voinut palata vieraskäynniltä naamiaispuvussa.
_Hilda_ (poissa suunniltaan). Että sinä — hyvä Luoja — että sinä
alennuit...
_Sanmarck_ (katkerasti). Urkkimaan, niin!... Herra nähköön, se
alentuminen nyt näyttää olevan välttämätöntä niin yhdelle kuin
toisellekin.
_Hilda_ (hetken vaiettuaan; soinnuttomasti). Sano minulle, mitä sinä
kaikella tällä tarkoitat?
_Sanmarck_ Puristaa sinulta totuus!
_Hilda_ (nousee uhmaten). Ei, tämä yö ei ole niin pitkä!
_Sanmarck_ (nousten kuohuissaan). Jollei ole, niin sitä jatketaan!
_Hilda_. Sinä jätit minut oman onneni nojaan ja nyt sinä vaadit minut
tilille.
_Sanmarck_. Sinä vastaat syytöksillä rehelliseen kysymykseen! Koetat
luikerrella vapaaksi! Mutta se ei auta, tästä täytyy tulla täysi
selvyys... taikka...
_Hilda_ (vapisten vihasta). Millä oikeudella sinä tutkit minua?
_Sanmarck_. Millako oikeudella? Kylläpä on moraalittomuus pitkälle
'kehittynyt! Sinä puhut oikeudesta, sinä... (Puristaa häntä rajusti
käsivarresta). Sinä rakastat tuota miestä?
_Hilda_ (riistäytyen irti ja mennen kädet nyrkissä toiselle puolen
huonetta). Ooh! No niin, rakastan, rakastan, koska niin tahdot! En
ainakaan sinua, sinä hirviö! Sitäkö sinä haluat tietää... sinä...
_Sanmarck_. Sitä, juuri sitä! Jatka, jatka!
_Hilda_. No, siinä nyt kuulit tuon haluamasi totuuden! Mutta siitä saat
syyttää itseäsi... niin, niin, omaa itseäsi! Sinä itse olet työntänyt
minut toisen syliin! Ja minä... minä kauhistun ja vihaan sinua yhtä
paljon kuin häntä rakastan!
_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Kas niin... viimeinkin!... Viimeinkin tuli
totuus ilmi! Totuus tulee aina ilmi, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa!
Jatka vielä!
_Hilda_. Miellyttääkö se sinua?
_Sanmarck_. Kyllä! Sinä osaat pirullisella taidolta asettaa sanasi! Ne
leikkaavat kipeästi ja syvältä! Sinä olet voittamaton! Sinä...
_Hilda_ (yhä kohoten). Luulit kai, että minä uhraisin nuoruuteni,
onneni... niin, koko elämänikin sinun himmeiden tarkoitusperiesi
takia! Luulit ehkä, että minä näivettyisin yksinäisyydessä, sillä
aikaa kun sinä tuhlasit oman elämäsi mahdottomuuksien tavoitteluun!
Mutta minä pidin parempana elää omaa elämääni ja se on johtanut tähän!
Miellyttääkö se nyt sinua?
_Sanmarck_ (kovalla ponnistuksella tyyntyen). Miksi sinä raivostut?
_Hilda_. No, mitä sinä sitten tahdot minusta, kun et kerran välitä
minusta? Anna minun olla rauhassa!
_Sanmarck_. No, Herran nimessä... enhän ole sanonut sinulle moitteen
sanaa!
_Hilda_. Et. Siihen sinä olet liian suuri ja ylpeä! Mutta, hyvä
Jumala... etkö käsitä, että tuhat kertaa ennemmin sietäisin sinulta
iskujakin kuin tuon armollisen ylimielisyytesi!
_Sanmarck_. Hilda raukka! Sinä et itsekään tiedä, mitä tahdot!...
Hävittää — särkeä — taistella, raivota! Hyvä ihminen, onko sellainen
elämää?
_Hilda_. Se on kaikki sinun syysi!
_Sanmarck_. Minunko? — Annoin sinulle oikeuden elää omaa elämääsi,
mutta en tällaista! Hilda. Ja siinäkö kaikki? (Istuutuen). Enempää en
suonut itsellenikään.
