -- unohti niiden nimet, joiden seurassa hän joka päivä
oleskeli, mutta kertoili Kustaa III:sta, hänen suurista, kauniista
silmistään, hänen ruotsalaisesta kansallispuvustaan, niin elävästi kuin
hän olisi vielä sinä päivänä seisonut hänen edessään. Hän ei sanonut
häntä koskaan muuksi kuin _kuninkaaksi_; muita kuninkaita ei hänen
mielestään ollut olemassakaan, eikä hän saanut päähänsä, ettei Suomi
enää kuulunut Ruotsin vallan alle. Turhaa oli ruveta puhumaankaan
siitä; hän pudisti vain lumivalkoista päätään ja sanoi suomeksi: "Vain
joutavia, joutavia puhutte!"
Häneltä, jonka mielestä nuo neljäkymmentä, viisikymmentä,
kuusikymmentä, jopa lopulta seitsemänkinkymmentä vuotta jälkeen
kolmannen Kustaan olivat kuin tyhjä, merkityksetön ajanjakso, jota ei
kannattanut muistella, sain ensi piirteet mainitusta valtiaasta. Ja
lapsen mielikuvitukseen heijastunut kuva kasvoi sitten ja sai
värityksensä tuhansista muista pienistä, samaa aikaa koskevista
muistelmista, sellaisten henkilöiden kertoelmista, jotka toisen tai
kolmannen henkilön kautta olivat olleet senaikaisten tapausten ja
etenkin kulkupuheiden yhteydessä.
Sellaisia oli monta Suomen läntisissä rantakaupungeissa, jotka
niin kauan olivat olleet säännöllisessä ja keskeytymättömässä
liikeyhteydessä Tukholman kanssa ja jotka siinä määrin olivat
koettaneet mukailla entistä pääkaupunkiaan, että vielä 1830- ja
1840-luvulla Suomen kaupunkien porvarien kodit sekä suomalaisten
tilanomistajien asunnot oli rakennettu ja sisustettu niin tarkoin kuin
suinkin mahdollista ruotsalaisten mallien mukaisesti. En ollenkaan
epäile, ettei samanlaisia ja vielä suoranaisempiakin muistoja olisi
moninkin paikoin Ruotsissa vielä olemassa; mutta perimätieto on
luonteeltaan sellainen, että se paraiten säilyttää muiston kaukaisista,
jo aikoja sitten tapahtuneista seikoista. Ruotsilla ei ole mitään
syvää, ylitsepääsemätöntä juopaa menneen ja nykyisen ajan välillä, ja
siksi karkoittavat uudet muistot helpommin vanhat pois tieltään. Mutta
Suomessa -- joka nyt on omalla ja, kuten toivomme, onnellisella ja
lujalla pohjalla -- pysyvät vanhat Ruotsin muistot eleillä itsepäisesti
kuin synti, suunnilleen samaten kuin norjalaiset Islannissa, ja
puoleksi unheeseen joutunut sankaritaru on Porvoosta tavannut
Sturlesoninsa -- _mutatis mutandis_, tarpeelliset muutokset tekemällä,
kuten entisen rehtorini oli tapana sanoa verratessaan itseään Lykurgoon
ja poikia sparttalaisiin.
Muutamien askelien päässä toisistansa asui syntymäseudullani ihmisiä,
jotka olivat kukkuroillaan Reuterholmin aikaisia myrkyllisiä valheita,
juonia ja kiihkoilua, sekä toisia, Kustaa IV:n Adolfin hallitusaikana
Tukholmassa kasvaneita, joihin sen ajan mielipiteet olivat imeytyneet
kuin öljypisarat paperiin, joten siihen ei enää voida mitään muuta
kirjoittaa. Siellä oli Bellmanin ylistäjiä, jotka olivat kuulleet tuon
kansanrunoilijan laulavan "Gröna Lundissa", Lidnerin juomaveikkoja,
Choraeuksen läheisiä ystäviä ja semmoisia, jotka, vuosisadan
aamunkoitteessa olivat lauleskelleet yhdessä nuoren Valeriuksen kanssa.
Siellä asui entinen Sofia Albertinan kamarineitsyt ja eräs sittemmin
lasimestariksi kohonnut henkilö, jota väitettiin Anckarströmin
äpäräpojaksi ja joka -- ikäänkuin osoittaakseen polveutuvansa
villi-ihmisestä -- todellakin oli ollut päähenkilöitä Fersenin
murhassa. Lyhyesti, ellei kokonaan tukkinut korviansa, sai kaikkialla,
mihin vain tuli, kuulla ympärillään muistojen humun Kustaan
aikakaudesta ja sitä seuraavista mainingeista; ja kun lisäksi äitini
suku ainakin kolmessa tai neljässä polvessa oli lähettänyt nuoret
tyttärensä Tukholmaan kasvatettaviksi ja isäni ja isoisäni, toinen
maalari, toinen lääkäri, olivat kauan olleet siellä ajan virran
pauhinassa, ei ollut ihmekään, että kaikki nämä niin monelta eri
taholta saadut muistot sulivat yhteen lapselliseksi käsitykseksi
kuluneesta ajasta ja sen keskuksesta Kustaa III:sta.
