perseonallisuuden elämästään kuin vanhan vaatteen? Ei, Hilda... hänen
muistonsa tulee meitä aina seuraamaan!
_Hilda_ (synkästi, ylös hypähtäen). Etkö luule minun ymmärtävän, mitä
sinulla on kaiken tuon takana? Sinä olet kyllästynyt minuun, niinkuin
kyllästyit Jennyyn! Oo, nyt minä tunnen sinut!
_Kartio_. Hilda!
_Hilda_. Niin, niin, ei kannata teeskennellä enää! (Kylmän
ivallisesti). Olen pahoillani, että olin niin heikko kuin olin!
Anteeksi, että vaivasin sinua!
_Kartio_ (toivottomasti). Ei hyödytä mitään tämä kiista. Meidän on
jatkettava niin kuin olemme alottaneetkin!
_Hilda_ (kylmästi). Olet oikeassa! On tarpeetonta tuhlata enemmän
sanoja! Sinä et ole se mies, joksi sinua uskoin...
_Kartio_. Mitä sinä sillä tarkoitat?
_Hilda_. Sinä olet heikko!
_Kartio_ (raskaasti). Huumaus on haihtunut ja kylmä todellisuus astunut
sijaan!
_Hilda_. Raukka!... Mutta samantekevä! Minä taistelen yksinäni!
_Kartio_. Silloin on parasta, että käyt sovintoon miehesi kanssa!
_Hilda_ (lujasti). En koskaan!
_Kartio_. Uhmailet turhaan, Hilda!
_Hilda_. Minun täytyy, ymmärrätkö! Peräytyminen on myöhäistä. Olen
polttanut sillat takanani!
_Kartio_. Mitä tarkoitat?
_Hilda_. Oo, sinä et tiedä, mitä minä olen tehnyt!
_Kartio_ (levottomasti). Ja mitä sinä olet sitten tehnyt?
_Hilda_. Hän etsii parhaillaan muistiinpanojaan, joissa on tulokset
hänen tieteellisestä työskentelystään —
_Kartio_ (pahaa aavistaen). Niin, ja mitä sitten?
_Hilda_. Hän ei löydä niitä...
_Kartio_ (kauhuissaan). Sinä — sinä olet...?
_Hilda_ (rajusti). Polttanut ne, niin! Hänen kymmenen vuoden
työskentelystään on vain hiukkanen tomua jäljellä!
_Kartio_ (parahtaen). Onneton! Miksi? Miksi?
_Hilda_ (intohimoisesti). Emme olleet tasavoimaiset. Niin kauvan
kuin hänellä oli tuo, jota hän kutsuu elämäntehtäväkseen, oli hän
kukistumaton. Minulla ei ollut sellaista enkä voinut luoda itselleni
sellaista. Siksi jouduin aina ja ikuisesti alakynteen!
_Kartio_. Tiedätkö, onneton,' mitä olet tehnyt?
_Hilda_. Tiedän! Olen riistänyt häneltä hänen voimansa lähteen! Kun hän
luopui minusta levollisesti kuin kelvottomasta kappaleesta, tapahtui se
vain siksi, että hänelle jäi jotain minua korkeampaa ja arvokkaampaa.
Silloin minä vannoin riistäväni sen häneltä, tekeväni hänet yhtä
avuttomaksi kuin itse olen!
_Kartio_ (rajattomalla katkeruudella). Ei, onneton, siinä ei ole
vielä kaikki! Et ole ainoastaan hävittänyt miehesi elämäntyötä, vaan
riistänyt ihmiskunnalta yhden ihmishengen parhaimpia saavutuksia! Olet
tehnyt korvaamattoman vääryyden. Rikoksesi on sovittamaton, luonnoton!
_Hilda_ (uhmaillen). Mitä liikuttaa minua ihmiskunta!