_Hilda_ (tyynemmin). Minulle se ei riittänyt. Olin niin sietämättömän
tarpeeton kodissasi; vain jonkinlainen välttämätön koriste. En voinut
olla sinulle miksikään hyödyksi, eikä sinulta riittänyt aikaa minulle.
Mitä meillä oli muuta yhteistä kuin tuo ainainen yksinäisyys?
_Sanmarck_. Jos sinä olisit hiukan uskonut muidenkin selvään älyyn kuin
vain omaasi, niin se ei olisi ollut niin vaikeata sinulle.
_Hilda_ (tuskallisesti). En kestänyt sen tarkoituksettomuutta. Minun
elämäntehtäväni oli yksinkertaisesti vain elää... Ja hyvä Jumala,
minkälaisen elämän minulle valmistit?... Yksinäisen ja aution!
(Heittäytyy sohvalle ja ratkee rajuun itkuun.)
_Sanmarck_ (hetken vaitioltuaan; raskaasti). Meidän välillämme on aina
vallinnut ylipääsemätön väärinymmärrys!
_Hilda_ (rajattomalla surulla ja tuskalla). Taivas sen tietää!... Ja
nyt sen huomaaminen on jo myöhäistä! Sinä muistat, kuinka kerran pyysin
sinua suojelemaan minua itseäni vastaan. Se oli todellakin hätähuuto,
mutta sinä et ymmärtänyt.
_Sanmarck_. Mitä sinä tarkoitat?
_Hilda_. Yksinäisyys ja ikävä olivat vaarallisia minulle. Ne
kasvattivat minussa pahaa. Pelkäsin toisinaan itseäni.
_Sanmarck_. Itseäsi...?
_Hilda_. Niin. — Et aavista kuinka monta iankaikkisuuden pitkää ja
kolkkoa iltaa istuin täällä yksinäni ikävöiden ja odotin sinua. Toisten
sillä aikaa iloitessa ja nauttiessa nuoruudestaan ja rikkaasta elämästä.
_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Niinkö...?
_Hilda_ (kaihomielisesti). Mutta kuinka usein olikaan ikävöimiseni
ja odotukseni turhaa! Monasti olit väsynyt ja ajatuksissasi, etkä
kaikistellen vaihtanut sanaakaan. Tuskin huomasitkaan minua; tuskin
ajattelit, että sinulla oli vierelläsi ihminen, joka myöskin vaati
elämältä jotakin.
_Sanmarck_ (hiljaa). Ja mitä sinä oikein sitten tahdoit?
_Hilda_ (nousten; intohimoisesti). Sinut kokonaan, jakamatonna!
Ymmärrätkös? Sinulle tahdoin uhrautua, mutta en sinun hämärille
päämäärillesi!... Ja minä puhuin sinulle siitä; pyysin sinua hiukan
muuttamaan elämäntapojasi. Mutta sinä olit järkähtämätön.
_Sanmarck_ (matalasti). Se olisi ollut samaa kuin olisin heittänyt pois
elämäni suurimman ajatuksen.
_Hilda_. Jossa minulla ei ole mitään osaa!
_Sanmarck_. Eikö?
_Hilda_. Ei, kunnia siitä lankeaa yksin sinulle... Ja pitikö minun
sentähden elää vain puolinaista elämää?
_Sanmarck_. Sinun olisi pitänyt paremmin ymmärtää minun elämäni
tarkoitus ja ainakin kunnioittaa sitä.
_Hilda_. Niinpä niin, jos voisi kunnioittaa jotakin, mitä ei ymmärrä.
_Sanmarck_ (huoaten). Niin, Hilda, sinä ajattelit vain hetkellisiä
huvituksiasi, minun työni tähtäsi ikuisuutta!
_Hilda_ (värähtävin äänin). Ajattelin vain hukkaan kuluvaa elämääni,
joka hetki hetkeltä ja tunti tunnilta luisui käsistäni, tuottamatta
iloa muille... ja tuottaen vain kammottavaa tyhjyyttä itselleni.
