nyyhkytystään.)
_Sanmarck_ (tulee hännystakkiin puettuna; papereita kädessä; huomaa
Jennyn itkevän). Tehän itkette, neiti! Onko teille tapahtunut jotakin
ikävyyksiä?
_Jenny_ (nopeasti). Ei minulle mitään ole tapahtunut!
_Sanmarck_ (terävästi häntä katsellen). Kas niin teille ei ole
tapahtunut mitään, ja kumminkin itkette! Ette suinkaan tee sitä
huviksenne! (Silittää keveästi hänen hiuksiaan.) Olette hermostunut,
eikä kirjoituskone ole mitään lääkettä sellaiseen. Heittäkää se
toistaiseksi!
_Jenny_ (koettaen tyyntyä). Ei, ei, suokaa anteeksi, tohtori! Tämä
menee kyllä ohi!... Olen vain niin heikko!
_Sanmarck_ (vieden paperit keskipöydälle). Minä näen sen. — Mutta on
kai teillä joku syykin?
_Jenny_ (nousee huoaten raskaasti). Niin, tohtori... minulla on kyllä
syykin!
_Sanmarck_. Tekisin mielelläni jotain teidän hyväksenne!... Itse
parhaiten tiedätte...
_Jenny_ (epäröiden). Jumalani... jospa tietäisin! Mutta ei... minun
täytyy sanoa se!... Tämä ei saa jatkua kauemmin!
_Sanmarck_ (terävästi). No niin, — ja mikä ei saa jatkua?
_Jenny_ (kiihkeästi). Teitä petetään, tohtori... täällä oman kattonne
alla! Teitä petetään katalasti!
_Sanmarck_ (vastentahtoisesti säpsähtäen). Petetään!.. (Hiljemmin.)
Kuka minua pettäisi?
_Jenny_. Ettekö ole huomannut, kuinka Hilda alituiseen seurustelee
Kartion kanssa? He lähtivät juuri nytkin! Ettekö ole nähnyt, kuinka
läheisiksi toisilleen he ovat tulleet?
_Sanmarck_ (epäillen). Olen kyllä huomannut heidän seurustelevan
keskenään. (Istuutuu ja viittaa Jennyä istumaan.) Mutta...
_Jenny_ (intohimoisesti). Olette sokea, jollette ole huomannut, mitä
laatua se on. Kuinka he yhdessä syöksyvät huvituksesta toiseen! Olen jo
pitkän ajan seurannut heidän elämäänsä. Ja uskokaa minua... sellainen
alituinen yhdessäolo on vaarallista!
_Sanmarck_. Toivottavasti te nyt liioittelette!
_Jenny_ (istuutuen). Ei, ei, tohtori, minä en liioittele! Ja jollei se
vielä olisikaan — josta olen kumminkin aivan varma — niin ennemmin tai
myöhemmin se johtaa siihen.
_Sanmarck_ (epäillen). Teillä on liian elävä mielikuvitus, neiti!
_Jenny_. Te ette siis usko minua, tohtori?
_Sanmarck_. Hildalla on kyllä omat vikansa, sitä en kiellä. Mutta
sellaista en voi hänestä uskoa.
_Jenny_ (huoaten). Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi
puhunutkaan. Mutta minä sanon teille... sokea olette, ellette usko!
_Sanmarck_ (on vaiti hetken ja sytyttää sikaarin; nousee, käy
sohvapöydän luona ja palaa takaisin). Sanokaa minulle, neiti...
minkälaisista syistä ilmoititte minulle tämän.
_Jenny_ (hiukan epävarmasti). Harrastuksesta teitä kohtaan, tohtori.
Olette ollut niin hyvä minulle.
_Sanmarck_. Siinäkö kaikki?
_Jenny_. Niin... minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte!
_Sanmarck_ (painavasti). Onko ihan varmaa, ettei teillä ole omiakin
tarkoituksia sekaantuneina tähän asiaan?
_Jenny_ (luo katseensa alas ja on vaiti).
_Sanmarck_. Tarkoitan herra Kartiota. Hänenhän pitäisi myöskin olla
teille jonkin arvoinen.
