language: Finnish
MÄÄRÄN PÄÄSSÄ
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
ARVI A. SEPPÄLÄ
Seuranäytelmiä 206
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.
HENKILÖT:
Tohtori Alfred Sanmarck, kemisti.
Rouva Sanmarck, hänen äitinsä.
Hilda, hänen vaimonsa.
Aarne Kartio, taidemaalari.
Jenny Kautto.
Tohtori Tela, fysiikantutkija.
Miili, tohtorin palvelija.
Naisia.
Herroja.
Tapahtuu Helsingissä nykyaikaan.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Tohtori Sanmarckin työhuone. — Sivuun työnnettävillä rautaisilla
ovilla varustetun oviaukon kautta näkyy perällä laboratoorio, hieman
synkännäköinen huone vaaleanharmaaksi maalattuine seinineen ja
holvattuine kattoineen. Laboratoorion perällä on akkuna, sen edessä
tilava pöytä, jolla on retortteja, vaakoja, koeputkia y.m. tieteellisiä
esineitä. Keskellä lattiaa on toinen samanlainen pöytä samaa alaa
käsittelevine laitteineen; ja vasemmassa peränurkassa tulisija
sulattimineen ja muine tieteellisine koneineen. Seinähyllyillä on
runsaasti pulloja, purkkeja, laatikoita ja kaikenlaisia aineksia.
Laboratoorio tekee hiukan siistimättömän vaikutuksen.)
(Etuhuone on tilava ja hauskempi. Oikealla ovi ja vasemmalla akkuna,
jonka edessä on suuri kirjoituspöytä, kukkurallaan kirjoja ja
papereita. Samalla puolen peräseinällä on valtava kirjahylly sekä
oikealla taka-alalla leposohva pöytineen ja tuoleineen. Oikealla
etualalla on uuni, vasemmalla seinäpeili ja lähellä kirjoituspöytää
kiikkutuoli. On ilta. Laboratoorio on voimakkaasti valaistu,
jotavastoin etuhuoneen valaistus on hiukan hillitympi.)
(Tohtori ja Tela työskentelevät laboratooriossa ja Jenny järjestelee
papereita kirjoituspöydän ääressä etuhuoneessa. — Sanmarck on noin
36-vuotias hieman kuivannäköinen mies. Tarmokkailla kasvoilla näkyy
ankara älyllisyys. Silmät teräsharmaat ja terävät; niiden katse hiukan
alta kulmien. Suu tiukasti yhteen puristunut; leuka hieman esiinpistävä
ja sileä. Tukka tumman ja teräsharmaan väliltä ja sileäksi kammattu.
Puhuu korottomalla ja levollisella äänellä, jossa on hiukan ohut
sointu. Hänen käytöksensä pääsävynä on järkähtämätön levollisuus.)
_Tela_ (keski-ikäinen, älykkäännäköinen ja käytökseltään huolellinen
mies; tutkii suurella pöytään kiinnitetyllä mikroskoopilla erästä
koeputkea; heittää hetken kuluttua työnsä, tulee etuhuoneeseen ja
sytyttää tupakan). Te olette väsymätön, neiti!
_Jenny_ (noin 25-vuotias, pitkä ja solakka; näyttää hieman elähtäneeltä
ikäisekseen; kasvot eivät ole juuri kauniit, mutta henkevät ja
miellyttävät, kulmat kaarevat, silmät kauniit ja eloisat; huulilla
eräänlainen katkerankuivettunut hymy). Täytyy...! Näistä papereista ei
ole tavallisen ihmisen juuri helppo päästä selville.
_Tela_ (istuen nojatuoliin). Ne ovat aikajärjestyksessä, vanhimmat
muistaakseni vuodelta 1904.
_Jenny_ (matalasti). Herra varjelkoon, niin vanhoja! Ja mitä nämä
kaikki sisältävätkään?
_Tela_. Tulokset fysikaalisen kemian uusimmista saavutuksista. Nuo
paperit ovat kallisarvoisemmat kuin ehkä aavistattekaan, neiti.
_Jenny_. Oo, niinkö?
_Tela_. Jonain kauniina tai rumana päivänä niillä vielä hämmästytetään
maailmaa.
_Jenny_. Ja milloinka, Herran nimessä, minä saan nämä kaikki valmiiksi!?
_Tela_. Aivan niin... Täytyy todellakin ihmetellä sen miehen
ehtymätöntä työtarmoa.
_Jenny_. Hän on kerrassaan rautainen mies!
_Tela_. Ja hänelle jos kenelle on tieteensä muuttunut intohimoksi...
_Jenny_ (arasti, katsoen laboratoorioon). Hyss! Tohtori tulee! (Poistuu
nopeasti papereineen.)
_Sanmarck_ (keskeyttää työnsä ja tulee etuhuoneeseen). No, kuinkas käy?
_Tela_. Ei vieläkään. Ehkä jätämme sen huomiseksi.
_Sanmarck_ (katsoen kelloaan). Niin, kellohan on jo kohta seitsemän.
_Tela_. Aiotko sinä vielä jatkaa?
_Sanmarck_. Kyllä hiukan. Tiedeakatemian kokous alkaa vasta tunnin
päästä.
_Tela_. Ei ole hyvä, että sinä noin ylenmäärin vaivaat itseäsi.
_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja heittäytyen sohvalle lepäämään).
Täytyy!... Näin lähellä päämäärää en voi ajatella lepoa ennen kuin
vasta äärimmäisen väsymyksen jälestä.
_Tela_. Sinä teet lopun itsestäsi. Sinun pitäisi kunnollisesti levätä.
_Sanmarck_. Mitä se hyödyttää? Ajatukset pyrkivät työskentelemään
levätessäkin.