Ajattelin ympärilläni sykkivää elämää, josta olin eristetty; ja
ihmisiä, joille minäkin voisin tuottaa iloa; ja jotka voisivat
ilahduttaa minua... Ja niin jouduin siihen... (Istuutuu ja puhkee
väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.)
_Sanmarck_ (vaitiolon jälkeen matalasti). Tämä on kova isku... sangen
kova!... Mutta mikä on tapahtunut, se on tapahtunut! Heikkojen sielujen
tapaista on syyttää onnettomuuden hetkellä vain toisiaan... (Kuuluu
liikettä eteisestä.) Se on Kartio! Ehkä et halua tavata häntä nyt?
_Hilda_ (nousee; koettaen tyyntyä). En... minä... menen. Sinä olet
kutsuttanut hänet!... Niin, niin, minä menen. Mutta minkälainen on
tuomioni?
_Sanmarck_ (hiljaa). Se riippuu hänestä.
_Hilda_. Vain yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa.
_Sanmarck_ Minkä niin?
'Hilda. Otan vastaan mitä tahansa, mutta anteeksiantoasi en koskaan.
_Sanmarck_. Niinkö?
_Hilda_ (itkuaan vastaan taistellen). Siiloin minun täytyisi halveksia
miestä, jota kerran kunnioitin ja... (hiljemmin) rakastin. (Kiirehtii
liikutustaan salaten toiseen huoneeseen.)
_Sanmarck_ (katsellen hänen jälkeensä ja huoaten hillitysti). Miksi...
miksi pitää kahden ihmisen niin läheisesti kuulua yhteen ja kumminkin
olla niin saavuttamattoman kaukana toisistaan? (Pyyhkii otsaansa ja
heittäytyy raskaasti nojatuoliin. — Lyhyt väliaika. Jenny ja Kartio
tulevat; Kartio hermostuneena ja epäröiden. Jenny poistuu muihin
huoneisiin:)
_Kartio_ (kiusallisen äänettömyyden jälestä). Sinä kutsuit minua,
Alfred?
_Sanmarck_ (jääkylmästi). Niin... Se, mitä meillä kahdella on
toisillemme sanottavaa, ei vie paljon aikaa... — Mutta istuudu kaikissa
tapauksissa!
_Kartio_. Kiitos! (Asettuu pöydän luo istumaan.)
_Sanmarck_. En tahdo alkaa moraalisaarnoilla. Aikuisten ihmisten
opettaminen on epäkiitollisinta tehtävää... Sinä nyt kerran olet
käsittänyt ystävän-oikeuksiasi liiaksi omalta kannaltasi... ja sitä ei
voi muuttaa... Tarkoitan sinun suhdettasi Hildaan...
_Kartio_ (pelästyen). Mitä sinä oikein tarkoitat?
_Sanmarck_. Sitä mitä sanoin! Teillä on suhteita!
_Kartio_ (hypähtäen). Ja sinä siis uskot, että minä ... Uskot, mitä
ihmiset sanovat?!
_Sanmarck_ (jäykästi). Uskon! Ihmisiin voi kyllä luottaa, kun vain
eivät heidän omat asiansa ole kysymyksessä!
_Kartio_. Mutta se on valhe... se — se on...
_Sanmarck_. No, no, älä väitä!... On luonnollista, että kiellät.
Kieltäminen kiusallisissa asioissa on sekä inhimillistä että
viisastakin. Mutta usko minua, tällä kertaa se on turhaa!
_Kartio_. Ei, ei, ei, minä vakuutan...
_Sanmarck_ (lujasti). Oo, älä vakuuta mitään! En ole kysynyt sinulta,
onko tämä totta! (Ankarasti.) Minä tiedän, että se on totta!
_Kartio_ (istuutuu; tuskallisesti otsaansa pyyhkien). Mutta, Herran
nimessä... sano sitten suoraan, mitä sinä oikein tahdot?
_Sanmarck_. En muuta kuin järjestää tämän arian.
_Kartio_. Ja millä tavalla?
_Sanmarck_ (kuohuen). Niin... millä tavalla?... Siitäpä nyt on kysymys!