_Kartio_ (raivostuen). Ei mitään, sinä itsekkyyden perikuva! Kaiken
pitää olla vain sinua varten! Yksin sinun tähtesi paistaa aurinko, vain
sinun tähtesi käy tuuli ja sataa! Yksin sinun tähtesi viheriöitsee
tämä siunattu maakin, joka kasvattaa sinunlaisiasi olentoja!... Oo, en
milloinkaan ole ymmärtänyt miestäsi niin hyvin kuin nyt! Minä kauhistun
sinua! Kaiken muun voi antaa anteeksi, mutta ei koskaan tällaista!
(Syöksyy kuohuissaan ulos.)
_Hilda_ (kiirehtii hänen jälkeensä; tuskallisesti). Aarne! Aarne! Älä
jätä minua yksin!... Aarne!... (Nojaten ovipieleen kuiskaa hiljaa.) Hän
meni ja hänen kanssaan katkesi viimeinenkin side elämään... (Suoristaa
itsensä.) Nyt olen yksin ja nyt olen voimakas! Tulkoon mitä tahansa!...
(Sanmarck tulee tavattoman liikutettuna.)
_Sanmarck_. Minun paperini, Hilda!
_Hilda_ (säpsähtäen). Mitä on tapahtunut?
_Sanmarck_. Ovat jäljettömiin hävinneet! Joku on ne ottanut. Täytyy
toimittaa ankara tutkinto!
_Hilda_ (kolkosti). Se on tarpeetonta!
_Sanmarck_. Kuinka...? Sinä siis tiedät, missä ne ovat?
_Hilda_. Tiedän... Voit säästää kaikki etsimiset; niitä papereita ei
enää ole!
_Sanmarck_ (kuin ukkosen iskemänä). Mitä sanot? Oletko menettänyt
järkesi? Etkö käsitä, että leikinlaskusi on rumaa, Hilda!
_Hilda_ (jäykästi). Se ei ole leikkiä, Alfred!
_Sanmarck_ (ravistaen häntä tuskan voimalla). Jumalan nimessä, missä
ovat paperini? Vastaa, ihminen!
_Hilda_ (lujasti). Minä — minä olen ne polttanut!
_Sanmarck_ (äännähtäen kuin haavoitettu tiikeri). Polttanut!...
(Kohottaa kätensä kuin aikoisi syöksyä hänen kimppuunsa, mutta
lyyhistyykin huumaantuneena tuolille.) Polttanut!... Polttanut!...
Polttanut! (Hänen äänensä kuolee lopulta kuiskaukseksi.)
_Hilda_ (raivon huumauksessa). Niin, sinun ylpeä unelmasi on nyt
sirpaleina, niinkuin minunkin! Sinun vuosia kestäneestä työstäsi on
vain hiukkanen tomua jäljellä! Näetkö nyt, kuka on voimakkaampi?...
Sinä luulit olevasi kukistumaton, mutta nyt istut siinä avutonna kuin
lapsi särkyneen lelunsa ääressä! Oo, sinä olet yhtä kurja ja heikko
kuin muutkin! Tarvittiin vain isku oikeaan paikkaan!
_Sanmarck_ (sanomattomalla tuskalla). Ei, ei, sinä et ole voinut
tehdä näin suunnatonta vääryyttä minulle! Sinä lasket vain kauheata
leikkiä... Sano, että niin on, Hilda! Sano!...
_Hilda_ (nojaten hyllyyn). Älä toivo turhia! Kylmä totuus on, että
niitä papereita ei enää ole!
_Sanmarck_. Hyvä Jumala! Onko sitten järkesi himmentynyt?
_Hilda_ (rajusti). Sinä näet, että sinunkin sydämeesi osataan, niin
kivettynyt kuin se onkin! — Kuule, sinä rakastit noita elottomia
papereitasi, eikö totta?
_Sanmarck_. Kaikki mennyttä! Taivas minua auttakoon!
_Hilda_. Sinä jumaloit tuota työtäsi! Sinun epäjumalasi on nyt
luhistunut.