Mutta miten eriskummallinen ja ristiriitainen kuva siitä syntyikään!
Jos nyt kokoan kaikki nuo piirteet, -- joista, se otettakoon huomioon,
ainoastaan jokunen osa oli välittömästi peräisin ylimyskuntaan
kuuluvilta ja hovipiireistä, suurempi osa sitä vastoin keskiluokasta,
vaikka kyllä helposti saattoikin huomata sen, mitä nyt säkillä
kannettiin, ennen mahtuneen pussiin -- niin kuvailtiin Kustaa III:ta
ihmisten muistelmissa 1820- ja 1830-luvulla -- siis "Murjaanin"
mustasta tervasiveltimestä vapaana -- melkein näin:
Ulkonäöltään oli hän mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen; hänen
katseensa hurmasi, hänen puheensa ihastutti, hänen alentuvaisuutensa
valloitti kaikkien sydämet, hänen hymyilynsä oli vastustamaton, eikä
kukaan, jolle hän kerrankin oli suonut armollisen sanan tai vain kevyen
nyökkäyksen, saattanut sitä koskaan eläissään unohtaa. Mutta samalla
hän oli vinokasvoinen, ja sitä vikaa ei mikään vaatetustaito eikä
hiustenkähertäjäin näppäryys voinut salata; hän käytti mustaa,
valkoista ja punaista poskimaalia, naurettavaa näyttelijänpukua, ja
koska hän oli ilveilijä kaikessa, oli hänen alentuvaisuutensakin
paljasta teeskentelyä, hänen puheensa pelkkää petollisuutta, vieläpä
hänen katseensakin alituista väijymistä ihmisten kietomiseksi ja
pettämiseksi.
Sen lisäksi hän oli, muuttaakseni hieman värien järjestystä,
halpamielisin, tunnottomin kuningas ja ihminen, mistä Ruotsin historia
tietää kertoa. Hänen siveellisyytensä oli niin kokonaan turmeltunut,
että paheet, joita ei edes käy mainitseminen, jo hänen lapsuutensa
päivinä olivat turmelleet hänen terveytensä, ja kun hän sen vuoksi ei
voinut toivoa itselleen vallanperijää, alentui hän mitä häpeällisimpään
petokseen vihityttämällä puolisonsa ja kuningattarensa tallimestari
Munckin kanssa. Perintöruhtinas, sittemmin Kustaa IV Adolf oli siis
äpärä, vieläpä -- suurin häpeä! -- kuninkaan omasta suostumuksesta.
Kuningas vietti hoveineen mitä siveettömintä elämää ja laski mitä
riettainta leikkiä, missä herra ja rouva Schröderheim -- eikä Bellman,
jota Ruotsissa moisista häväistyksistä syytetään -- olivat
päämestareina lähinnä kuningasta. Papit ja -- vieläpä enemmänkin! --
uskonnon pyhimmät totuudet olivat alinomaa kuninkaan ja hovin julkean
pilan esineinä. Kustaa III ei näet uskonut Jumalaan, järkeen, kunniaan
eikä ihmisyyteen. Suomessa ei tiedetty, että hän oli myrkytyttänyt
äitinsä, leskikuningattaren, mutta siitä oltiin vakuutettuja, että hän
oli otattanut hengen mamseli Ramströmiltä, joka tiesi kuningattaren
salaisesta vihkimisestä. Häntä ja hänen läheisimpiä seuralaisiaan
syytettiin kaikenlaisista salamurhista. Hän oli samalla kertaa pelkuri
ja itsevaltias, varas ja tuhlari. Ja samaten kuin hän yksityisessä
elämässään oli mitä kunniattomin konna, oli hän kuninkaana mitä
viekkain hirmuvaltias. Hänen hallituksensa varsinaisena perusteena oli
köyhdyttää ylellisyydellään, teattereillaan, sodillaan ja verojen
otolla kansaa, voidakseen sitten sitä helpommin sortaa sitä. Hän alkoi
rakennuttaa Haagan holvia äärettömän suureksi valtion vankilaksi ja
täytti maan paloviinalla turmellakseen kansaa. Hänen päämääränään
oli kansalaisvapauden rajoittaminen ja täydellisen yksinvallan
perustaminen. Toisinaan hän aikoi paeta ryöstettyine aarteineen maasta,
toisinaan myydä osan valtakuntaa (Suomen?) saadakseen rahoja sotaan
Ranskan jakobiineja vastaan. Ja lopuksi hän palkkasi imartelijoita
kuuluttamaan hänen kunniaansa, samalla kuin isänmaan ystäviä alinomaa
vainottiin myrkyllä ja väkipuukolla, vankeudella ja maanpaolla,
mestauslavalla ja hirsipuulla.