_Tela_. Se johtuu liiallisesta hermojännityksestä.
_Sanmarck_. Kymmenen vuotta.. kymmenen vuotta hellittämätöntä työtä;
toiveita ja pettymyksiä! Ja sitten viimein aivan määrän päässä...
ajatteles, se voi jännittää!
_Tela_. Niin, niin, niinä ymmärrän sen hyvin.
_Sanmarck_ (miettivästi). Kun ajattelen taaksepäin sitä aikaa, niin
en usko, että lähtisin elämään sitä uudelleen... Ihminen on sentään
pohjaltaan suuri optimisti... (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta viime
aikoina olen monesti pelännyt kadottavani levollisuuteni ja tekeväni
jonkun varomattomuuden.
_Tela_. Niin, niin, sellaiset ajatukset pyrkivät aina menestyksen
hetkellä mieleen.
_Sanmarck_. Mutta jos jotain tapahtuisi — jollen syystä tai toisesta
voisikaan lopettaa työtäni — niin sinä voit pelastaa minun keksintöni
ihmiskunnalle.
_Tela_. Sen teen, siitä saat olla vakuutettu... jos niin onnettomasti
kävisi!
_Sanmarck_. Niin, eihän voi nähdä tulevaisuuteen... ja nämä tulokset
ovat erinomaisen tärkeät vastaisille kemian- ja fysiikantutkimuksille.
_Tela_ (nousten). Kerrassaan hämmästyttävät, mullistavat! Alkuaineiden
hajoittaminen ei ole enää hypoteesi, vaan lopullinen totuus! (Riisuu
työmekkonsa ja menee laboratorioon pesemään käsiään.)
_Sanmarck_ (vaatimattomasti). Alku on jo tehty; toiset voivat
jatkaa. Olisi itserakasta ajatella, että tiede olisi meidän
päivinämme viimeisen sanansa sanonut. Me' olemme vain heikkoja aseita
ikuisen kehityksen käsissä. Voimme olla onnellisia, jos pieneltä
osaltamme saamme kaivetuksi esiin jonkun murusen totuutta luonnon
mittaamattomista syvyyksistä.
_Tela_ (tulee ovelle kuivaten käsiään). Aivan niin, Alfred, eikä sinun
osasi siinä tule olemaan suinkaan pienimpiä! (Kuuluu koputusta ovelta.)
_Sanmarck_ (huutaen). Kuka siellä?... Äiti varmaankin. (Rouva Sanmarck
tulee kantaen kahvitarjotinta. — Hän on noin 60-vuotias, lihavahko ja
säilyneen näköinen. Pyöreät, verrattain nuorekkaat kasvot; vaaleahkossa
tukassa ainoastaan ohimoilla harmaata. Käytökseltään vaatimaton ja
hyväntahtoinen; oikea perheenemännän perikuva.)
_Rouva Sanmarck_. Minä se vain olen, Alfred.
_Tela_ (tullen sisään). Iltaa, rouva Sanmarck! Ja vallan kahvia mukana!
_Rouva Sanmarck_. Iltaa, tohtori! — Eikö se maistu hyvältä?
_Tela_. Kerrassaan oivalliselta, rouva!
_Sanmarck_ (naurahtaen). No, johan sinä taas lähdit kiikuttamaan sitä
tänne!
_Rouva Sanmarck_. Tietysti, kun et taaskaan tullut ruokasaliin.
_Sanmarck_. Tiedäthän, etten minä sellaisia muista.
_Rouva Sanmarck_ (laskien tarjottimen pöydälle). Ettekä tekään muistuta
häntä, tohtori!
_Tela_. Aivan varmaan, rouva! Mutta hän on auttamaton.
_Sanmarck_ (hyväntuulisesti). Äidit tahtovat pitää lapsiaan lapsina
hautaan saakka. (Menee laboratoorioon pesemään käsiään.)
_Rouva Sanmarck_. Niin, kunpa vain osaisit totella. Mutta tällaista se
aina on ollut. — (Kaataa kahvia.) Ettekö halua hiukan kahvia, tohtori?
_Tela_. Kiitoksia, rouva! Ehkä hiukan. (Ottaa kahvia.)
_Rouva Sanmarck_. Hän on lakkaamatta työssä, päivät ja yöt.
_Tela_. Hänen tehtävänsä on vaatinut aikaa ja ponnistuksia. Mutta nyt
on se jo ohi, ja hänen keksintönsä mullistaa maailman; johtaa tieteet
uusille urille!
_Rouva Sanmarck_. Siitä tulee siis kumminkin jotain!
_Tela_. Aivan varmaan! — Se muuttaa kokonaan tähänastiset käsitykset
alkuaineiden luonteesta ja kumoaa teorian niiden muuttumattomuudesta!
_Sanmarck_ (laboratooriosta). Nyt puhut äidille hebreaa!
_Rouva Sanmarck_ (hyvillään). Niin, paljoa minä en siitä ymmärrä...
Mutta hyvä Jumala, kylläpä siinä on saanutkin ponnistaa! Tiedättekö,
hän on toisinaan työskennellyt kello kolmeen ja neljäänkin asti yöllä
täällä laboratooriossa.
_Tela_. Ai, ai, sitä miestä. Milloin hän sitten on nukkunut?
_Rouva Sanmarck_. Aamusilla muutaman tunnin. Ja on siinä toisinaan
huvennut koko yökin. (Sanmarck tulee.)
_Tela_. Niinkö?! Kuule, sinut pitäisi sulkea johonkin laitokseen,
Alfred!
_Sanmarck_. Äiti liioittelee! Toisinaan, kun on tärkeitä kokeita, minä
lepään tuolla sohvalla... (Istuutuu ja ottaa kahvia.)
_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, mutta ei sellaista kenenkään terveys ajan
pitkään voi kestää.