_Jenny_ (nousten). Hyvä Jumala, te ette usko! Ja kumminkin se on totta!
_Sanmarck_. Minä näen, että teillä on.
_Jenny_ (matalasti). Uskotteko minusta niin huonoa, tohtori?
_Sanmarck_. En... Mutta onhan puhtaasti inhimillistä teidän asemassanne
erehtyä! Hän on laiminlyönyt teitä, vaikka hänen moraalinen
velvollisuutensa olisi muistaa teitä. Olette ruvennut kuvittelemaan
syitä siihen ja itsetiedottomasti takertunut tuohon luonnolliselta
näyttävään syyhyn. Myöntäkää, neiti, että se voi olla mahdollista.
_Jenny_. Totta on, mitä sanotte. Mutta pelkään sittenkin olevani
oikeassa.
_Sanmarck_. No niin, en epäile hyvää tarkoitustanne Tahdon ottaa
asiasta selvän.
_Jenny_ (arasti). Oletteko pahoillanne, tohtori?
_Sanmarck_. Teillekö... En suinkaan!
_Jenny_. Ajattelin vain... Minä ymmärrän, että sellainen on musertavaa!
_Sanmarck_ (lujasti; ottaen sikaarin pöydältä). Minulle ei ole mikään
musertavaa. — Kas niin, tässä ovat paperit... Jos ilmenee epäselvyyttä,
niin kysykää minulta! (Antaa hänelle paperit.)
_Jenny_. Kyllä, tohtori... Kiitos! (Menee oikealle.)
_Sanmarck_ (ottaen rauhattomasti muutamia askeleita). Ei, ei, se ei voi
olla mahdollista!
_Rouva Sanmarck_ (tulee). Kas, sinähän olet lähdössä johonkin!
_Sanmarck_. Niin, äiti... Ole hyvä ja istuudu!
_Rouva Sanmarck_. Ajattelin juuri puhua sinulle eräästä asiasta, kun
Hilda sattui tulemaan. — Missä on Hilda? (Istuutuu.)
_Sanmarck_. En tiedä... jossakin vieraskäynnillä kai.
_Rouva Sanmarck_. Taaskin! Sinä annat hänen aivan liiaksi lentää!
_Sanmarck_. Annan hänelle vapauden elää omaa elämäänsä. Niinhän teen
itsekin.
_Rouva Sanmarck_ (merkitsevästi). Niinpä niin... Mutta sitä on olemassa
niin monenlaista vapautta. Lähtikö hän yksin?
_Sanmarck_ (istuutuen). Ei, vaan Aarne Kartion kanssa.
_Rouva Sanmarck_. Kuten tavallista! — Kuule nyt, Alfred, minulla on
sinulle hyvin kiusallista puhuttavaa!
_Sanmarck_. Minä arvaan!... Sano suoraan vain!
_Rouva Sanmarck_. Kuinka? Sinä siis tiedät...!
_Sanmarck_. Tiedän! Se koskee Hildaa.
_Rouva Sanmarck_. Olet ollut sokea ja ajattelematon! Olet antanut
Hildan seurustella liian paljon Kartion kanssa!
_Sanmarck_. Mutta ovatko ihmiset sitten lapsia, joita täytyy kädestä
taluttaa.
_Rouva Sanmarck_. Ei, mutta he ovat vain ihmisiä ja voivat erehtyä!
Etkö sinä ole mitään huomannut!?
_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja polttaen kiivaasti). No, ovatko
sitten muut huomanneet?
_Rouva Sanmarck_. Herranen aika, ovatpa kai! Puhutaanhan siitä jo.
_Sanmarck_. Sitä puhutaan aina niin paljon!
_Rouva Sanmarck_. Mutta ajattele nyt... aina ja kaikkialla yhdessä!
Sellainen seurustelu ei voi päättyä hyvin!... Kuule, sinun pitää puhua
vakavasti Hildalle!
_Sanmarck_ (katkerasti). Vakavasti, sanot!... Hänelle, joka ei ole
koskaan minua oikein ymmärtänyt!
_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Kauheata!... Ehkä minä puhun hänelle.