_Sanmarck_. Rakastin elämäntyötäni, onneton! Rakastin sitä enemmän kuin
elämääni, jonka niin monta kertaa uskalsin vaaraan sentähden... Ja nyt
on kaikki mennyttä! Miksi et riistänyt ennemmin elämääni, onneton?
_Hilda_ (uhmaillen). En tahtonut elämääsi, tahdoin työsi! Katsoin
minullakin olevan siihen oikeutta!... Tiedätkö... jokaiseen noiden
tutkimuksiesi renkaaseen liittyi minun yksinäisyyteni ja ikäväni. Mutta
se ei herättänyt minussa rakkautta, vaan vihaa!
_Sanmarck_. Siksi sen olisi pitänyt olla sinulle arvokas!
_Hilda_. Toisen työ!... Ei koskaan, sanon minä!
_Sanmarck_ (rajattomalla mielikarvaudella). Käsitätkö, mieletön, mitä
olet tehnyt? Olet tehnyt minusta kelvottoman humpuukimestarin koko
tieteellisen maailman edessä!... Millä voin nyt todistaa, kaikki
rohkeat väitteeni?... Oo, se oli kurjasti tehty. Sinun rikoksesi oli
suurin, minkä ihminen voi milloinkaan toiselle tehdä! — Mutta ei
hyödytä puhua siitä enää! Jos sen käsittäisit, et olisi sellaiseen
tekoon ryhtynytkään. (Herpautuu synkkään äänettömyyteen.)
_Hilda_ (mittaillen lattiata; tuskansekaisella vimmalla aivan kuin
omaa rohkeuttaan ylläpitääkseen). Oo, kuinka minä nautin nähdessäni
sinut noin heikkona, noin muserrettuna, noin avuttomana! En tiedä
teinkö oikein vai väärin, sen vain tiedän, että tein sinusta ihmisen...
kuulitko?... Oo, minä säälin sinua!
_Sanmarck_ (hiljaa). Mieletön!
_Hilda_. Olen masentanut sinut! Voittanut sinut!... kuulitko, —
voittanut! (Tarttuu tuolin selkänojaan.)
_Sanmarck_ (hillityllä tuskalla). Mennyttä!... Kaikki mennyttä!
_Hilda_. Niin, rakkaani! Onko sinun niin vaikeata tottua siihen
ajatukseen?
_Sanmarck_ (jylhästi). On... (Nousee kolkon päättäväisenä ja ottaa
pöydän laatikosta pienen putken. Hilda peittää silmänsä ja peräytyy
kauhistuneena ovelle.)
_Hilda_ (hätäisesti). Sinä piilotit jotain, Alfred! Minne sinä lähdet?
_Sanmarck_ (soinnuttomasti). Laboratoorioon.
_Hilda_. Mitä aiot...?
_Sanmarck_. Sinulle en mitään. (Lähestyy ovea.)
_Hilda_ (änkyttäen; sulkee tien). Sinä... sinä siis aiot...
(Kiljaisten.) Alfred!
_Sanmarck_ (käskevästi). Väisty!
_Hilda_. Tapa minut ensin. Vain minun ruumiini yli voit päästä!
_Sanmarck_ (luonnottoman levollisesti). Luuletko, että voin tämän
jälkeen jäädä elämään? Tiedemies hävitköön elämästä samalla kuin
työnsäkin. Sitä ei kukaan kummastele. Minun kunniani vaatii sen!...
Väisty, onneton!
_Hilda_. En elävänä! Minä en laske sinua!
_Sanmarck_ (lujasti). Sinulla oli rohkeutta surmata minun elämäntyöni!
Niinpä saat ottaa omalletunnollesi minun elämänikin! (Viskaa hänet
tuimasti syrjään.)
_Hilda_ (hurjana tarrautuen häneen kiinni). Alfred! jumalan tähden,
mitä aiot!
_Sanmarck_ (viskaten hänet uudelleen syrjään entistä rajummin). Sinun
täytyy kestää se! Ei mitään huutoja eikä hälinää! (Avaa oven.)