_Tela_. Samaa sanon minäkin, mutta hän ei vain ota sitä uskoakseen.
_Rouva Sanmarck_. Minusta sinä näytät nytkin niin rasittuneelta.
_Sanmarck_. Mistä se johtuisi? Minähän nukuin aamulla kauan.
_Rouva Sanmarck_. Vaikka, mutta sellainen öillä työskenteleminen ja
päivillä nukkuminen on epäterveellistä. Se on säännötöntä!
_Sanmarck_. Äh, mitä hulluja! Minulle se on aivan säännöllistä!
_Tela_ (nousten). Kiitoksia, rouva!
_Rouva Sanmarck_. Ettekö halua vielä, tohtori?
_Tela_. En, kiitoksia! Täytyy jo mennä!... Lähde sinäkin, Alfred.
Huomenna on uusi päivä!
_Sanmarck_. Minun täytyy tarkastaa muistiinpanoni!
_Tela_. Hyvää yötä, rouva! Näkemiin, Alfred!
_Rouva Sanmarck_. Hyvää yötä!
_Sanmarck_. Näkemiin! (Tela poistuu.)
_Rouva Sanmarck_. Odotin sinua edes kahville, kun olin aivan yksin
kotona.
_Sanmarck_. Missä on sitten Hilda?
_Rouva Sanmarck_ (hymähtäen). Missä lienee... Lähti taas herra Kartion
kanssa.
_Sanmarck_. Niinkö?... Hm!... No, täytyyhän hänenkin kuluttaa aikaansa.
Sehän nyt on muutamain ihmisten ainoa elämäntehtävä.
_Rouva Sanmarck_. Mutta millä tavalla? Minä en pidä oikein tuosta
Jennyn ja Kartion seurasta.
_Sanmarck_. Miksi niin?
_Rouva Sanmarck_. En tiedä, mitä he ovat ihmisiä. Paljon heistä vain on
puhuttu.
_Sanmarck_. Äsh, mitä niistä puheista! Sitä puhutaan niin paljon tyhjää.
_Rouva Sanmarck_. Se ei ole niin tyhjää! Näkeehän sen... Kuuluivat
matkustelleenkin yhdessä kuin oikea pari. Ja sinä vielä otit tuon
Jennyn taloosi.
_Sanmarck_. Mutta tarvitsihan tyttöraukka työtä ja minä luotettavan
puhtaaksikirjoittajan.
_Rouva Sanmarck_. Minä en ymmärrä mitä nuo tuollaiset suhteet oikein
ovat. Mutta vanhan ihmisen silmiin ne näyttävät rumilta.
_Sanmarck_. No, ei pidä olla aina niin turhantarkka. Jenny on
pohjaltaan kelpo ihminen.
_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, eihän se oikeastaan niin kumma ole,
jollei Hilda viihdykään kotona. Hän on saanut liian paljon olla yksin.
_Sanmarck_. Niin kai... mutta sitä nyt ei kumminkaan ole voinut auttaa.
_Rouva Sanmarck_. Sinä olet käsittämätön luonne, Alfred! Luuletko sen
olevan niin hauskaa Hildallekaan?
_Sanmarck_. En. Sen on hän liiankin usein sanonut. (Leikillisesti.)
Mutta en tiennyt teidän olevan niin yksimielisiä.
_Rouva Sanmarck_ (kärsimättömästi). Ooh, älä laske leikkiä, Alfred!
_Sanmarck_. Yhdessä asiassa te naiset olette kaikkina aikoina pysyneet
samanlaisina. Korkeinta miehen elämässä pitää olla naisen, ja kaikki
muu vasta sen jälkeen.
_Rouva Sanmarck_. Tässä ei ole siitä kysymys.
_Sanmarck_. Kysymys on siitä, onko miehen oltava ympäristönsä orja
vai saako hän vapaasti seurata taipumuksiaan. — Oikeastaan on se vain
kunnianhimoa Hildassa.
_Rouva Sanmarck_. Kunnianhimoa —?
_Sanmarck_. Niin, hän tahtoisi kaikin mokomin saada minut julkiseen
elämään. Hän tietää, että minun alallani tullaan useimmiten
kunnioitetuksi vasta luurankona.
_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Sinä et tunne naisen sydäntä!
_Sanmarck_. En, varjelkoon! Minä tunnen tarkalleen noin
seitsemänkymmentaviisi alkuainetta ja lukemattomia yhdistyksiä. Mutta
sellaista yhdistystä kuin naisen sydän ei tunne kukaan. — Ei puhuta
enää siitä, äiti.
_Rouva Sanmarck_. No, ei, ei, koska niin tahdot. Sinun kanssasi ei
kumminkaan pitkälle pääse. Mutta usko minua, sellainen ei ole tervettä
elämää, Alfred!
_Sanmarck_ (taputtaen häntä olkapäälle). Mutta nythän minun tehtäväni
on päättynyt ja sitten minusta tulee oikein kuuliaisen pojan ja
aviomiehen esikuva! Ja kuuluisa mies, kuten Tela vakuutti.
_Rouva Sanmarck_ (toivoen). Onko se oikein varmaa, Alfred?
_Sanmarck_. On, äiti, tällä kertaa se on varmaa.
_Rouva Sanmarck_ (iloisesti). Sitten minä uskon sen, koska sinä sen
sanot. (Jenny tulee ja menee pöydän luo.)
_Sanmarck_. Kas niin, nyt minä menen vielä hiukan työhön... ja suljen
oveni! (Menee laboratoorioon ja vetää ovet kiinni.)
_Rouva Sanmarck_ (innostuneena). Hän on siis viimeinkin onnistunut!...