Minua vanhaa ihmistä täytyy hänen ainakin hävetä!
_Sanmarck_ (jäykästi). Ei, äiti, jätä tämä minun asiakseni!
_Rouva Sanmarck_. Olkoon sitten, mutta ole kumminkin varovainen! —
(Nousten.) No niin, en tahdo viivyttää sinua. Mihin aiot ryhtyä nyt?
_Sanmarck_ (jäykästi nousten). Hankkia varmuuden.
_Rouva Sanmarck_ (katsellen häntä tuskallisesti). Ole varovainen,
Alfred! Kenties et sinäkään ole ollut Hildaa kohtaan ihan
oikeudenmukainen. Olen niin huolissani tästä!
_Sanmarck_ (hermostuneesti). Niin, niin... kenties!.. Mutta ovatko
ihmiset sitten järjettömiä, etteivät enää tiedä mitä tekevät? (Saattaa
hänet ovelle.) Hänkin... hänkin sanoi sitä!... Onko sitten koko maailma
liittoutunut riistämään minulta mielenrauhani... nyt juuri, menestyksen
hetkellä? (Kävelee rauhattomasti ja soittaa äkkiä. Miili tulee.)
(Tiukasti). Mihin rouva lähti?
_Miili_ (epävarmasti). En tiedä... minä luulen, että tohtorinna lähti
johonkin vieraisille.
_Sanmarck_ (katsellen häntä terävästi). Vai niin... Hm! — Kuinka paljon
teillä on palkkaa?
_Miili_. Kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.
_Sanmarck_. Olette erinomainen palvelija! Mutta ette suinkaan te
uskollisuuttanne myy samaan hintaan?
_Miili_ (hyvin hämillään). En ymmärrä, mitä tohtori tarkoittaa!
_Sanmarck_. Ettekö? — On kiitettävä asia, että olette rouvallenne
uskollinen. Mutta ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että
rehellisyys on myöskin hyve, jota joskus poikkeustapauksissa kannattaa
harrastaa?
_Miili_ (änkyttäen). En todellakaan ymmärrä teitä, tohtori.
_Sanmarck_ (istuutuen). Otaksukaamme, että tuo muistamattomuutenne
tuottaa teille aineellista etua.
_Miili_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Hyi, mitä tohtori...
_Sanmarck_. No, no, minähän sanoin: otaksukaamme! — Olisiko teillä
mitään sitä vastaan, jos rehellisyytenne kantaisi yhtä kauniita
hedelmiä?
_Miili_ (melkein itkien). Mutta minähän olen rehellinen!
_Sanmarck_. No, hyvä! Muuta ei tarvitakaan! Mihin rouva lähti?
_Miili_ (epävarmasti). Mutta sanoinhan sen jo!
_Sanmarck_ (jääkylmästi). Istuutukaa!... Koetamme muistella yhdessä.
_Miili_ (istuutuen vastenmielisesti; seuraa pitkä äänettömyys, jolla
aikaa tohtori tupakoi rauhallisesti; Miilin levottomuus kohoo hetki
hetkeltä korkeimmilleen; viimein hän nousee). Herra tohtori!
_Sanmarck_. Noo?
_Miili_ (melkein itkien). Minä... minä luulen, että rouva meni
Seurahuoneelle naamiaisiin.
_Sanmarck_ (kylmästi). Kiitos — hankkikaa minulle automobiili!
_Miili_. Kyllä, tohtori! (Poistuu kovasti hämmentyneenä.)
_Sanmarck_ (ensi kerran antaen perään mielenkuohulleen). Voi heitä, jos
he ovat minun luottamustani väärinkäyttäneet!
TOINEN NÄYTÖS.
(Vierashuone tohtori Sanmarckilla; mukavasti ja rikkaasti sisustettu.
Perällä akkunasyvennys, jossa on sohva ja muutamia huonekasveja. Sohvan
edessä lattialla on pantterinnahka. Oikealla eteiseen johtava ovi ja
vasemmalla kaksi ovea. Vasemmassa peränurkassa on flyygeli ja samalla
puolen ovien välissä arvokas antiikkinen toalettipöytä kullattuine
kehyksineen. Oikealla taka-alalla on sohva pöytineen ja tuoleineen
ja sohvan takana nurkassa pylvään nenässä joku veistokuvajäljennös.
