(Nousee lähteäkseen.)
_Hilda_. Tänään se nähdään! (Poistuu nopeasti huoneesta.)
_Kartio_ (huoaten). Suuria lapsia, sanoi tohtori! Todellakin!... (Ottaa
hattunsa ja poistuu.)
_Sanmarck_ (tulee hitaasti ja harhailee tarkoituksettomasti tyhjässä
huoneessa; vaipuu pöydän luo istumaan ja kätkee masentuneena kasvonsa
käsiinsä.)
_Jenny_ (tulee hiljaa). Vanha rouva on valveilla! Hän kuuli kai jotain.
_Sanmarck_ (huoaten). Äiti raukka! Hänenkin rauhansa piti tulla
häirityksi!
_Jenny_. Niin... kunhan hän ei ottaisi sitä kovin pahakseen.
_Sanmarck_. Varmasti hän sen tekee! Hän on sen ajan nainen, jolloin ei
sukupuolisuhteilla urheiltu.
_Jenny_. Te annoitte heille vapauden, tohtori?
_Sanmarck_. Katsoin sen parhaaksi. Antaa ihmisten saada mitä he
tahtovat; sitä pikemmin he oppivat ymmärtämään, mitä he oikeastaan
tahtovat. Olen varma, että nyt he ovat kauempana toisistaan kuin
koskaan.
_Jenny_ (huoaten). Ehkä oli parasta niin.
_Sanmarck_ (ajattelevaisesti). Voitteko ajatella suurempaa kohtalon
ivaa, neiti!... Olen aineettomuuden tilalle keksinyt aineen, poistanut
tyhjyyden maailmasta ja voittanut sillä itselleni kaksinkertaisen
tyhjyyden. Poissa on nyt päämäärä, joka vuosikausia loi sisällystä
elämääni, poissa hänkin, joka sitä omalla tavallaan rikastutti.
Vuosien hellittämättömillä ponnistuksilla suoritin teon, joka uhmaa
ijäisyyttä... Ja sen tehtyäni löysin itseni raunioilta... Voitteko
ajatella jotain sellaista?
_Jenny_ (surumielisesti). Voin, tohtori!... Hetken vaikutelmille
hukatun elämän, jota ei mikään ulkonainen menestys korvaa.
Uhrautuvaisuuden, jota uhkaa ylenkatse, kiittämättömyys ja täydellinen
unohdus!
_Sanmarck_ (lämpimällä osanotolla). Olette oikeassa, neiti!... Minä
ymmärrän niin hyvin!
_Rouva Sanmarck_ (tulee kiihtyneenä). Mitä maailmassa täällä on oikein
tekeillä? Mitä on tapahtunut, Alfred?
_Sanmarck_. Rauhoitu, äiti! Ei mitään vaarallista.
_Rouva Sanmarck_. Älä yhtään kiellä, Alfred! Luuletko, etten huomannut?
Minä en ole sokea enkä kuuro!
_Sanmarck_. No niin, parasta kai, että sinäkin sen tiedät. — Annoin
heille vapauden...
_Rouva Sanmarck_ (hämmästyen). Oletko hullu?... Vapauden! Sitä heillä
on ollut liiaksikin!... Ero siis?
_Sanmarck_ Niin... Se oli paras tapa ratkaista asia.
_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, oletteko te sitten turkkilaisia! Ne
sellaista tekevät! Paras tapa... vielä vai! Mitä siitä sanovat ihmiset?
Tyhmyyttä, äärimmäistä tyhmyyttä, sanon minä! Sen sinä kauniisti
korjaat!
_Sanmarck_ (lujasti). Ei, äiti! Minä en muuttele päätöksiäni!
_Rouva Sanmarck_. Hellan ääreen ja kovaa komentoa! Se on paras tapa...
Tee sillä tavalla, ja Hilda siunaa sinua kuolinpäiväänsä asti! Taikka
sitten minä en ole nainen enkä tunne naisia!
_Sanmarck_. Emmehän elä keskiajalla!
_Rouva Sanmarck_. Keskiajalla eli tosiaan ihmisiä. Mutta minä en
totisesti tiedä miksi nimittäisin näitä! Nämä eivät itsekään tiedä mitä
tahtovat!