_Hilda_ (peräytyy seinälle ja nojautuu siihen tukkien korviaan;
vihlovasti). Noin heikoksi en sinua uskonut!
_Sanmarck_ (säpsähtäen). Heikoksi! Mitä tarkoitat?
_Hilda_. Tahdot paeta onnettomuutta, jota et voi kestää! Minä uskoin...
olin varma... ettei sinua voi mikään murtaa!... Jumalani, en tiedä
mitä ajattelin! (Vaipuu tuolia vasten polvilleen äärimmäisessä
hermojännityksessä.)
_Sanmarck_ (vaipuen synkkään mietiskelyyn). Olet oikeassa!... Se olisi
heikkoutta!
_Hilda_ (nyyhkyttäen). Jos meistä kahdesta toinen on liikaa maailmassa,
niin varmaankin se olen minä.
_Sanmarck_ (menee pöydän luo ja laskee putken pöydälle; surullisen
nuhtelevasti). Hilda, Hilda, tätäkö varten elimme kymmenen vuotta
yhdessä?
_Hilda_ (murtuneena). Oo, Alfred!
_Sanmarck_ (hiljaa). Sääli, että niin paljon tarmokasta ja
hedelmällistä työtä meni hukkaan!
_Hilda_. Etkö sääli itseäsi myöskin, Alfred?
_Sanmarck_. En... Ihminen ei ole korvaamaton; vain ihmistyö voi sitä
toisinaan olla! (Tulee etualalle, vaipuu tuolille, kuiskaten.) Nyt
ymmärrän, että elämässä on hetkiä, jolloin eläminen kysyy suurempaa
rohkeutta kuin kuolema! (Vaitiolo.)
_Hilda_ (nousten; hiljaa). Mitä aiot nyt tehdä, Alfred?
_Sanmarck_ (lujasti). Alkaa uudelleen!
_Hilda_ (tuijottaen häneen). Sinä — sinä siis aiot alkaa uudelleen.
_Sanmarck_. Niin.
_Hilda_. Sinä voit alkaa alusta? Sinulla on voimaa ryhtyä työhösi
uudelleen?
_Sanmarck_. Niin kauan kuin on elämää, on uskoakin! Vain kerran on
uskoni pettänyt... Se tapahtui hetki sitten.
_Hilda_ (kiihkeästi). Sano minulle, mistä olet saanut tuon rajattoman
uskosi ja voimasi?
_Sanmarck_. Vuosien työstä ja siitä päämäärästä, jota se tarkoitti!
_Hilda_ (henkeään pidätellen). Ja sinun päämääräsi?
_Sanmarck_. Tähtää ikuisuutta. Minulla ei ole lapsia, mutta tahdon
jättää jälkeeni teon, johon minun persoonallisuuteni on painanut
lähtemättömän leimansa, teon, joka ei häviä minun kanssani!
_Hilda_ (äärimmäisessä tuskassa). Jumalani! Silloin olen minä... Oo, se
on niin hirveätä ajatella!
_Sanmarck_. Mikä sitten?
_Hilda_ (nojaten hyllyä vasten; väristen). Olen surmannut sinun suuren
ajatuksesi.
_Sanmarck_ (hymyilee katkerasti).
_Hilda_ (epätoivoisesti). Oi, Alfred! Alfred!... Miksi et koskaan
sanonut sitä minulle näin selvästi!
_Sanmarck_. Erehdyt, Hilda! Olen sen aina sanonut yhtä selvästi.
Mutta tarvittiin äärimmäinen onnettomuus, tarvittiin hävitystä ja
pirstaleita, ennenkuin saatoit sen ymmärtää. Eikö se ole kauheata?
_Hilda_ (murtuneena). Me emme ole koskaan toisiamme ymmärtäneet, Alfred.
_Sanmarck_. Sinä et ole itseäsikään ymmärtänyt. Mutta minä olen.
_Hilda_. Et koskaan!