Samalla puolen etualalla uuni sekä keskellä lattiaa suurempi pöytä.
Pöydän alla on suuri turkkilainen matto ja pöydällä maljakossa kukkia.
Seinällä tauluja ja gobeliineja. Huoneen kaikki verhot ja gobeliinit
osoittavat hyvää makua. On yö. Tohtori Sanmarck istuu nojatuolissa
uunin edessä ja tuijottaa kuin kivettyneenä uuniin. Huone on pimeä;
ainoastaan uunissa hehkuva hiillos heijastaa punervaa hohdettaan hänen
jäykille kasvoilleen... Jonkun ajan kuluttua aukenee hiljaa ovi ja
Jenny tulee miltei kuulumattomin askelin huoneeseen... Tohtori havahtuu
mietteistään ja huokaa tuskin kuuluvasti.)
_Jenny_ (kävelee epäröiden ja tarkastelee tuskallisen tutkivasti
tohtoria).
_Sanmarck_ (matalalla äänellä). Te olette vielä valveilla, neiti!
_Jenny_ (hiljaa). Niin, tohtori.
_Sanmarck_. Kuinka paljon nyt on kello?
_Jenny_. Löi juuri kaksi.
_Sanmarck_. Miksi ette ole mennyt levolle?
_Jenny_. Tulin kirjoittaneeksi näin myöhään.
_Sanmarck_. Olette liian ahkera, neiti!
_Jenny_ (surumielisesti). Elämä opettaa... (Lyhyen vaitiolon jälkeen;
arasti.) Saako olla enemmän valoa, tohtori?
_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Ainoastaan yksi lamppu. En halua valoa.
_Jenny_ (sytyttää himmeän punervan lampun, joka ainoastaan
puutteellisesti valaisee huonetta).
_Sanmarck_ (kuivasti). Kiitos!
_Jenny_ (pitemmän äänettömyyden jälkeen arasti lähestyen tohtoria;
kysyy matalasti). Olinko oikeassa, tohtori?
_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olitte, neiti... Täydellisesti!
_Jenny_ (hiljaa). Olette siis saanut varmuuden?
_Sanmarck_. Enemmänkin... jos niin voi sanoa!
_Jenny_ (huokaa hillitysti).
_Sanmarck_ (kääntyen häneen ja katsellen häntä hetken terävästi).
Koskeeko se teihin?
_Jenny_. Olin siihen jo ennakolta valmistunut... Näin täytyi käydä
ennemmin tai myöhemmin! (Harhailee tarkoituksettomasti muutamia askelia
huoneessa ja lähestyy uudelleen.) Te olitte siis siellä, tohtori?
_Sanmarck_ (hillityllä katkeruudella). Olin... Menin sinne viisaitten
kokouksesta ja olin suurin narri narrien joukossa!
_Jenny_ (hitaasti). Ja mitä siellä sitten näitte?
_Sanmarck_ (nousten kävelemään; kohoavalla mielenkuohulla). Näin, että
on olemassa kahdenlaisia miehiä. Toisia, joita rakastetaan, ja toisia,
joiden kanssa voidaan korkeintaan mennä naimisiin...
_Jenny_. Ooh, niinkö?
_Sanmarck_. Näin myöskin, että näiden jälkimmäisten viheliäiseen
joukkoon kuulun minäkin! Eikö se ole kaunista? Mitä?
_Jenny_ (soinnuttomasti). Se on kurjaa! (Tuijottaa tuleen.)
_Sanmarck_. Se on mieletöntä! — Olin kymmenen vuotta ollut pelkkien
harhaluulojen vallassa! Uskonut, että rehellisellä työllä ja
kunnollisella elämällä olisi jotain arvoa... Ja sitten... (Ei voi
mielenkuohultaan jatkaa.)
_Jenny_ (matalasti). Ja sitten...?