Niin paljon kuin ollaankin kehitytty, ei tällä alalla ole voitu keksiä
ainoatakaan oikein sopivaa tapaa!... Ammunko sinut vai itseni vai
meidät molemmat? — vai annanko anteeksi? vai nostanko häväistysjutun
ihmisten iloksi? Kaikki tavat ovat yhtä hyviä... ja yhtä pohjattoman
kurjia!
_Kartio_ (masentuneena). Minulla lienee tässä asiassa hyvin vähän
sanottavaa... (Rohkaistuen.) Mutta olen valmis sellaiseen hyvitykseen
kuin gentlemannien kesken on tapana.
_Sanmarck_ (pilkallisesti). Sellaiseen hyvitykseen!... Se on
nulikkamaista puhetta; rappeutuneilta ihmisiltä lainattua! Silläkö
tavalla sinä hyvität toisen ihmisen sisäiset tuskat?... Voitko sillä
luoda eheäksi särkyneet elämänsuhteet? Pyyhkiä pois kaikki kiusalliset
muistot ja tehdä olemattomaksi kaiken olleen?... Jos tässä asiassa
vedottaisiin siihen, kenellä on lujimmat hermot, niin (terävästi) minä
voin joltisellakin varmuudella vakuuttaa, että ne olisi minulla.
_Kartio_ (neuvottomasti). Sitten en tiedä, mitä on tehtävä!
_Sanmarck_ (pakotetun tyynesti). En tiedä, mitä joku toinen tekisi
minun asemassani... Mutta yksinkertaisinta lienee, että te kaksi...
sinä ja Hilda, nyt matkustatte ulkomaille... (erityisellä painolla)
terveydellisistä syistä!
_Kartio_ (kovin hämmästyneenä). Ja sinä — sinä luovuttaisit...!
Tarkoitatko todellakin mitä sanot?
_Sanmarck_ (kuivasti). Se on tarkoitukseni.
_Kartio_. Tämä on käsittämätöntä!
_Sanmarck_ (ivallisesti). No, mutta sinähän nolostut! Sinä et
varmaankaan odottanut tällaista päätöstä!
_Kartio_. En ymmärrä sinua! Lasketko leikkiä?
_Sanmarck_. Se ei ole leikkiä! Katsos, täällä maailmassa jokainen uusi
etu tuo mukanaan vastaavat velvollisuudet. Sinä tahdot nauttia eräitä
etuoikeuksia; niinpä saat ottaa vastaan myöskin velvollisuudet.
_Kartio_. Menettelysi on kovin kummallista!
_Sanmarck_. Entä sinun sitten!... Sinä et ihastu, vaikka saat hänet,
jonka omistamisen vielä hetki takaperin katsoit välttämättömyydeksi...
Ja voinpa vaikka vannoa, ettei ihastu Hildakaan tästä!
_Kartio_ (hermostuneesti). Mutta ymmärräthän...
_Sanmarck_ (kohoavalla mielenkuohulla). Niin, niin, minä ymmärrän!
Minä sanon sinulle yhden asian. Tuollaiset suhteet särkyvät aina,
kun ne tuovat mukanaan joitakin velvollisuuksia. Ne eivät kestä
elämän jokapäiväisyyttä! Ihmiset ovat aina suuria lapsia! Ikävöivät
leikkikalua, mutta saatuaan sellaisen särkevät sen... Suuria,
mielettömiä lapsia... ja niin julmia sitäpaitsi!
_Kartio_. Mutta, Alfred... minä tarkoitan...
_Sanmarck_ (asteettain raivostuen). Tuo suhde oli teille
miellyttävämpi, eikö niin? Siihen ei sekaantunut rahtuakaan elämän
arkipäiväisyyttä! Ei ompelijalaskuja eikä hermostumisia, mitä?...
Oli kolmas, joka sai maksaa viulut! Niin, niin, kyllä minä ymmärrän!