_Sanmarck_. Sinä sanoit totuuden!
_Rouva Sanmarck_. Minä sanon sinulle, että joutilaisuus ja hyödytön
elämä... ne kasvattavat semmoista! Ei ymmärretä toisiaan!... Ei sovita
yhteen! Ei ole samanlaiset mielipiteet!... Minä en ymmärrä enää ihmisiä!
_Sanmarck_ (raskaasti). En minäkään! (Kätkee kasvonsa käsiinsä.)
_Rouva Sanmarck_ (lohduttaen). Älä nyt ota sitä pahaksesi, Alfred!
Itselleen Hilda siinä suurimman vahingon teki. Hän saa vielä katua tätä
askeltaan. Ole mies, Alfred!
_Jenny_. Samaa sanon minäkin! Hän ei ole teidän surunne arvoinen,
tohtori!
_Sanmarck_ (huoaten). Hänessä oli kumminkin väärennettynä se nainen,
jota mies kaihoo!
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sivuhuone tohtori Sanmarckin asunnossa. Perällä syrjääntyönnettävillä
ovilla varustettu laaja oviaukko, joka yhdistää huoneen ruokasaliin.
Oikealla etualalla uuni, sen vieressä ovi ja samalla puolen perällä
pieni leposohva. Vasemmalla akkuna ja sen edessä pöytä. Pöydän takana
on tavallinen tuoli ja samoin pöydän sivulla nojatuoli. Samalla puolen
perällä nurkkahyllyke ja molemmin puolin oviaukkoa reheviä kasveja.
Avoimen oven kautta näkyy ruokasalin suuri pöytä tuoleineen. On ilta.)
(Pöydän ääressä istuu joukko juhlapukuisia naisia ja herroja, jotka
ovat lopettaneet aterioimisen ja käyneet käsiksi viineihin. Pöydän
päässä istuvat tohtori ja Hilda, heidän lähellään Jenny ja Kartio, ja
toisessa päässä tohtori Tela. Väliverhon auetessa kuuluu puheensorinaa.)
_Tela_ (kilahuttaa lasiinsa herättääkseen huomiota). Hyvät naiset
ja herrat! — Juhliessamme päivän sankaria ja puhuessamme hänen
kunniakseen, olemme unohtaneet toisen, jolla myöskin on oma, joskin
näkymätön, osansa siinä kauniissa voitossa, minkä arvoisa isäntämme
on saavuttanut tieteelle... (Kumartaa Hildalle.) Tarkoitan suloista
emäntäämme, tohtorinna Sanmarckia. (Hilda nousee vaivaloisesti tohtorin
käsivarteen nojaten. Kaikki toiset myöskin nousevat.) Sentähden pyydän
muutamin vaatimattomin sanoin tulkita koko tieteellisen piirimme syvän
kiitollisuuden- ja kunnioituksentunteen siitä uskollisuudesta ja
uhrautuvaisuudesta, jolla te, rouvani, olette tasoittanut nerokkaalle
miehellenne tietä kuolemattomuuteen. Olette näinä pitkinä työn ja
toiminnan vuosina seisonut uskollisena miehenne rinnalla, tukenut häntä
ja ylläpitänyt hänen uskoansa suureen päämääräänsä.
Me voimme elävästi kuvitella, kuinka paljosta olette näinä vuosina
saaneet kieltäytyä tieteen hyväksi ja mitä kaikkea tämä sitkeä ja
uupumaton pyrkimys on vaatinut teiltä, rouva. Ei ole vähäksi arvattava
se osa, mikä naisella on kodissa, mutta vielä enemmäksi on se
arvioitava silloin, kun perheen päämies omistaa elämänsä korkeampien
tarkoitusperien saavuttamiseen. Teillä, hyvä rouva, on ollut uskoa
miehenne suureen tulevaisuuteen, luottamusta hänen kykyynsä, ja,
ennen kaikkea, teidän on korkeimmassa mitassa onnistunut luoda se
sopusointuinen ja rauhallinen koti, jonka helmassa nerokas mies on
voinut koota voimiaan paljon vaativaan työhönsä. Monesti olette saanut
hänet kodille takaisin ponnistuksien uuvuttamana, vastoinkäymisien
synkentämänä ja pettymyksen vaot otsallaan. Mutta teidän lämmin
äänenne on haihduttanut epäilykset hänen mielestään ja pehmeä
kätenne tasoittanut pettymyksien jäljet hänen otsaltaan... Sanalla
sanoen, hänen korkea päämääränsä on asettanut teille velvollisuuksia
yli tavallisen perheenemännän mitan, mutta te olette täyttänyt ne
kunnialla. Nyt on pitkien, pitkien vuosien työ johtanut erinomaisiin
tuloksiin, voitto on saavutettu ja uhrautuvaisuus saanut palkintonsa.