_Sanmarck_ (kohoavalla kiihkolla) — tulee eräs herra kadulta — mies,
jolla tuskin koko elämässään on ollut vakavampaa pyrkimystä kuin
naisten helliminen — ja yhdellä iskulla pirstoo kaikki!... Paljastaa
koko tuon viheliäisen narripelin, jolle minä olin antanut elämän arvon!
_Jenny_. Minä en ymmärrä kuinka... kuinka Hilda saattoi menetellä noin!
_Sanmarck_ (ponnistellen vihaansa vastaan). Minun kanssani hän
meni naimisiin; tuolle toiselle hän kuului. Minun osakseni tulivat
hermostumiset, oikkuilut ja elämän arkihuolet, tuon toisen hymyilyt,
tunteet ja juhlahetket... Minulle kuuluu vain loppumaton työ,
ilottomuus ja helisevät muistosanat; tuolle toiselle nautinnot, onni ja
elämän runous!... (Yhä kiihtyen.) Se on siivoa osien jakoa! Taivaaseen
huutavaa konnuutta. Kumpi, kumpi meistä oikeastaan on inhimillisesti
katsoen ansiokkaampi onneen?
_Jenny_ (on nojannut käsivarsillaan uunin edessä olevan tuolin
selkänojaan ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä; sanoo raskaasti). Te näitte
siellä paljon, tohtori!
_Sanmarck_. Minä tunsin vielä enemmän!
_Jenny_. Puhuttelitteko heitä?
_Sanmarck_ (kolkosti). Onneksi en saanut siihen tilaisuutta.
_Jenny_ (säpsähtäen). Onneksi...? Mitä te sillä tarkoitatte?
_Sanmarck_. Se oli parempi — totisesti se oli parempi heille. Minä en
takaa, kuinka olisi käynyt!
_Jenny_. Kuinka...? Te, te olisitte!... Oo, se on mahdotonta!
_Sanmarck_ (käheästi). Tahdoin kuristaa hänet! Musertaa tuon toisen!
(Pysähtyy kädet nyrkissä Jennyn eteen.)
_Jenny_ (pelästyen). Mutta, tohtori!... Te...
_Sanmarck_. Niin, juuri minä... minä, jonka jokainen pyrkimys on ollut
luoda ja rakentaa! Juuri minä tahdoin surmata hänet!
_Jenny_. Ei, ei, sitä te ette olisi voinut tehdä!
_Sanmarck_. Minä olisin sen tehnyt!
_Jenny_. Se ei olisi ollut viisasta, tohtori!
_Sanmarck_ (rajusti). Viisasta! Pitääkö minun yksin olla viisas, kun
muut ovat mielettömiä?
_Jenny_. Pitää... Te olette niin paljon korkeammalla heitä!
_Sanmarck_. Loruja! Tyhjiä sanoja!... Korkealla kai vain nautitaan
niistä vääryyksistä, joita alempana tehdään! Vai eikö minulla olisi
ollut kylliksi syytä siihen?
_Jenny_. Ei.
_Sanmarck_ (poissa suunniltaan). Mitä te sanotte?... Eikö minun
perherauhaani ole säälimättömästi rikottu? Luottamustani katalasti
petetty ja tunteitani poljettu lokaan? Sillä minullakin on niitä,
vaikken olekaan levitellyt niitä kaikkien nähtäväksi kuin kaupustelija
tavaroitaan.
_Jenny_ (rukoillen). Jumalan tähden, rauhoittukaa, tohtori! En tunne
teitä enää!
_Sanmarck_ (istuutuen). En tunne itsekään itseäni! Sen vain tiedän,
että tahdoin tuhota hänet. Laahata laboratorion pimeimpään soppeen ja
kaikkein tulisimmilla hapoilla viidessä minuutissa syövyttää hänet
olemattomiin, näkymättömäksi kuin eetteri!
_Jenny_ (kauhistuen). Minä kauhistun teitä, tohtori. Noin ei puhu
tiedemies!