On niin helppoa toisen housuilla tuleen istua!... (Menettää
itsehillintänsä ja syöksyy kädet nyrkissä Kartion eteen.) Herran
nimessä, mitä te sitten oikeastaan tahdotte? Jatkaako tuota siivoa
peliä? Sanohan! (Jenny tulee ja menee järjestämään uunia.)
_Jenny_ (heittäen merkitsevän katseen tohtoriin). Anteeksi!... Tulin
vain katsomaan tulta!
_Sanmarck_ (itseään hilliten). Niin, niin, aivan niin, siinä teitte
kauniisti, neiti! (Äänettömyys, jonka aikana tohtori kävelee
tyynnytellen itseään; Jenny poistuu.) Noo, mitä sinulla on sanomista
tähän? (Viittaa Kartiota istumaan ja istuutuu itse.)
_Kartio_. Valitan syvästi, että... että näin on käynyt.
_Sanmarck_ (jonka viha on vaihtunut katkeraksi ivaksi). Lohduttavaa
kuulla!
_Kartio_. Mutta siitä ei minnekään pääse, että sinun eristäytynyt
elämäntapasi oli omansa johtamaan tähän valitettavaan tulokseen! Enkä
minä oikeastaan ihmettele, että näin kävi.
_Sanmarck_. Etpä tietenkään! Sehän kai oli tarkoituskin.
_Kartio_ (päättävästi). Ei, mutta siihen voivat joutua terveet ihmiset,
joiden tunteet eivät ole paljaassa järkeilemisessä kivettyneet!
_Sanmarck_. Ja jotka eivät katso asiakseen hillitä niitä!
_Kartio_. Olitko sinä todellakin kyllin naivi uskoaksesi, että
sellainen elämänhaluinen ja voimakastunteinen ihminen kuin vaimosi
tyytyy koko iäkseen elävänä hautautumaan sinun kanssasi keskellä
rikasta elämää?
_Sanmarck_ (kylmästi). En, minä vain uskoin, että on olemassa kolmaskin
mahdollisuus!
_Kartio_. Tässä tapauksessa sitä nyt ei ollut. Kaikilla ei ole sinun
äärimmilleen kehitettyä itsemäärääväisyyttäsi. Vaimosi kiihkeälle ja
tunneherkälle luonteelle sellainen on suorastaan mahdottomuus. Hän
tarvitsi ilmaa, valoa ja elämää, mutta sinä et antanut sitä hänelle.
Sitten jouduttuaan hankkimaan sitä ominpäin hän tietysti kiintyi
niihin, jotka toivat hänen elämäänsä sisältöä... Minäkään en ole muuta
kuin ihminen... ja... Hm! Haluaisinpa nähdä, kuinka joku toinen olisi
käyttäytynyt minun sijassani! Minun mielestäni sinä aivan suoraan
valmistit tilaisuuden siihen.
_Sanmarck_. Kaikkia asioita voidaan puolustaa, kun ei aseteta itselleen
mitään velvollisuuksia!
_Kartio_. Minä puolustan aina persoonallista vapautta; ajatuksen ja
tunteen vapautta!
_Sanmarck_ (painavasti). Minä olen viimeinen kahlehtimaan kenenkään
persoonallista vapautta, kun se ei loukkaa toisen henkilön oikeuksia.
Mutta mikään yksilöllisen vapauden ilmaus ei voi mennä yli ihmiskunnan
yhteishyvän kannalta määrättyjen rajojen, muuttumatta samalla
rikokseksi. Käsität kai mihin jouduttaisiin, jos me kaikki rupeaisimme
tätä vapautta toteuttamaan aivan rajattomassa määrässä?
_Kartio_. Sitä on niin helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa ihmisen,
jolla on tulta rinnassa ja verta suonissaan.
_Sanmarck_. Niin, kenties. — Vaimoni tietysti valitti sinulle,
että minä en ymmärrä häntä! Ja että hän sen vuoksi tuntee itsensä
onnettomaksi... Se alkaa tavallisesti siten.
_Kartio_. Se on totta!... Hän oli väärinymmärretty ja onneton.
_Sanmarck_. Sinä ymmärsit häntä, sinä... säälit väärinymmärrettyä
naista... Hyvä Jumala, mikäs taito onkaan nuoren miehen ymmärtää
naimisissa olevaa naista!