Niinpä saakoon se nyt tunnustuksensakin, jonka me kaikki mielihyvällä
tahdomme antaa teille, rouva. Siis lausuen meidän kaikkien vilpittömän
ja jakamattoman kiitollisuuden teille, rouva, esitän tämän maljan
suloiselle emännällemme!... Rouva Sanmarckin malja! (Kaikki yhtyvät
maljaan »hyvä»-huudoin, Kartio silmiinpistävän koneellisesti. Hildan on
vaikea hillitä mielenkuohuaan.)
_Sanmarck_. Vaimoni puolesta pyydän kiittää tohtoria hänen kauneista
sanoistaan. Ne loihtivat todellakin esiin väärentämättömän kuvan
naisesta, jonka vaikutus kodissa ja sen kautta koko yhteiskunnassa on
arvaamaton, jota ilman miehen elämä olisi vain ilotonta ja puolinaista.
Ne loivat viehättävän kuvan naisesta, joka jonain ajankohtana
selittämättömänä välttämättömyytenä ilmestyy miehen elämään, liittyen
siihen täydelliseksi sopusoinnuksi. Ne loivat kuvan naisesta, joka
liikkuu kodissa huomaamattomana kuin eetterin värähdys, mutta jonka
olemassaolon jäljet näkyvät kaikkialla. Ne antoivat meille käsityksen
naisesta, joka ei käy parantamaan yhteiskuntaa laiminlyömällä sen
osan siitä, mikä on häntä lähinnä ja mikä on hänen parannettavakseen
langennut... Hyvät naiset ja herrat! Tälle kuvaamalleni naiselle,
äidille, vaimolle ja perheenemännälle, joka valitettavasti on nyt
joutumassa muinaismuistojen joukkoon, pyydän omistaa tämän maljan!
(Kaikki juovat maljan. Hilda kohottaa lasinsa, mutta laskee sen
maistamatta pöydälle. Seurue nousee pöydästä ja hajaantuu muihin
huoneisiin. Jenny tulee etuhuoneeseen, heittäytyy sohvalle ja puhkee
hermostuneisiin nyyhkytyksiin. Kohta hänen jälessään tulee Kartio
sytyttäen sikaarin.)
_Kartio_ (huomaten Jennyn). Ooh, anteeksi! Minä poistun! (Aikoo mennä.)
_Jenny_. Ei, ei, jää! (Hilliten itsensä.) Emmekö voisi sietää toisiamme
vielä tätä lyhyttä aikaa?
_Kartio_ (synkästi). Mikä sinun on?
_Jenny_ (nousten; tuskallisesti). Oo, tätä juhlaa, tätä juhlaa! Kunpa
se olisi jo lopussa!
_Kartio_. Niinkö ajattelet?
_Jenny_ (istuutuen). Tämä käy yli voimien! Maljoja, puheita ja
pakotettuja hymyilyjä... Peitettyä tuskaa ja katkeruutta!... Kuinka
minä olenkaan pelännyt Hildan tähden!
_Kartio_. Miksi niin?
_Jenny_. Etkö näe, kuinka äärimmilleen hermostunut ja jännittynyt hän
on?
_Kartio_ (katkerasti). Sinua sen ei pitäisi surettaa!
_Jenny_. Miksi niin?
_Kartio_. Sitähän te olette tahtoneetkin! Sinähän halusit kostaa.