_Sanmarck_ (synkästi). Tässä asiassa ei ole tiedemiehiä: ainoastaan
kurjia, viheliäisiä ihmisiä!... Me voimme tahdonvoimillamme tunkeutua
syvyyksiin, joita ihmissilmä ei ole ennen nähnyt; me voimme mullistaa
maailman ja ottaa vaikka tähdet taivaalta. Mutta omaa sydäntämme
vastaan me olemme voimattomia kuin lapset.
_Jenny_ (istuutuen). Se on kauheata!
_Sanmarck_, Tiedemies, sanoitte! Mitä auttaa tiede, kasvatus ja
vuosituhansien kehitys, kun ikuisesti järkkymätön luonto alkaa
puhua? Siksi me olemme ja pysymme tässä yhdessä ainoassa asiassa
sukupolvien kehityksestä huolimatta yhä vielä samalla tasolla kuin
esihistorialliset luolaihmiset!... Musertaa kilpailija!
_Jenny_. Eivät toki sentään kaikki!
_Sanmarck_. Minä en puhu särkyneistä ja elämän kuluttamista ihmisistä!
_Jenny_ (pudistaen päätään). Tohtori parka!
_Sanmarck_ (nousten; enemmän surullisesti kuin vihaisesti). Niin te
voitte kyllä sanoa! Koko elämäni ajan olen koettanut toteuttaa erästä
suurta ajatusta. Uhrannut sille päivieni työn ja öitteni levon.
Kestänyt tuhansia vastoinkäymisiä ja rautaisella tarmolla yhä uudelleen
ja uudelleen yrittänyt. Ja juuri menestyksen hetkellä tulee toinen ja
tekee minusta naurettavan narria siinä ympäristössä, joka kaikkien
inhimillisien ja luonnon lakien mukaan kuuluu yksin minulle. Se on niin
kurjaa, niin surkeata ivaa, että... että... minä en löydä sanoja...
_Jenny_. Mutta onkohan tuo nyt kaikki vain loukattua rakkautta.
_Sanmarck_. Kuinka niin?
_Jenny_. Eiköhän siinä ole suuri osa haavoitettua ylpeyttäkin?
_Sanmarck_. Mistä minä tiedän, mitä se on? Jos se on ylpeyttä minussa,
niin on se korkeinta mitä tunnen! Ja onko sillä sitten eroa?
_Jenny_. On. Rakkauden ei tarvitse olla niin korkeata. Päinvastoin
se onkin muodostettu juuri inhimillisistä puutteista. Se on paljoa
jokapäiväisempää.
_Sanmarck_ (katkerasti). Siltä todellakin näyttää!
_Jenny_. Sanoitte juuri, ettette levittänyt tunteitanne nähtäviksi.
Minä luulen syyn juuri olevankin siinä.
_Sanmarck_ (mennen uunin eteen istumaan). En, sitä en tehnyt. Luulin
miehen olevan kelvollisen perhe-elämään, vaikkei hän olekaan ottanut
elämäntehtäväkseen naisten hurmaamista... Kunnes tuo toinen opetti
minulle, minkälaiselle pohjalle perheonni on perustettava... Aina sitä
oppii ihminen!
_Jenny_ (nousten). Ei, tohtori... se ei ole oikea perustus!
_Sanmarck_. Eikö?
_Jenny_. Mutta sitä ei ole myöskään teidänlaisenne yksipuolinen
pidättyväisyys.
_Sanmarck_. Niin kai... minun ehkä olisi pitänyt hakkailla vaimoani
läpi elämän kuin äsken rakastunut nulikka, ettei hän olisi juossut
ensimäisen seikkailijan syliin!
_Jenny_. Kenties teidän olisi pitänyt juuri niin tehdä!
_Sanmarck_. Mahdotonta! Avioliitto on yhteiskunnallinen elämänmuoto. Se
ei ole mikään päämäärä.
_Jenny_. Mutta tuhansille naisille se on sitä.
_Sanmarck_ Se on järjetöntä! Kuinka silloin kävisi kehityksen? Mitä
olisi Napoleon saanut aikaan, jos hänen valloituksensa olisivat
pysähtyneet Josefineen?
_Jenny_. Tuskinpa Napoleon olisi mennyt Josefinen tähden
kuritushuoneeseen. Eiköhän Josefinekin ollut hänen laskelmissaan vain
numero kuten kaikki muutkin!