_Kartio_. Ooh,... sinä olet verraton päätelmissäsi!
_Sanmarck_. Siltäkö tuntuu? — Olen lähinnä epäorgaanista kemiaa
tutkinut myöskin elämää. — No niin, teidän välillänne syntyi
keskinäinen luottamus... Se siitä aina syntyy!
_Kartio_ (huoaten). Niin, ikävä kyllä! Mutta minusta tuntuu kuin sinä
kääntelisit veistä omassa haavassasi!
_Sanmarck_. Niin... tavallaan!.. Paras lääke haavakuumeelle on painaa
teräs haavaan uudelleen. Se huumaa, näetkös... (Nousten.) Minä rakastan
nopeita ja tuskallisia leikkauksia... En halua kitua kauvan!
_Kartio_. Niinkö...?
_Sanmarck_. No niin, teidän keskinäinen ymmärtämyksenne vei teidät
toistenne syliin!... Sehän on ikuisesti uusiutuva asia sukupuolien
välisessä elämässä. Mutta tiedätkö, kuinka huutava se vääryys oli, jota
harjoitin vaimoani kohtaan?
_Kartio_. Tiedän. Sinä suorastaan et välittänyt hänestä.
_Sanmarck_. Se on kai asia, jonka minä tiedän parhaiten!... Hän
ei ymmärtänyt minua eikä tahtonutkaan sitä. Siihen hän oli liian
matalamielinen.
_Kartio_. Sinä loukkaat häntä!
_Sanmarck_ (kylmästi). Oo, minä pyydän! Ei mitään turhaa
ritarillisuutta! — Hänen turhamielisyyttään loukkasi, että minä pidin
muita jumalia hänen edessään. Minun olisi pitänyt hänen tuhansille
pintapuolisille pyyteilleen uhrata aikani ja kykyni, joilla olen
pyrkinyt aikaansaamaan jotain pysyväisempää ja ikuisempaa. Mutta emmekö
ole jo tarpeeksi puhuneet tästä?
_Kartio_ (nousten). Niin luulen minäkin. Tästä ei ole iloa meille
kummallekaan. Mutta yhden palveluksen olet sillä minulle tehnyt.
_Sanmarck_. Todellakin!... Mikä se on!
_Kartio_. Se on tavallaan rauhoittanut minua.
_Sanmarck_ (ivallisesti). Niinkö?... Minua ilahuttaa, että
keskustelumme on ollut niin hedelmällistä!
_Kartio_. En sääli sinua, vaikka turmelinkin onnesi, jos niin saan
sanoa.
_Sanmarck_. Oo, olitpa vaarassa olla tarpeettoman jalomielinen! Enhän
minäkään sääli sinua luovuttaissani hänet sinulle. Vai luuletko
onnistuvasi paremmin kuin minä?
_Kartio_ (hermostuneena). Niinpä otankin hänet sitten!
_Sanmarck_ (katkerasti). Tee se... Minäkin valloitin hänet toiselta...
Ja tiedätkö... tällä hetkellä minusta tuntuu kuin olisin ainakin kerran
elämässäni tehnyt suuren ja epäitsekkään hyväntyön!
_Kartio_. Saanko kysyä, onko asia nyt selvä?
_Sanmarck_. Kyllä meidän kesken! Mutta se koskee myöskin kolmatta...
Sallitko, että kutsun hänet?
_Kartio_ (nyökkää vaieten).
_Sanmarck_ (menee ovelle). Hilda!... (Hilda tulee kylmän-rauhallisena
ja luo kysyvän katseen herroihin.)
_Sanmarck_ (kiusallisen äänettömyyden jälkeen). Niin,... olemme
järjestäneet tämän asian... niin hyvin kuin voimme...
_Hilda_ (soinnuttomasti). Niinkö? Ja millä tavalla?
_Sanmarck_ (kuivasti yskäisten). Sinä ja herra Kartio matkustatte
nyt... Ymmärrätkö?
_Hilda_ (säpsähtäen; tarttuen tuolin selkänojaan). Ja minne?... Mihin?