_Jenny_. Ei, ei kostaa! Näin täytyi käydä! Tuo valheellisuus ei voinut
jatkua kauemmin, Meidän kaikkien tähden... sinunkin!
_Kartio_ (kärsimättömästi). Vain sanoja! Kauniita sanoja!
_Jenny_. Olen ajatellut asiaa katkeruudetta, enkä ole tullut muuhun
tulokseen kuin tähän... En tahdo puhua hukkaan menneestä elämästäni...
Minun puolestani olet vapaa! Menettele niinkuin parhaaksi näet.
_Kartio_. Todellakin!... Tuo sinun jalomielisyytesi heräsi jokseenkin
myöhään!
_Jenny_. Olen tullut huomaamaan, ettei tuo tai tämä muoto yksin takaa
sukupuolien välisten siteiden kestävyyttä, jolleivät yksilöt sisäisesti
kasvata itseään toisiaan varten.
_Kartio_ (purevasti). Sinä olet paljon kehittynyt eilisestä!
_Jenny_. Olen tänään saanut nähdä, kuinka vastoinkäymisiä kannetaan!
_Kartio_. Oo, vai niin! Sinä siis aiot seurata suurta esikuvaasi!
_Jenny_ (vakavasti). Pilkkaa sinä vain! Se on heikomman oikeus! . . .
Tohtoriin sinun pilkkasi ei uletu!... Hän on ihailtava mies!
_Kartio_. Makuja on monenlaisia!
_Jenny_ (nousten, painavasti). Ja miehiä monenlaisia! — Pidä silmällä
Hildaa, minä aavistan, että hän aikoo tehdä jotain!
_Kartio_ (säpsähtäen). Miksi niin luulet?
_Jenny_. Minä tiedän vain, että hän hautoo mielessään jotain.
_Kartio_. Oletko sitten huomannut mitään?
_Jenny_. Olen ja en... Meillä naisilla on tarkka vainu! Kunpa vain
tietäisin, mitä se on. (Poistuu.)
_Kartio_ (päätään pudistaen). Tyhmyyksiä!... Mitä se voisi olla!
(Seuraa hänen perässään. Hilda tulee tohtorin käsivarteen nojaten hyvin
hermostuneena.)
_Sanmarck_. Kas niin, täällä voit rauhassa levähtää. Täällä ei ole
ketään!
_Hilda_ (vaipuen uupuneena sohvalle). Oo, mitä inhoittavaa ivaa!
_Sanmarck_. Rauhoitu, Hilda! Se ei ollut ainakaan tahallista.
_Hilda_. Täytyykö minun kestää vielä useampia tällaisia nöyryytyksiä?
_Sanmarck_ (tyynesti). Ei... Toivoakseni sinua ei kiduteta enää
ylistyspuheilla.
_Hilda_ (jäykästi). Parasta olisikin! Olin jo vähällä sanoa niille
totuuden vasten kasvoja!
_Sanmarck_. Minkä totuuden?
_Hilda_. Että koko tuo kaunis puhe oli vain narripeliä ainakin minuun
nähden. Ja että siinä ei ollut totta sanaakaan!
_Sanmarck_ (terävästi). Ja ketä sinä luulet tuollaisen totuuden
ilahduttavan?
_Hilda_ (kiivaasti). Siitä minä en välitä! Säästäkööt ylistyksensä
ansiokkaammille. Minä en niitä kaipaa!
_Sanmarck_. Sellainen vaatimattomuus on sinulle kunniaksi, Hilda.
_Hilda_ (katkerasti). Sinulle tämä mahtaa olla hauskaa!
_Sanmarck_. Kyllä, hyvin hauskaa!... Niin hauskaa kuin
kuolemaantuomitulle tanssia oman hirsipuunsa juurella!
_Hilda_. Miksi niin? Onhan se käynyt aivan laskelmiesi mukaan.
_Sanmarck_. Minkä laskelmien?
_Hilda_. Saithan tilaisuuden nöyryyttää meitä, samalla kuin osoitit
meille, kuinka korkealle olet itse kohonnut. Eikö niin?