Ja Alfred Sanmarckista tulee kuuluisa mies! Että hänellä todellakin oli
kykyä ja tarmoa viedä se päätökseen, ajatelkaas sitä, neiti!
_Jenny_ (matalasti). Se on ihailtavaa, rouva... mutta onko se viisasta?
_Rouva Sanmarck_. Kuinka niin?
_Jenny_. Hukata noin elämänsä yksinomaa työhön ja päästää perheasiansa
rappiolle. — Ettekö ole mitään huomannut?
_Rouva Sanmarck_ (terävästi; istuutuen). Mitä te sillä tarkoitatte,
neiti?
_Jenny_. Hilda olisi tarvinnut toisenlaisen miehen. Hän on kovin
elämänhaluinen, rakastaa julkista elämää ja vaihtelua. Pelkään, ettei
hän ole koskaan oikein ymmärtänyt miehensä luonteen syvyyttä.
_Rouva Sanmarck_. Tarkoitatte siis, että jotain olisi kierosti!
_Jenny_. Pahaa pelkään! — Olen juuri halunnut tästä puhua rouvalle,
mutta en ole saanut tilaisuutta.
_Rouva Sanmarck_ (jännitettynä). Te luulette siis, että Kartio...?
_Jenny_. Olisiko se niin ihme? Jokainen luojan päivä yhdessä; ainaista
seurustelua ja vieraskäyntiä! Toinen sillä aikaa hautautuneena työhönsä
kuin erakko... Hyvä Jumala, ihmisethän ovat vain ihmisiä.
_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Olen aina pelännyt tätä, mutta uskoin,
että se on vain vanhaa ystävyyttä. Onhan Kartio Hildan koulutoveri...
_Jenny_. Ja nuoruuden ensimäinen ihailija! Aina hullumpaa vain!
Sellainen helpottaa lähentymistä.
_Rouva Sanmarck_ (kuohuissaan; nousten). Herra varjelkoon, eikö sitten
enää millään ole rajaa!... Te olette varma siitä, että heidän välillään
on jotain?
_Jenny_. Minä en ole varma mistään! Mutta puhutaanhan siitä jo... Ja
onhan se niin tavallista.
_Rouva Sanmarck_ (kiivaasti). Niin tavallista kaikenlaisille, mutta ei
säädyllisille ihmisille!
_Jenny_. Mitään ehdottomasti säädyllisiä ei ole. Kaikki ovat kerran
säädyllisiä, kunnes eivät ole sitä enää.
_Rouva Sanmarck_. Ja tuollaista tekin kärsitte! Pitäisihän teilläkin
olla Kartioon jotain vaikutusvaltaa.
_Jenny_ (raskaasti). Pelkään, että olen sen menettänyt.
_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, sellaista siitä tulee, kun alkaa elämänsä
sillä tavalla!
_Jenny_ (kipeästi satutettuna). Minä ymmärrän mitä te tarkoitatte,
rouva! Mutta nythän onkin kysymys henkilöistä, jotka ovat alkaneet
paremmalla tavalla.
_Rouva Sanmarck_ (katsellen hetken vaieten Jennyä). Minä olen aina
ihmetellyt erästä asiaa.
_Jenny_. Ja mitä sitten?... Sanokaa pois vain!
_Rouva Sanmarck_. Teidän suhdettanne Kartioon... Te kun olette niin
ymmärtäväinen.
_Jenny_ (katkerasti hymyillen). Minä en ole ollut sitä aina.
(Pistävästi.) Olin siihen aikaan säädyllinen, ja kun lakkasin olemasta
sitä, tulin ymmärtäväiseksi.
_Rouva Sanmarck_. Mutta kuinka te sentään saatoitte?
_Jenny_. Minulla tuskin oli muuta valittavaa.
_Rouva Sanmarck_. Niin sanovat kaikki.
_Jenny_. Ja mistä tiedätte, ettei heillä ole syytä siihen? Te olette
elänyt vain onnen päivänpuolella; mitä tiedätte te siitä elämästä, jota
eletään varjossa... Te tunnette oikeastaan niin vähän elämää!
_Rouva Sanmarck_. Se on paljon sanottu!
_Jenny_. Olinhan varaton, yksinäinen tyttö, ja minun täytyi keskeyttää
koulunkäyntini. Kasvatukseni oli kyllä opettanut minut vaatimaan
elämältä, mutta ei mitään hankkimaan. Suoraan sanoen, minulla ei ollut
juuri muuta mahdollisuutta kuin kenties elävänä hautautua johonkin
nurkkaan.
_Rouva Sanmarck_. No, se nyt ei olisi ollut kaikkein pahinta!
_Jenny_. Ei, mutta pahinta on se, että niinkin yksinkertaiseen
asiaan kuin elämiseen tarvitsee nykyään olla piispa enona ja kaiken
maailman suositukset. Kun pyrin johonkin, sain vain kohteliaisuuksia
ja hymyilyjä, mutta en tointa. Ensimmältä itkin, sitten raivosin ja
lopulta hymyilin takaisin, koska se oli sentään helpompaa.
_Rouva Sanmarck_ (matalasti). Niin, en tahdo tuomita teitä. — Mutta
tämä asia on korjattava. Herranen aika, minkälainen isku se olisi
Alfredille, jos hän nyt juuri joutuisi sellaiseen! Nyt, kun kaikki on
kääntymässä hyvinpäin, kun hänestä tulee kuuluisa mies! Hyvä Jumala,
mitä me nyt teemme?
_Jenny_. Viisaasti menetellen on asia ehkä vielä autettavissa.
_Rouva Sanmarck_. Niinkö luulette? Voi, sanokaa, mitä meidän on tehtävä!
_Jenny_. On parasta, että koetatte varovasti saada tohtorin
ymmärtämään, kuinka vaarallista sellainen elämä on jo juorujenkin
vuoksi. Minä haen käsiini Kartion ja sanon hänelle lujat sanat.