_Sanmarck_. Mihin vain haluatte... Ehkä mieluimmin ulkomaille.
_Hilda_. Entäs sinä?... Mitä sinä aiot tehdä?
_Sanmarck_. Ettehän ole minua ennenkään ottaneet laskuihinne! Miksi
nytkään? (Kartio menee peremmälle, istuutuu flyygelin ääreen, lyö
hermostuneesti pari sointua, säpsähtää, panee kannen kiinni.)
_Hilda_ (tukahtuneesti). Tuleeko minun ymmärtää tämä niin, että me
eroamme?
_Sanmarck_. Minä kyllä järjestän omaisuussuhteet... Sinä et tule
vääryyttä kärsimään!
_Hilda_. Ja hankit laillisen eron?
_Sanmarck_. En luule sitä tarpeelliseksi. En aio tarvita sellaista, ja
eikö se ole sinullekin yhtä tarpeetonta?
_Hilda_ (raskaasti). Sinä... sinä siis hylkäät minut?
_Sanmarck_ (hiljaa). En luullut sen surettavan sinua!
_Hilda_ (koettaen turhaan pysyä tyynenä). Sinä... sinä hylkäät minut
kuin tarpeettoman romun, luovutat toiselle! Ja sen teet sinä niin
levollisesti kuin poistaisit talostasi kelvottoman palvelijan!
_Sanmarck_ (pidätetyllä katkeruudella). Niin, eikö totta... sinä et
odottanut tätä? Sinua ehkä imartelisi nähdä minun raivoavan! Sinua
kai miellyttäisi, että me taistelisimme, ampuisimme toisemme vanhaan
ritarilliseen tapaan! Niinkö? Sinä kenties haluaisit nähdä minut
kurjana jalkojesi tomussa, vai kuinka?
_Hilda_. Tunnoton!... Sitä en sinulta odottanut. (Nojaa raskaasti
tuoliin ja kätkee kasvonsa käsiinsä.)
_Sanmarck_. No, mitä sinä sitten odotit?
_Hilda_. Että olisin sittenkin ollut sinulle jonkin arvoinen. Mutta nyt
huomaan, että olen katkerasti pettynyt. Sinä et ole koskaan välittänyt
minusta, niin, niin, et koskaan! Et koskaan.
_Sanmarck_. En ole tutkinut sinun vaikuttimiasi. Miksi sinä tutkit
minun?
_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta nyt... kun eroamme... iäksi...
_Sanmarck_. Näkisit mielelläsi minut heikkona, murtuneena!... Oo, mikä
sydämellisyys!
_Hilda_. Olisin... olisin tahtonut nähdä, olenko ollut sinulle minkään
arvoinen.
_Sanmarck_ (matalasti). Sen seikan pitäisi sinulle nyt olla jokseenkin
samantekevä!
_Hilda_ (vaikeasti). Se ei ole! Kymmenen vuotta yhdessä! Sitä ei voi
saada elämästään pois... Muistot siitä tulevat aina seuraamaan.
_Sanmarck_ (kiusaantuneesti). Mitä hyötyä on enää selvittelyistä?...
Kun emme ole ennemmin toisiamme ymmärtäneet, kuinka voisimme sitä nyt?
_Hilda_ (synkästi). Niin... Olet oikeassa!... Meidän täytyy erota!
_Sanmarck_ (hiljaa). Olet itse niin tahtonut.
_Hilda_ (tuskallisesti; istuutuen). Ja sitten olemme kuin kaksi
ihmistä, jotka eivät ole toisilleen mitään, eivätkä ole koskaan
olleetkaan toisilleen mitään!... Me kaksi, jotka muinoin kuuluimme
yhteen.
_Sanmarck_ (menee sanaakaan sanomatta akkunan ääreen).
_Kartio_ (hermostuneena). Kylliksi jo tätä kidutusta! Oletteko te
ihmisiä, kun sillä tavoin kiusaatte toisianne?
_Hilda_ (Kartioon kääntyen). Ja kumminkin, sen pitäisi olla helpointa
juuri sinulle. (Nousten.) No niin, meillä ei kai ole täällä enää mitään
tehtävää!