_Sanmarck_. Hourailet, Hilda! Minun voittojani ja tappioitani ei
korvata niin vähällä! — Mutta etkö halua vieraiden joukkoon?
_Hilda_ (nousten). En, kiitos! Tällä hetkellä haluan vain päästä
mahdollisimman kauaksi heistä.
_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda!
_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta ymmärräthän, etten voi tätä kestää! Minä
pelkään joka hetki voimieni pettävän... Anna minun mennä!
_Sanmarck_ (lujasti). Muista, Hilda, että tämä koskee yhtä paljon sinua
kuin minuakin!... Sinä jäät!
_Hilda_ (synkästi). No niin... minä jään, kun täytyy! Mutta anna minun
levähtää!
_Sanmarck_. Tee niin... Voinhan sanoa heille, ettet voi oikein hyvin.
_Hilda_ (kärsimättömästi). Niin, niin... jätä minut nyt!
_Sanmarck_. Niinkuin tahdot!... Minun on ainakin mentävä!... (Jenny
tulee.) Kas, tekö se olettekin, neiti! (Poistuu.)
_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Kuule, Jenny... sinä olet kai minulle
kovin vihoissasi?
_Jenny_. Onko se sinusta niin ihmeellistä?
_Hilda_. Ei. Sinulla on todellakin syytä siihen... (Hieman epäröiden.)
Vaan yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa...
_Jenny_. Ja minkä sitten?
_Hilda_ (matalasti). Sinä voit vihata minua, mutta et kadehtia!
_Jenny_. Niinkö...?
_Hilda_. Koskaan en ole ollut yksinäisempi, hyljätympi ja onnettomampi
kuin nyt... Herra ties, mitenkä tämä vielä päättynee!
_Jenny_ (surumielisesti). Ei, Hilda, en vihaa sinua enää!... Näenhän.
että sinä kärsit. Ensin olin kyllä sinulle kovin katkeroitunut.
_Hilda_. Mutta miksi et ole enää?
_Jenny_. Niin, katsos... ajattelin asiaa syvemmin ja huomasin, että nyt
olen nousemassa siitä, johon sinä olet joutumassa.
_Hilda_ (kipeästi satutettuna). Ooh!... vai niinkö?
_Jenny_ (säälivästi). Niin, niin, älä pahastu! En tarkoittanut loukata
sinua.
_Hilda_ (käy ovella, pysähtyy, kääntyy takaisin). Oo, ei tee mitään!
(Vaikenee hetkeksi:) Olet oikeassa, te olette kaikki oikeassa! Minussa
mahtaa olla jotakin nurjaa!
_Jenny_ (huoaten). Herra varjelkoon! Kukapa täällä olisi niin
täydellinen?
_Hilda_ (työntää keinutuolin lähemmäksi, nojaa siihen; kiihkeästi).
Sano minulle, Jenny, olenko niin erilainen kuin muut, ettei kukaan
minua ymmärrä?
_Jenny_. Sitä ei kukaan voi sinusta sanoa.
_Hilda_. Joko täytyy minun olla väärässä ja kaikki muut ovat oikeassa
taikka päinvastoin! Sen vain tiedän, etten sovi tähän maailmaan.
_Jenny_. Hilda raukka! Sinä taistelet omaa itseäsi vastaan!
_Hilda_. Mistä sen tiedät?
_Jenny_. Sinä epäilet itseäsi ja se on vaikeinta.
_Hilda_. Ooh, se on vain heikkoutta!
_Jenny_. Mutta se on inhimillistä.
_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Kuule, sinä olet viime aikoina
muuttunut, Jenny!
_Jenny_ (säpsähtäen). Minäkö —? En suinkaan! Sinä erehdyt, Hilda!
_Hilda_. Älä kielläkään! Olet käynyt vakavammaksi... Mistä se johtuu?
_Jenny_. Ihminen ei voi aina olla nuori ja uhmaileva. (Nousee
kävelemään.) Elämä kesyttää!
_Hilda_ (jäykästi). Ei minua!
_Jenny_. Kyllä, Hilda... sinutkin, kun vain saat tarpeeksi monta
kolausta. (Ottaa hyllyltä kirjan ja selailee sitä.)