Olisipa luullut sellaisen kuninkaan ja sellaisen kuvan hänestä
herättäneen kaikissa rehellisissä ihmisissä tällä puolen merta vain
inhoa ja vihaa. Mutta mitä vielä! Ihme kyllä oli Kustaa III:n muisto
tuosta kaikesta huolimatta useimmille hyvin rakas, moni sitä ihaili,
muutamat jumaloivat. Oli kummallista kuulla, miten luontevan
välinpitämättömästi noita mustia varjoja esitettiin, aivan kuin
romaanikuvauksia, joista saa uskoa mitä haluaa. Niitä pidettiin vain
tummana taustana, joka on taiteellisesti asetettu lisäämään kirkkaan
päivänpaisteen vaikutusta. Sillä aurinkoa oli niinä aikoina
Suomessakin. Kustaan päivien loisto heijasti häikäisten tännekin saakka
ja vilkastutti omituisesti suomalaisen juroa luonnetta. Jokainen
viisastelija saarnaili "Tyhmeliinin" [1] elämäkertaa, jokainen pikku
mamseli osasi Spastaran[2] ulkoa. Ooppera "Kustaa Vaasa" [3] oli
yleisenä puheenaiheena. Tapojen raakuus lauhtui, hyvinvointi eneni, ja
myöhempäin sukupolvien mielestä nuo neljä- tai kuusitoista Kustaan
ensimmäistä hallitusvuotta olivat mitä onnellisin ajanjakso. Kuningas
oli monesti käynyt Suomessa, mutta mieskohtaisesti opittiin häntä
tuntemaan oikeastaan vasta 1788-vuoden sodan aikana, ja silloin jäi
hänestä rakas muisto kaikkien paitsi muutamien aatelisten sydämiin.
Näitä harvoja lukuunottamatta, joiden vastenmielisyys ei kumminkaan
ollut varsin syvälle juurtunut, piti koko maa aivan epäilemättä
kuninkaan puolta sekä tuon onnettoman Anjalan liiton aikana että sen
jälkeen. Loistavat urotyöt, vieläpä itse tappion kunniakin ja etenkin
kuninkaan oma urhoollisuus Viipurissa ihastuttivat Suomea samaten kuin
Ruotsiakin. Sanalla sanoen, tässä maassa, johon tosin ajan monet
kiivaat intohimot olivat vaikuttaneet, mutta joka kuitenkin pohjaltaan
pysyi suosiollisena kuninkaalle ja hänen suvulleen -- sillä Adolf
Fredrikkin oli hyvin rakastettu -- täällä pysyi, huolimatta sodasta,
joka eniten rasitti Suomea, ja kaikista ilkeistä panetteluista ja
vehkeistä, Kustaa III:n muisto kauan kirkkaana, eikä sen valoa
vähentänyt holhoojahallituksen aika eikä neljännen Kustaan onnettomat
elämänvaiheet ja niitä seuraavat käänteet, joiden varjot ulottuivat
takaisin aina vuoteen 1792:een saakka ja osaltaan myöskin edistivät
edeltäjän hallituksen saattamista loistavaan valoon.
Vasta meidän aikamme on saanut tehtäväkseen antaa täyden oikeuden
Kustaa III:lle sekä kohottaa hänet yhtä korkealle monien panettelijain
häväistysten kuin useiden ylistäjien hyväntahtoisten kiitosvirsienkin
yläpuolelle. Ei kukaan, joka on lukenut von Beskowin lämpimän,
kaunopuheisen, joskaan ei aina täysin luotettavan, niin kuitenkin
läpeensä jaloaatteisen ja arvokkaan kuvauksen Kustaa III:sta kuninkaana
ja ihmisenä, saata enää epäillä niiden syytösten laatua, jotka ovat
kauan häpäisevästi ja kiittämättömästi himmentäneet yhtä Ruotsin
historian lempeintä tähteä. Suuri kansallisvelka on siten suoritettu,
runsas, rehoittava rikkaruoho on siten kitketty aikakirjain
kuningaspuistosta ja siitä jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi
kuollut mies on joutunut. Suomessakin tarvittiin sellaista
puhdistusta, täälläkin oli velka suoritettava, ja täälläkin on
Ruotsin kirjallisuuden kunniavanhuksella von Beskowilla ollut
kiitollisia, vakuutettuja lukijoita.[4]
Seuraava kertomus vanhasta vaalenneesta hansikkaasta on vähäinen lisä
kuvaamaan sitä muistoa, joka Kustaa III:sta oli jäänyt Suomeen. Tämän
kertomuksen kuteista ja langoista arvelkoon suosiollinen lukija mitä
haluaa; en sitoudu vastaamaan kaikista niistä posliinikuvasista,
jotka siinä olen vetänyt esiin tuosta hyvin tunnetusta kaapista.
Mutta yhden seikan lupaan taata, nimittäin niiden tunteiden
todenmukaisuuden, niiden ajatusten todellisuuden, jotka tässä pienessä
kertomuksessa kiistelevät keskenään siitä, miten kuningasta ja hänen
hallitsija-asemaansa on ymmärrettävä. Sellaiseen musteeseen on kynä
kastettu; kiemuroista ja hairahduksista syyttäköön se itseään. Ja nyt
toivotan lukijalle sitä oivallista malttia, joka aina suo menestyksen
toivoa kertojalle, penkoipa hän sitten vaikka vanhan kaapin tomuisia
varastoja.