_Kartio_ (syvästi masentuneena). Niin luulisin!
_Sanmarck_ (kääntyen). Vielä yksi asia, jollei se ole liian paljon
pyydetty!
_Kartio_. Ole hyvä ja sano vain.
_Sanmarck_. Tulin onnellisesti päättyneen työskentelyni johdosta
kutsuneeksi muutamia ystäviäni tänne täksi illaksi. Ja jollei se ole
aivan mahdotonta, niin pyytäisin sinua, Hilda, kiusallisen huomion
välttämiseksi olemaan emäntänä juhlassa tämän ainoan kerran vielä.
_Hilda_. Peruuta se.
_Sanmarck_. Mitä ajattelet!... Päinvastoin se on aivan välttämätöntä
torjuaksemme kaikki häväistysjutut. Eikö sekin asia ansaitse huomiota?
_Hilda_ (epäröiden; käsi uunin reunalla). Se käy vaikeaksi... nyt...
Siitä tulisi raskain velvollisuus elämässäni.
_Kartio_ (matalasti). Minä luulen, että olemme sen sopivaisuudelle
velkaa, Hilda.
_Sanmarck_ (painavasti). Niin luulisin minäkin. Sinun läsnäolosi on
myöskin välttämätöntä, Aarne!
_Kartio_. Niin, niin, ymmärrettävästi!
_Sanmarck_ (kumartaa jäykästi ja poistuu. Toiset ovat hetken aikaa kuin
huumaantuneina).
_Hilda_ (antaen raivolleen täyden vallan). Sinä näit... sinä näit,
kuinka hän järjesti tämän... aivankuin mitättömän liikeasian! Kuinka
musertavan levollinen ja luja hän oli! (Menee kädet nyrkissä yli
lattian.) Ooh, tuollainen tunnottomuus haavoittaa minut kuoliaaksi!
_Kartio_ (istuutuu, pyyhkien otsaansa). Ehkä se oli sittenkin ainoa
oikea tapa! Ainakin se oli viisain.
_Hilda_ (ärsytettynä). Niin, niin, ehkä se oli ainoa oikea! Aivan
erinomainen! Ooh, sinäkin!
_Kartio_. Mutta, Hilda! Minä en ymmärrä, mitä se sinua enää liikuttaa!
_Hilda_. Liikuttaa! Pitääkö minun sitten aina ja ikuisesti joutua
tappiolle? (Nousten.) Pitääkö minun tulla karkoitetuksi talosta kuin
joku huono palvelija?
_Kartio_. Sinullehan sen pitäisi olla aivan samantekevää... nyt...
_Hilda_ (kiihkeästi). Se ei ole, tiedätkö! Yksi asia tekee minut
hulluksi!
_Kartio_. Ja mikä se on?
_Hilda_ (intohimoisesti). Se on hänen työnsä... Hän on viimeinkin
onnistunut! Suuri tulevaisuus ja loistava maine odottavat häntä... kun
sitävastoin minua... Niin, Herra ties mikä odottaa minua! Ja kumminkin,
minullakin on siinä osaa, minäkin sain sentähden kärsiä ja kieltäytyä.
Ja nyt... nyt... hän menestyksen kruunaamana ja minä koditonna,
nöyryytettynä ja ehkä häväistynäkin... Ehkä joku toinen saa nauttia
hänen työstään; meidän työstämme!... Ooh, Jumalani, se ajatus vie
minulta järjen!
_Kartio_ (rauhoittaen). No, tyynnyhän toki, Hilda! Oletko ihan sokea?
Jos olet järkevä ja oikeudenmukainen, niin sinun täytyy tunnustaa,
ettet sinä ole tässä asiassa enimmän loukattu.
_Hilda_ (jäykästi). Minä en tunnusta mitään! Minä muserran hänet!
_Kartio_. Sitä et voi! Hän on rautainen mies.
_Hilda_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! Minulla on eräs keino, joka
varmasti pystyy häneen, niin rautainen kuin hän onkin!