_Hilda_ (uhmaillen). Senpä minä tahtoisin nähdä!
_Jenny_. Ehkä saatkin nähdä! Sinä olet hyvällä alulla siihen. —
Myöhemmin väsyt alituiseen sotakannalla olemiseen ja rupeat ikävöimään
sovintoa.
_Hilda_ (nojaten uuniin, katsellen häntä epäilevästi). Kenties! — Mutta
minusta tuntuu kuin et olisi oikein rehellinen minulle.
_Jenny_ (hämmästyen; pannen kirjan pois). Rehellinen!... Minä en
tosiaan ymmärrä, mitä sinä oikein tarkoitat!
_Hilda_ (terävästi). Sinä olet rakastunut tohtoriin!
_Jenny_ (säikähtäen). Mutta Hilda!
_Hilda_. Niin, niin, ei hyödytä kieltää!
_Jenny_. Se ei ole totta, Hilda! Minä ainoastaan ihailen hänen kirkasta
älyään ja murtumatonta voimaansa.
_Hilda_. No niin, sehän on sama asia!
_Jenny_. Ei, ei, Hilda, hänen erinomaiset ominaisuutensa ovat
kohottaneet minut.
_Hilda_ (katkerasti). Ja minut ne ovat painaneet alas!
(Mustasukkaisesti; nojaten keinutuoliin.) Mutta mitäs siitä! Minun
täytyy tunnustaa, että siinä teet järkevästi, hyvin järkevästi!
_Jenny_ (haavoitettuna). Hilda!... Minä en voi puhella kanssasi
kauemmin! (Poistuu.)
_Hilda_ (kävelee kiihtyneenä edestakaisin). Ooh, tätä elämää, tätä
elämää! Niin narrimaista... niin inhoittavaa! — (Istuu ja puhkee
hermostuneisiin nyyhkytyksiin, mutta rohkaisee itsensä.) Ja mitä se
oikeastaan minua liikuttaa!...
_Sanmarck_ (tulee sisään). Kas niin, voitko jo tulla toisten joukkoon?
_Hilda_ (kylmästi). En!
_Sanmarck_. Vieraat rupeavat pian kummastelemaan.
_Hilda_. Ja minulle se alkaa olla samantekevää!
_Sanmarck_. Sokea, etkö käsitä, mitä se merkitsee! (Sisältä kuuluu
musiikkia; soitetaan Sibeliuksen «Valse Iriste».)
_Hilda_ (kuuntelee hetken vaiti ollen, tulee äkkiä tunneherkäksi
ja sanoo kaihomielisesti). Ooh, tuo musiikki, tuo musiikki! Se tuo
mieleen niin paljon... Muistatko, Alfred, kun soitettiin tuota kerran.
(Hitaasti ajatuksissaan.) Siitä on jo kymmenen vuotta... (Uneksien.)
Oli kevät ja me olimme niin nuoria... niin nuoria... (Äänessään
sisäistä itkua.) Kuinka toisenlaista olikaan silloin!
_Sanmarck_ (raskaasti; tuijottaen akkunasta ulos). Toisenlaiseksi
minäkin tätä päivää kuvittelin!
_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Nyt, kun ainaiseksi eroamme... meidän
pitäisi keskustella rauhallisesti, Alfred.
_Sanmarck_ (hiljaa). Niin luulisin minäkin!
_Hilda_ (värähtävin äänin). Voit hyvin ymmärtää, ettei tämä ole niin
helppoa minullekaan... Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen ei voi
rauhallisin mielin ottaa tällaista askelta.
_Sanmarck_. Kukaan ei ymmärrä sitä syvemmin kuin minä. (Menee
liikutustaan salaten akkunaan.)
_Hilda_ (vaikeasti). Sano minulle, Alfred, tuletko koskaan kaipaamaan
minua... kun olen... poissa?
_Sanmarck_. Kyllä... hyvin paljon, Hilda.
_Hilda_. Niinkö? Onko se ihan totta, Alfred?
_Sanmarck_ (kääntyen). On, Hilda... (Raskaasti.) Enhän minä ole tätä
tahtonut.