_Sanmarck_. Sinä olet murrosaikojen nainen, yksilöllisyydestäsi arka
ja epäluuloinen. Kaikissa miehen tarkoituksissa sinä epäilet vääryyttä
ja sortoa. Siksi sinä aina näet miehessä vain kilpailijan ja asetut
vastarintaan.
_Hilda_. Oi, Alfred!
_Sanmarck_. Kasvatus on vieroittanut sinut pois naisen entisistä
elämänarvoista. Mitään uusia niitä vastaavia se ei ole pystynyt sinulle
antamaan. Esiäitiesi uhrautuvaisuutta sinä halveksit orjamaisuutena,
mutta sinun nerosi ei voi luoda uusia elämänmuotoja sen tilalle.
_Hilda_. Se ei ole totta! En ole koskaan sellaista ajatellut!
_Sanmarck_. Et, se on ollut vaistomaista sinussa. Se on ilmennyt
ainaisena tyytymättömyytenä! Olet sielullisesti särkynyt sukupuoleton
olento. Sinun olemassaolosi tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää,
mutta se ei riitä, Hilda! Onnellisesti elääkseen täytyy ihmisellä olla
myöskin tarkoitusperä, minkä vuoksi elää.
_Hilda_ (synkästi). Minä luulen, että kaikki olisi toisin, jos meillä
olisi ollut lapsia. (Istuutuu.)
_Sanmarck_. Aivan varmaan! Silloin sinunkin elämälläsi olisi ollut
sisältöä.
_Hilda_. Voi, miksi ei niin käynyt!
_Sanmarck_. Se on helppoa käsittää. Mikä aviopuolisoille on
mahdollista, ei ole taistelutovereille. Lapset ovat terveen luonnon ja
eheän tunne-elämän kukkasia eikä epänormaalin suhteen ja katkeruuden
tuloksia.
_Hilda_ (toivottomasti). En ole oikeastaan tahtonut pahaa. Mutta minun
käsissäni on kaikki muuttunut nurjaksi. Minulle on itse elämäkin
muuttunut rikokseksi!
_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi). Hilda poloinen! Sinä olet nurjasti
vaikuttaneen aatevirtauksen itsetiedoton uhri.
_Hilda_. Niin... ehkä niinkin.
_Sanmarck_. Olet taistellut oikeata itseäsi vastaan ja antanut
väärennetyn voittaa. (Vajoo synkkään mietiskelyyn.)
_Hilda_ (nousee synkän päättäväisenä; heittää harhailevan katseen
ympärilleen ja sanoo hiljaa). Koko elämäni on ollut erehdys! Pohjaton,
sovittamaton erehdys! (Menee hitaasti pöydän luo ja huomaa lasiputken;
tuijottaa siihen hetken. Ottaa sen uuden ajatuksen valtaamana.) Nyt
tiedän jotakin, joka ei ole erehdys. Hänen kunniansa on pelastettava.
(Katselee putkea ajattelevaisena ja lisää päättäväisesti.) Niin, tämä
viimeinen ainakin on oikea! (Hiipii sivuovelle ja heittää viipyvän
katseen tohtoriin.)
_Sanmarck_ (havahtuu ja kääntyy). Mihin menet, Hilda?
_Hilda_ (matalasti). Lepäämään! Olen väsynyt.
(Tohtori menee pöydän luo ja huomaa putken kadonneen. Säpsähtää ja
aikoo hyökätä Hildan luo, mutta hillitsee itsensä. Katselevat hetken
vaieten toisiaan.)
_Sanmarck_ (hiljaa). Vai olet sinä niin väsynyt!... Hilda parka!
_Hilda_ (soinnuttomasti). Anna minun mennä, Alfred. Älä nyt ymmärrä
minua väärin.
_Sanmarck_ (syvällä tuskalla). Mutta ajattele Herran nimessä, mitä aiot
tehdä! Hilda!
_Hilda_ (luonnottoman tyynesti). Koskaan en ole ollut suunnastani niin
varma kuin nyt.