_Rouva Sanmarck_. Oi, tehkää niin, neiti! Siten torjutte onnettomuuden,
joka teidän mukananne tuli tähän taloon.
_Jenny_. Ei, rouva; kaikella on syynsä, ja tämän asian syyt ovat yhtä
vanhat kuin asianomaiset itsekin! He yksinkertaisesti eivät sovi
toisilleen! (Poistuu kiireesti.)
_Rouva Sanmarck_ (menee ja avaa ovet). Alfred!
_Sanmarck_ (päätään kääntämättä). Niin, äiti... Oletko sinä vielä
siellä?
_Rouva Sanmarck_. Tulehan hiukan tänne, Alfred.
_Sanmarck_ (tullen ovelle). No, mitä se nyt taas on?
_Hilda_ (pistää päänsä ovesta sisälle. — Hän on 30-vuotias, komea
nainen. Kasvot säännölliset ja miellyttävät. Tukka tumma, vahva ja
huolellisesti laitettu; silmät tummat ja ilmehikkäät Kauniinmuotoinen
suu ilmaisee voimakkaita intohimoja ja rehevä vartalo kuvastaa
ylikuohuvaa elinvoimaa. Hän on puettu vaaleaan, maukkaaseen
seurustelupukuun ja harsohuivi olkapäillä). Uskaltaako tänne tulla?
_Sanmarck_ (hiukan ivallisesti). Miksei!... Mutta ei sinun sentähden
olisi pitänyt pukeutua noin vaaleisiin.
_Rouva Sanmarck_ (Sanmarckille). Puhumme siitä sitten myöhemmin.
_Hilda_. Kävin taidenäyttelyssä ja siellä oli niin hirveän
mieltäkiinnittävää! (Menee laboratoorioon.)
_Sanmarck_. Vai niin... Tämä tuskin tarjoaa mielenkiintoa muille kuin
ammattimiehille.
_Hilda_ (katsellen ympärilleen). Ainakin täällä voi tahria itsensä!
Herra varjelkoon, kylläpä täällä on sälyä! Täällä ihan pelkää liikkua!
_Rouva Sanmarck_. Olisit jäänyt tälle puolelle!
_Hilda_ (ottaen erään putken). Ei mutta katsoppas! Mitä tämä on?
_Sanmarck_. Ai, ai, älä koske siihen! Se on vedyllä käsiteltyä,
räjähdyselohopeaa; (Ottaa häneltä pois putken.)
_Hilda_. Räjähdyselohopeaa! Mitä se on?
_Sanmarck_. Uskomattoman herkästi syttyvää ja voimakasta
räjähdysainetta... nitroelohopeaa. Se räjähtää päästessään äkkiä ilman
yhteyteen. Kokeilin sillä kerran huvikseni.
_Hilda_. Niin mieltäkiinnittävää! Annahan, kun katson!
_Sanmarck_. Ole hyvä!... En kumminkaan uskalla luovuttaa sitä
tottumattomiin käsiin. Pudottaisit sen vielä lattialle.
_Rouva Sanmarck_ (kauhistuneena). Älä herran nimessä anna sitä hänelle!
_Hilda_. Ja mitä sitten tapahtuisi?
_Sanmarck_. Räjähdys tietystikin!
_Hilda_. Tuommoinen hiukkanen!
_Sanmarck_. On enemmän kuin tarpeeksi suorimaan ihmisen nopeasti ja
kivuttomasti toiseen maailmaan.
_Hilda_ (pudistaen olkapäitään). Äsh, minkälaisien kauheuksien keskellä
sinä elät!
_Rouva Sanmarck_. Sanos muuta! Nyt minä en uskalla ensi yönä nukkua!
_Sanmarck_ (pistäen putken hyllylle). Ne eivät ole vaarallisia sille,
joka tuntee ne ja jolla on selvät aivot. Mutta asiantuntemattomien on
parasta pitää sormensa kaukana niistä. (Miili tulee papereihin kääritty
taulu kädessä.)
_Miili_. Tohtorinna käski tuoda tämän tänne.
_Hilda_ (vilkkaasti). No, johan se on viimeinkin täällä! Nyt saat
yllätyksen, Alfred!
_Sanmarck_ (tullen etuhuoneeseen). Mikä se sitten on?
_Hilda_. Taulu. — Nostakaa se tuonne sohvalle, niin saamme nähdä.
(Miili nostaa taulun sohvalle ja poistuu.)
_Sanmarck_. Milloinka sinä olet ruvennut harrastamaan taidetta?
_Rouva Sanmarck_. Sehän on hänen viimeisin kiihkonsa!
_Hilda_. Herra varjelkoon! Täytyyhän seurata aikaansa, kun sinäkään et
mistään välitä!
_Sanmarck_. Hm!
_Hilda_. Niin, ajatteles... nyt saat nähdä jotain erinomaista... Kartio
on saanut siitä erittäin kiittäviä arvosteluja. (Päästelee kääreitä.) —
— — Kas niin, mitä pidät siitä?
_Sanmarck_ (tarkastellen taulua). Ja mitä tämä sitten tarkoittaa?
Nykyaikaisia maalauksia on mahdoton ymmärtää, jollei tunne taulun
nimeä, näetkös.
_Hilda_. Etkö näe, että se kuvaa kuokkivaa miestä? Taulun nimi on
"Raataja".
_Sanmarck_. Ja sinä ostit tämän taulun Kartiolta?
_Hilda_. Niin, sinun työhuoneeseesi. Täällä on niin alastonta, että
hirvittää. — Minun todellakin onnistui ehtiä ajoissa. Ajatelkaas, se
olisi saattanut mennä.