_Hilda_ (katkerasti). Miksi et sitten koskaan näyttänyt, että olin
sinulle jonkin arvoinen? Miksi olit niin järkkymätön?
_Sanmarck_. En voinut muuta. Oikea mies ei voi myydä elämänsä suurinta
ajatusta naisen tähden. Sinä vain et ymmärtänyt sitä, ja siitä johtui
tämä sovittamaton ristiriita.
_Hilda_. Sinä et siis vihaa minua, Alfred?
_Sanmarck_ (hiljaa). En.
_Hilda_. Mistä sitten johtuu, ettet halua sovintoa?
_Sanmarck_. Se ei ole minun vallassani. En tahdo alentaa sinua
hairahtuneen vaimon nöyryyttävään asemaan. Jos minä voisinkin unohtaa,
niin sinä et kumminkaan sitä voisi.
_Hilda_. Olet oikeassa, Alfred... Minä en sitä voisi!... Mikä on
särkynyt, se on särkynyt!
_Sanmarck_ (matalasti). Mutta minä tiedän, että me tulemme suuresti
kaipaamaan toisiamme...
_Hilda_ (nousten tuskan voimalla). Ei, Alfred, ei puhuta siitä!... Tämä
keskustelu vie minulta kaiken rohkeuden!
_Sanmarck_. Niinkuin tahdot. — Sinä voit vielä jäädä tänne... Minä voin
esittää vieraille muutamia muistiinpanojani. Se kyllä kiinnittää heidän
huomionsa joksikin aikaa. (Aikoo mennä.)
_Hilda_ (kauhistuneena, horjahtaen hyllyä vastaan). Alfred!
_Sanmarck_ (kääntyen). Mitä tahdot, Hilda?
_Hilda_ (hermostuneesti käsiään väännellen). Etkö voisi jättää sitä
toistaiseksi?
_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda! Minun täytyy hankkia heille jotain
mieltäkiinnittävää.
_Hilda_. Jumalan tähden, minä pyydän!... Jätä se!
_Sanmarck_. Mikä sinua oikein vaivaa, Hilda?
_Hilda_ (sekavasti). En tiedä... En voi oikein hyvin! Olen
ylivoimaisesti ponnistellut. (Vaipuu tuolille.) Olen aivan sekaisin...
_Sanmarck_ (kumartuen hänen puoleensa). Kas niin, koeta nyt rauhoittua!
Minä lähetän Kartion tänne, eikö niin? (Poistuu perälle.)
_Hilda_ (tuskallisesti). Nyt hän huomaa sen! Ratkaisun hetki
lähestyy... Jumalani, jospa voisin pysyä rohkeana!... Olen niin
yksin... (Nousten.) Miksi ei kukaan tule tänne?... Hyvä Jumala, kun
ei vain tapahtuisi onnettomuus! (Vaipuu käsiään väännellen sohvalle.
Kartio tulee. Hilda rientää kiihkeästi häntä vastaan.) Sinäkö, Aarne!
Taivaalle kiitos, että tulit! Olen nääntymäisilläni tuskaan ja
epätoivoon! (Kiertää kätensä hänen kaulaansa.)
_Kartio_ (hiljaa irrottautuen). Ei, ei niin kiihkeästi, Hilda! Muista,
missä olemme.
_Hilda_. Kuinka sen unohtaisin! Vie minut pois täältä, Aarne! Minä en
jaksa... minä en voi kestää tätä kauemmin!
_Kartio_. Pois... mihin?... Oletko järjiltäsi?
_Hilda_. Mihin tahansa! Kunhan vain pääsen pois täältä!
_Kartio_. Mahdotonta, Hilda! (Istuutuu.)
_Hilda_. Täällä polttaa maa jalkaini alla. Syvimpiä sydänjuuriani
myöten tunnen, etten enää kuulu tänne!
_Kartio_. Ole nyt järkevä, Hilda! Mitä sanoisivat vieraat, jos nyt
poistuisit?... Ei, Hilda, sinun on kestettävä loppuun asti. Sen olemme
miehellesi velkaa! (Kuuluu taas soittoa sisältä.)