_Sanmarck_ (hiukan vaiettuaan; täysin tyyntyneenä). Olette oikeassa!
Te näitte minut heikkona... Sitä eivät saa nähdä muut. (Huoaten.)
Lepoonkin asettunut tulivuori voi joskus purkautua!
_Jenny_ (syvällä osanotolla). Oi, minä ymmärrän tuon niin hyvin!
_Sanmarck_. Niin, olemmehan kaksi samanlaista yön kummittelijaa.
_Jenny_ (hiljaa). Niin!
_Sanmarck_. Minä en ole oikeastaan milloinkaan elänyt. Kuin myyrä
kolossaan olin haudattuna, muiden kuohuessa pinnalla ja nauttiessa.
Ainoa, joka yhdisti minua maailmaan, oli tämä koti. Ja siksi se kai
oli minulle niin suurenarvoinen... Hyvä Jumala, kuinka ihmisestä
voikaan tulla oman tahtonsa marttyyri!... (Lyhyt vaitiolo.) Niin, niin.
Mutta ensin on tämä asia järjestettävä! Sitten voin vetäytyä luolaani
takaisin tappioineni ja häpeineni!
_Jenny_ (liikutettuna). Mitä aiotte nyt tehdä?
_Sanmarck_. Selvittää tämän asian. (Nousten.) Tahdotteko tehdä minulle
erään palveluksen?
_Jenny_. Mielelläni, tohtori! (Nousee.)
_Sanmarck_. Tuotte herra Kartion tänne, kun he tulevat.
_Jenny_ (hämmästyen). Nytkö?... Yöllä...
_Sanmarck_ (kävellen). Juuri nyt... Vai luuletteko, että se on liian
paljon vaadittu?
_Jenny_ (peloissaan). En, en suinkaan!... Mutta...
_Sanmarck_. Minä tahdon niin. En tahdo saattaa uteliaita palvelijoita
perhesalaisuuksieni perille.
_Jenny_. Mutta kuka takaa, ettei se kohtaus muodostu liian...
_Sanmarck_ (katsoen häntä silmiin). Minä... Minä lupaan teille, että
minullekin ovat ihmiset vain numeroita... (huoaten) koska he eivät
halua muuta olla!
_Jenny_ (epäröiden). Minua niin peloittaa!
_Sanmarck_. Pidättekö minua nulikkana? (Kuuluu alaovi käyvän.) Kas
niin, se on Hilda! Jollette hukkaa aikaa, niin tapaatte Kartion läheltä!
_Jenny_. Minä menen!... No niin, minä menen toisen kautta! Mutta
voinhan luottaa teihin, tohtori?
_Sanmarck_. Voitte, neiti! (Jenny poistuu. Sanmarck istuutuu huoaten
uunin eteen ja tuijottaa tuleen. On lyhyt väliaika.)
_Hilda_ (tulee hiljaa ja aikoo hiipiä huoneeseensa, mutta huomaa
tohtorin ja säpsähtää; tuijottavat toisiinsa hetken äänettöminä; sanoo
viimein arkaillen). Kun oikein pelästyin!
_Sanmarck_ (kuivasti). Minuako sinä pelästyit?
_Hilda_. Sinä olet vielä valveilla, Alfred?
_Sanmarck_. Odotin sinua... Haluan hiukan puhua kanssasi.
_Hilda_ (levottomasti). Nytkö?... Eikö sitä voi jättää huomiseksi?
_Sanmarck_ (jyrkästi). Ei!
_Hilda_ (melkein nöyrästi). Niinkö? (Hetken vaitioltuaan). Eikö oteta
sitten enemmän valoa? Täällä on niin pimeätä!
_Sanmarck_. Niinkuin tahdot! Minä en sitä kaipaa. (Istuutuu.)
_Hilda_ (vääntäen enemmän valoa; soinnuttomasti). No niin...?
_Sanmarck_. Mistä sinä tulet?
_Hilda_ (istuutuen). Mutta sanoinhan sen sinulle lähtiessäni!