_Sanmarck_ (hymyillen). Olipa todellakin onnenpotkaus!
_Rouva Sanmarck_. Ja mitä tuo on sitten olevinaan?
_Hilda_ (hermostuneesti). Olevinaan! Kuinka äiti voi noin puhua
taideteoksesta!
_Rouva Sanmarck_. Taideteoksesta... Jos tuo on taideteos, niin sitten
olen minäkin!
_Sanmarck_. Paljonko maksoit tästä aarteesta?
_Hilda_. Sain sen kahdeksalla sadalla. Mutta oikeastaan sen arvo on
paljoa suurempi.
_Sanmarck_. Niin, niin, ystäväin kauppaa! (Hieman ivallisesti.) Sinä
hankit minulle todellakin yllätyksen, Hilda!
_Rouva Sanmarck_ (lyöden käsiään yhteen). Herra varjelkoon;
kahdeksansataa tuommoisesta! Onpa se kadulta löydettyä rahaa; on
totisesti. Ei, ei; Alfred, sinun täytyy pistää rahakukkaro syvemmälle
taskuusi! Muuten tästä yks kaks joudutaan maantielle!
_Hilda_ (hermostuneesti). Äsh, te olette kaikki samanlaisia! Sanokaa
nyt Herran nimessä, mitä siinä on vikaa!
_Sanmarck_. No, ensiksikin: kukaan kuokkija ei asetu noin jyrkästi
kaltevalla maalla kuokkimaan ylhäältä alaspäin, kuten sinun raatajasi
on suvainnut tehdä.
_Hilda_. Ja miksi niin, herra erehtymätön?
_Sanmarck_. Kokemuksesta hän tietää, että turpeen kiskominen alhaalta
ylöspäin vaatii enemmän voimaa kuin päinvastoin. Sehän on fysiikan
lakien mukaista.
_Hilda_ (suuttuen). Kas vain, etkö löytänytkin vikaa!
_Sanmarck_. Niin, en voi sille mitään, ettei kukaan kuokkija halua
sinun mieliksesi saada verensyöksyä päähänsä.
_Hilda_. Kyllä sinä olet sietämätön!
_Sanmarck_. Niinhän se käy, kun etsitään agraariaiheita bulevardeilta
käsin.
_Hilda_ (kiivaasti). Oosh... sinä... sinä olet ihan mahdoton mies!
(Istuutuu sohvalle taulun viereen.) Sinun tavallasi ei kukaan
sivistynyt mies kohtele vaimoaan!
_Sanmarck_. No, no, no, no, älä nyt taas rupea traagilliseksi!
_Hilda_. Onko nyt mielesi hyvä, kun sait nolata minua?
_Sanmarck_ (rauhoittaen). Mutta leikkiähän se vain oli!
_Hilda_. Kaunista leikkiä! Sinä luulet yksin olevasi niin viisas; olet
niin syntisen itsetietoinen, ettei toinen ihminen!
_Sanmarck_. Ohoh, vasta minä sen ensi kerran kuulin!
_Hilda_. Niin juuri, sellainen sinä olet. Kaikki ihmiset sinua
ihmettelevät, tiedätkö! Sanovat, että sinä olet kerrassaan mahdoton
mies!
_Sanmarck_, No, Herran nimessä, tee kuinka tahdot. Enhän minä tahdo
arvostella.
_Hilda_ (melkein itkien). Et muuta kuin loukkaat jokainen Luojan päivä!
Ostin sen juuri sinun työhuoneesi seinälle ilahuttaakseni sinua!
_Sanmarck_. No, siihenhän se on aivan kuin tehty. Täällä ei sitä
monikaan katsele.
_Hilda_ (nousten). Tänne sitä ei aseteta nyt enää!
_Sanmarck_. Suo anteeksi, jos turmelin sinussa kauniin vaikutuksen!...
Eikä puhuta siitä enää.
_Hilda_. Sinä et turmellut mitään! Onneksi et ole mikään taiteentuntija.
_Sanmarck_. Jumalan kiitos!
_Hilda_. Mutta se vain on totta (kääntyen) ettei sinulla ole
ihmistapoja! Olen monasti saanut hävetä silmät päästäni sinun
tähtesi... (Sanmarck poistuu oikealle sanaakaan sanomatta.)
_Hilda_ (kävellen hillityssä raivossa). Ooh, tätä elämää, tätä elämää!
Niin tuskallista ja ikävää!
_Rouva Sanmarck_. Hm!... Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
_Hilda_. Luuletteko, että hän loukkaantui?
_Rouva Sanmarck_. uskin, eiköpä hän liene siihen jo tottunut.
_Hilda_. Enkä minä juuri suuria välitä jos loukkaantuikin. Tarvitsikos
hänen käyttäytyä sillä lavoin!
_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, sinussa kai ei ole mitään vikaa.
_Hilda_. Sitä en ole sanonut! Mutta täytyyhän teidänkin myöntää, ettei
tämä ole mitään elämää tällainen.
_Rouva Sanmarck_. Ei, sitä se ei ole. Se ei ole oikeata perhe-elämää;
olen sen kauan jo huomannut. Mutta missä on vika?
_Hilda_. Niin, Herra nähköön, sanokaas se.
_Rouva Sanmarck_. Kyllä... Miksi sinä välttämättömästi tahdot muodostaa
miehesi oman kaavasi mukaan? Pitäisihän sinun jo huomata, että siihen
hän on liian jäykkää ainetta.
_Hilda_. Miksi hän sitten on niin erilainen kuin muut miehet?
_Rouva Sanmarck_. Siksi, että hänellä on oma erikoinen
elämäntehtävänsä. Onko sinulla sellaista?
_Hilda_ (hämillään). Ei... enkä välitäkään!