_Hilda_ (hyvin tuskaisesti). Ooh, tuota musiikkia taaskin! Se käy aivan
minun lävitseni! Se kuuluu kuin hautauskellojen soitto korvissani!
(Painaa molemmin käsin korviaan.)
_Kartio_ (huolestuneesti). Hilda, Hilda, koeta nyt rauhoittua! Muuten
paljastat itsesi noille ihmisille.
_Hilda_. Siksi en uskallakaan mennä sinne... Minun on suorastaan
mahdotonta teeskennellä heille!
_Kartio_ (synkästi). Niin, niin, raskasta on juhlia, kun ei ole
juhlatuulella.
_Hilda_ (toivottomasti). Minä aavistan onnettomuutta!
_Kartio_. Sinä olet ylenmäärin hermostunut, Hilda!
_Hilda_. Oo, jospa tietäisit, Aarne, minkälaista kidutusta olen saanut
kestää!
_Kartio_ (vaipuen istumaan). Niinkuin ei tämä minua kiduttaisi! Tämä
silmäinpeittäminen!
_Hilda_. Ja nuo kauheat puheet!
_Kartio_ (katkerasti). Ne myöskin!... Hän tiesi kyllä, minkä juhlan hän
meille valmisti!
_Hilda_ (menee hänen luokseen ja hyväilee häntä). Ei ajatella sitä
enää, Aarne! Eläkäämme toisillemme ja unohtakaamme kaikki!
_Kartio_ (synkästi). Niin, Hilda!... jos voimme sen tehdä!
_Hilda_. Mitä sinä sillä tarkoitat? Miksi olet niin kylmä?
_Kartio_ (pyyhkien otsaansa). En tiedä... Ehkä siksi, että olen täällä.
Täällä on niin tukahuttavaa!
_Hilda_ (tulisesti). Mutta onhan hän luopunut oikeuksistaan!
Vapaaehtoisesti luopunut.
_Kartio_. Kenties se onkin juuri siksi, Hilda!
_Hilda_ (tuskallisesti). Mitä sinä oikein tarkoitat? Sinä olet
muuttunut, Aarne! Et ole enää sellainen kuin ennen! (Kiivaasti.) Sinä
olet kylmennyt minulle!
_Kartio_. Älä kiivastu! Olen viime aikoina alkanut katsella suhdettamme
toisilla silmillä... Olemme kuvitelleet siitä liikoja, Hilda!
_Hilda_. Siinäpä se on! Sinä olet kylmennyt minulle, Aarne!
_Kartio_. En... kunniani kautta, en! Mutta minua kalvaa epäilys, voiko
tuollaiselle perustukselle mitään todellista elämää rakentaa... Alan
aavistaa, että tohtori oli oikeassa, kuten tavallista. Hän on aina
oikeassa!
_Hilda_ (matalasti). Ja mitä hän sitten sanoi?
_Kartio_. Että tuollaiset suhteet aina särkyvät, kun ne tuovat mukanaan
myöskin velvollisuuksia!
_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Ja sinä uskot sen!
_Kartio_. Hänen terävä logiikkansa repi minulta harhaluulot, ja tämä
ilta on sen vain vahvistanut. Se oli vain huumausta!
_Hilda_ (heittäytyy hänen eteensä ja nojaa hänen polviinsa). Se ei ole
totta, Aarne! Se ei saa olla totta! Sinä et saa ajatella niin, Aarne...
se olisi liian... liian julmaa! Silloinhan suhteemme olisi...
_Kartio_ (katkerasti). Järjetöntä! Niin, sitä se onkin!
_Hilda_ (tuskallisesti). Ei, ei, Aarne! Et saa sanoa niin! Silloinhan
ei enää kannattaisi elää!
_Kartio_. Mutta ajattelehan, Hilda! Meidänkin harrastuksiamme hallitsee
todellinen elämä. Ja minä pelkään tuottavani sinulle kieltäymyksiä,
joiden valossa alat ihannoida entisyyttäsi... Tiedätkö, mikä sitten
seuraa?... Katumus... ja se on pahinta kaikesta!
_Hilda_ (jäykästi). Ymmärränkö sinua oikein? Sinä siis peräydyt?