_Sanmarck_. Etkö tosiaan käynyt muualla?
_Hilda_ (epävarmasti). En. — Hyvä Jumala, mitä tämä tutkinto tietää?
_Sanmarck_. Et... (Vaikenee, koettaen hillitä itseään.) Kuule, Hilda,
älkäämme jatkako tätä valheellisuutta kauemmin! Se ei totisesti maksa
vaivaa! Ja onhan se kyllin surkeata ilmankin... Näethän, että olen
rauhallinen... aivan rauhallinen!
_Hilda_. Mitä sinä sitten tarkoitat?
_Sanmarck_. Sinä lähdit illalla johonkin vieraskäynnille...
_Hilda_. Niin, ja mitä sitten?
_Sanmarck_. — ja palasit naamiohuveista kello kahden jälkeen aamulla!
_Hilda_ (säpsähtää; sitten hermostuneesti naurahtaen). No niin, olkoon
nyt vaikka niinkin! Mutta enpä juuri luullut sen sinua paljoakaan
liikuttavan!
_Sanmarck_. Ehkä sentään hiukan. — Mennessänne te poikkesitte Kartion
luo.
_Hilda_. Mutta, Alfred!... Se ei ole totta!
_Sanmarck_ (painavasti). Se on totta!... Ja sitten esiinnyitte kolme
neljännestä myöhemmin naamiohuveissa naamioituina. Eikö niin?
_Hilda_ (syvästi masentuneena). No, miksi sitten kyselet... koska
sinulla on noin perusteelliset tiedot?
_Sanmarck_. Valitettavasti niissä on aukkojakin.
_Hilda_ (uhmaillen). Pitäisikö minun ehkä täydentää?
_Sanmarck_ (karmivalla ivalla). Ole niin hyvä! Minulle on näetkös
arvoitus, kuka auttoi sinua noissa pukuhommissa.
_Hilda_ (peittäen kasvonsa). Alfred!... (Lyhyen väliajan kuluttua
kiivaasti.) Ja mitä tuo kaikki sitten todistaa?
_Sanmarck_. Juriidisesti ei mitään, mutta moraalisesti sangen paljon!
(Nousten.) Sinulla on rakastaja!
_Hilda_ (nousten, kuohuissaan). Eikä ole!
_Sanmarck_. Kartio!
_Hilda_. Ei koskaan!
_Sanmarck_ (kuohuissaan). Kuule, sinä et kiertelemällä pääse minusta
tällä kertaa. Olen liian syvälle tunkeutunut tuohon valheiden verkkoon,
jonka te molemmat olette kutoneet minun ympärilleni. Ja minä tahdon
kuulla kirkkaan totuuden sinun omilta huuliltasi! Sinun täytyy
tunnustaa totuus! Kuulitko, sinun täytyy!... Puhu! (Syöksyy kädet
nyrkissä Hildan eteen; tämä peräytyy kauhistuneena; tohtori taistellen
vihaansa vastaan.) Ei, ei, näethän, että olen rauhallinen!... Olen
päättänyt pysyä rauhallisena, tulkoon mitä tahansa! Haluan vain hiukan
selvitystä!... Sano!
_Hilda_ (huuliaan pureskellen). Kunpa tietäisin, mitä minun on
tunnustettava!
_Sanmarck_ (voimakkaalla ponnistuksella tyyntyen). Oh, jättäkäämme
viisastelut! Näethän, että tiedän kaikki. Ei hyödytä mitään, että
kiellät sen! Näinhän sen omilla silmilläni, kun valepuvussa teitä
vakoilin siellä.
_Hilda_ (kauhistuen). Sinä!... Ei, ei, se on mahdotonta! (Istuutuu.)
_Sanmarck_. Kyllä, Hilda! — Eräässä sivuhuoneessa te puhuitte minusta.
Eikä se keskustelu jättänyt epäilyksille sijaa.
_Hilda_ (epätoivoisesti). Jumalani!... Sinä olit siellä!?
_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olin. — Mihin te sieltä menitte... siinä on
taas aukko, jonka sinä voit täydentää.
_Hilda_ (ylös hypäten). Alfred!