_Rouva Sanmarck_. Siinäpä se! Pitäisikö hänen sitten ajelehtia sinun
tuultesi mukaan, kun hänellä on parempaa tehtävää?
_Hilda_. Mutta hänen pitäisi ainakin ymmärtää, että minä menin
naimisiin hänen enkä hänen elämäntehtävänsä kanssa!
_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos
kaikki miehet olisivat olemassa vain mennäkseen naimisiin! Koeta
ymmärtää, rakas lapsi, ja mukautua siihen.
_Hilda_ (jäykästi). Oletteko te tehnyt niin?
_Rouva Sanmarck_. Olen, ja niin ovat tuhannet muut tehneet! Vaimon
tehtävä on kodissa eikä mestaroida miehensä elämänkutsumusta. Niin minä
asemani käsitin, enkä luule silti eläneeni hukkaan.
_Hilda_. Mutta te ette tuntenut itseänne syrjäytetyksi ja yksinäiseksi!
_Rouva Sanmarck_. Kyllä, hyvinkin usein. Mutta minä ymmärsin, että sen
uhrin vaati minulta elämä eikä mieheni yksin.
_Hilda_ (huoaten). Niin, hyvähän teidän on puhua poikanne eduksi.
_Rouva Sanmarck_ (painavasti). Minä luulen puhuvani myöskin sinun
eduksesi. — En ymmärrä tätä nykyaikaa! Eikö riitä, että naisesta on
tullut miehen kilpailija kaikilla aloilla? Pitääkö sen kilpailun jatkua
avioliitossakin? Eikö heiliä sitten ole enää mitään yhteistä?
_Hilda_ (synkästi; nousten). Ei meillä ainakaan.
_Rouva Sanmarck_. Herra varjelkoon sinun puheitasi! Sinun asemaasihan
voisi moni kadehtia.
_Hilda_. Ette sanoisi niin, jos olisitte minun asemassani; jos aina ja
ikuisesti saisitte vain alistua!
_Rouva Sanmarck_. Alistua...?
_Hilda_. Niin, hänellä on tuo ainainen päämääränsä, kuten hän sitä
nimittää. Mitä välittää hän minusta!
_Rouva Sanmarck_. Ajatteletko sinä todellakin niin?
_Hilda_ (kuohuissaan). Minun sijassani ajattelisitte tekin samoin.
Aina ja ikuisesti laboratooriossa, kokeiluja loppumattomiin! Olen
niin lämpimästi halunnut päästä ulkomaille, mutta se on saanut jäädä
noiden siunattujen kokeilujen vuoksi. Niiden tähden supistui yksin
häämatkammekin. Puhumattakaan jokapäiväisen elämän pikkuvaatimuksista,
jotka aina ja lakkaamatta saavat syrjäytyä hänen tarkoituksiensa
tähden... Voitte kuvitella, että sellainen vuosien pitkään tuntuu
vaikealta! (Menee kuohuissaan yli lattian.)
_Rouva Sanmarck_. Mutta sehän on hänen elämänkutsumuksensa maailmassa.
_Hilda_. Ja minulla on oma elämäni. (Kaihomielisesti.) Pitääkö minun
kuluttaa se ilottomassa yksinäisyydessä kuin rangaistusvanki, kun
ympärillä väreilee elämä ihanana, rikkaana, täyteläisenä? Ei koskaan!
_Rouva Sanmarck_. Hyvä lapsi, kun sinä koettaisit ymmärtää Alfredia!
_Hilda_. Kukaan ihminen ei ymmärrä hänen alkuainetutkimuksiaan! Hän on
jatkanut niitä kymmenen vuotta. Aatelkaas, kymmenen pitkää vuotta olla
kuin elävänä haudattu! ja tuleeko niistä sittenkään mitään, sitä ei
tiedä taivaan Luojakaan.
_Rouva Sanmarck_. Ainakin hän vakuuttaa sitä.
_Hilda_. Niin, kunpa voisi sen uskoa!
_Rouva Sanmarck_ (liikutettuna). Kuule, Hilda, minä näen, että teidän
elämänne on auttamattomasti rikki. Ja olen monasti tahtonut puhua
sinulle siitä. Minä tiedän, että Alfred on yksipuolinen, mutta ehkä
hänen alansa vaatii sitä. Kun sinulla itselläsi ei sellaista erikoista
tehtävää ole, niin ota sinäkin se omaksesi ja koeta uhrautua sille.
_Hilda_ (uhmaillen). Toisen työlle! En koskaan! Minä elän omaa elämääni!
_Rouva Sanmarck_ (terävästi). Mutta kuinka kauan? Siitä on jo kauniita
juoruja liikkeellä.
_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Juoruja!... Mistä?
_Rouva Sanmarck_. Sinun ja Kartion seurustelusta. (Terävästi.) Ja
eivätpä ne taida niin perättömiä ollakaan! Mutta minä varoitan sinua
vakavasti. Sinun täytyy lopettaa se, muuten on maineesi vaarassa.
_Hilda_ (uhmaillen). Juorujen tähden en ikinä!
_Rouva Sanmarck_. Sinun täytyy! Etkö sinä sitten ymmärrä, kuinka
vaarallista ja sopimatonta se on? Sinulla on jotain velvollisuuksia
myöskin asemaasi ja nimeäsi kohtaan, jollet miehestäsi välitäkään.
_Hilda_ (kärsimättömästi). On turhaa puhua siitä! Me emme kumminkaan
ymmärrä toisiamme!
_Rouva Sanmarck_. Emme nyt, mutta ehkä sentään joskus! (Poistuu
kiihtyneenä.)
_Hilda_ (menee sohvalle, nojautuu taaksepäin ja ristii kätensä
silmäinsä yli). Uhrautua sille... sanoi hän... Kunpa voisin sen
tehdä... (Puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin; hetken kuluttua
rohkaistuen.) Ei!... Myöhäistä se olisikin!