_Sanmarck_. Kuule, Hilda... älä mene: Sinä kielsit minua hetki sitten.
Lähtisitkö nyt itse! Kas niin, Hilda, ajattele...
_Hilda_. Sinulla on suuri päämääräsi, minulla vain ainainen katumus ja
tuska! Minä en uskalla elää!
_Sanmarck_. Sinä uskallat! Tehdään sovinto tai erotaan ystävinä! Tee
mitä tahansa, Hilda, mutta älä sitä! Hilda, minä pyydän...
_Hilda_ (toivottomasti). Me emme voi elää yhdessä, emmekä erota. Nyt
minua kahlehtii sinuun rikos... Me voimme vapautua vain yhdellä tavalla.
_Sanmarck_ (rukoillen). Hilda, älä tee sitä. Ajattele, mihin pimeyteen
jätät minut! Kaikkialla on vain tyhjyyttä. En näe rahtuakaan eteeni!
(Kartio tulee ja seisahtaa tyrmistyneenä ovelle. Hilda tuomaa hänet.)
_Hilda_ (nopeasti). Minulle selvenee tieni. Hyvästi, Alfred! Anna
minulle anteeksi, jos voit! (Poistuu nopeasti ja lukitsee oven.)
_Sanmarck_ (syöksyen ovelle). Hilda!... Älä mene! Viivy vielä hetkinen!
Hilda! (Koettaa avata ovea.)
_Kartio_. Onneton, miksi laskit hänet; Etkö huomannut, mitä hänellä oli
mielessä? (Koettaa myöskin avata ovea.) Mihin hän meni?
_Sanmarck_ (toivottomasti) Laboratoorioon. (Vaipuu tuolille.)
_Kartio_ (parkaisten). Hyvä Jumala!... jossa on sinun hirvittävät
myrkkysi ja happosi! Ja tuossa mielentilassa! (Pudistaa häntä
kauluksesta.)
_Sanmarck_ (käheästi). Räjähdyselohopea.
_Kartio_ (epätoivoisesti). Meidän täytyy murtaa ovi!
_Sanmarck_. Toivotonta! Se vain kiirehtisi päätöstä.
_Kartio_. Jumalani! Tätä en voi kestää! (Hyökkää ovea vastaan ja saa
sen epätoivoisilla ponnistuksilla auki Syöksyy huoneeseen, mutta palaa
heti puristaen tuskallisesti ohimoltaan.) Hän on sulkenut rautaovet!
_Sanmarck_ (käheästi). Minä aavistin sitä.
_Kartio_. Sano sitten, mitä on tehtävä?
_Sanmarck_ (kolkosti). Ei mitään! Tämän asian on kohtalo ottanut
käsiinsä.
_Kartio_ (äärimmäisessä tuskassa). Hän surmaa itsensä! Jumalani, eikö
kukaan voi sanoa, mitä on tehtävä?
_Sanmarck_ (painaen hänet vastustamattomasti istumaan sohvalle).
Odotettava! Ehkä hän tulee itse toisiin ajatuksiin. Pieninkin
varomattomuus vain jouduttaisi päätöstä. (Lyhyt vaitiolo.)
_Kartio_ (voihkaisten). Jumalani! Tämä odotus vie järkeni! (Syöksyy
taas ylös.)
_Sanmarck_. Jota kauemmin kuluu aikaa, sitä enemmän on toivoa! (Kartio
hyökkää uudelleen ovelle ja avaa sen. Kuuluu korvia huumaava räjähdys
ja ryske; juuri avatusta ovesta lyö tulta ja sauhua; seinästä luhistuu
kiviä ja rappausta.)
_Kartio_ (kaatuen sohvalle). Kaikki on ohi!
_Sanmarck_ (vaipuen istumaan). Siis kumminkin! Hän rakasti minua
kumminkin! (Valittaen.) Hilda, Hilda raukka!
(Tela, Jenny, rouva Sanmarck sekä muita naisia ja herroja syöksyy
huoneeseen hyvin kauhuissaan.)