_Miili_ (tulee hiljaa). Taiteilija Kartio haluaa tavata tohtorinnaa.
_Hilda_ (havahtuen). Ah, antaa hänen tulla. — Niin, ja viekää pois tuo
taulu ja siivotkaa paperit. (Menee peilin luo järjestämään tukkaansa.
Miili kokoaa paperit, ottaa taulun ja poistuu.)
(Kartio tulee hiukan hermostuneena. — Hän on 28-vuotias, pitkä ja
solakka. Älykkäännäköiset kasvot kalpeat ja hieman elähtäneet. Silmät
siniset; kulmat kaarevat ja liki toisiaan. Pitkä taaksepäin kammattu
tukka vaalea ja aaltomainen; viikset hyvin hoidetut. Seurustelupuvussa
ja käyttäytyy kuin maailmanmies.)
_Kartio_. Hyvää iltaa, Hilda!
_Hilda_. Kas, Aarne! Tulitko jo hakemaan minua?
_Kartio_. Tulin! Olipa oikein hyvä, että tapasin sinut. (Osoittaen
ovea.) Onko hän siellä?
_Hilda_. Hänkö? Ei, lähti juuri.
_Kartio_. Sisälle siis?
_Hilda_. En tiedä, mutta sinnepä kai. (Ottaa häntä tuttavallisesti
kädestä.) Mutta tulehan nyt istumaan!
_Kartio_. En oikein tiedä... Hm! Tulin vain hiukan puhumaan kanssasi.
_Hilda_ Mikä sinun on? Näytät niin kummalliselta!
_Kartio_. Olen vain vähän hermostunut.
_Hilda_. Heitä pois hermostumiset ja istu.
_Kartio_ (istuutuu). Kiitos! — Minä olen todellakin hyvin levoton
eräästä asiasta.
_Hilda_. Ja mistä sitten?
_Kartio_. Ihmiset alkavat puhua meistä. Olemme ehkä olleet varomattomia.
_Hilda_. Ihmiset! (Kohauttaen halveksien olkapäitään ja ottaen kirjan
pöydältä.) Mitä meitä ihmisten puheet liikuttavat? Maksaisipa se vaivan!
_Kartio_. Ei, ei, älä sano niin, Hilda!
_Hilda_. Sanon kyliä! Me emme ole ihmisille tilivelvolliset teoistamme!
_Kartio_. Olemme sitä kumminkin yhdelle, emmekä me saa unohtaa sitä!
_Hilda_ (matalasti). Sinä tarkoitat häntä.
_Kartio_. Niin, Hilda... Ajatteles, jos hän saa tietää.
_Hilda_. Ei, tiedätkö, se on mahdotonta! Alfred Sanmarck on mies, jolle
ei juoruta!
_Kartio_. Mutta Jenny tietää kaiken!
_Hilda_ (ällistyen). Jennykö? Kuinka hän sen voi tietää?
_Kartio_. Oo, Jenny ei ole enää kokematon lapsi! Et aavista minkälainen
kohtaus minulla oli juuri hänen kanssaan! En ole koskaan nähnyt häntä
sellaisena. Suoraan sanoen, hän uhkasi ilmoittaa kaikki tohtorille.
_Hilda_ (uhkaavasti). Uskaltakoonpa vain!
_Kartio_ (masentuneesti). Oo, hän kyllä uskaltaa! Hän on syrjäytetty
kilpailija, eikä sellainen tunne sääliä.
_Hilda_. Luulenpa, että pelkäät, Aarne!
_Kartio_ (jäykästi; nousten kävelemään). En, Hilda! Mutta luuletko
olevan niin hauskaa sotkeutua tällaiseen juttuun? Siihen liittyy aina
hiukan pahaa omaatuntoa; jotain epämiellyttävää! (Lyhyt vaitiolo.)
_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Aarne, sinä olet heikko!
_Kartio_ (naurahtaen). Taikka en ole tarpeeksi suuri lurjus.
_Hilda_ (nousee kärsimättömästi; menee peilin eteen). Ooh, säästä minua
tuollaisilta kohteliaisuuksilta! Olet oikein inhoittava tänään!
(Lyhyt vaitiolo.)
_Kartio_. No niin, mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa. Kaikissa
tapauksissa olisi kiusallista, jos hän saisi sen tietää. Mutta saamme
kai valmistautua siihenkin mahdollisuuteen.
_Hilda_ (kävellen hermostuneesti). Ainakin olisi se ratkaisu asialle.
Minua alkaa jo väsyttää tämä. Oo, minä melkein toivoisin sitä! Minua
haluttaisi nähdä, onko hän yhtä kylmän levollinen kadottaessaan minut
kuin omistaessaan!
_Kartio_. Mutta Hilda!... Luulenpa, että sinussa kuohuu kostonhimo
häntä kohtaan!
_Hilda_. Ja jos niin olisikin, mitä sitten?
_Kartio_. Silloinhan olisin sinulle vain jonkinlainen väline enkä
mitään muuta!
_Hilda_ (katkerasti). Sinulle pitäisi olla yhdentekevää, mikä intohimo
meidät on yhteen saattanut, kunhan se vain on tarpeeksi voimakas.
_Kartio_ (kiivaasti). Niinkö luulet? — Sano minulle rehellisesti...
oletko käyttänyt minua vain välikappaleena? Minusta on viime aikoina
tuntunut siltä?
_Hilda_ (katsoo häntä pitkään ja naurahtaa hermostuneesti). Ja sinä
uskoisit, jos sanoisin sen sinulle?... Sinä ylimalkaan uskot, että
nainen minun asemassani voisi vastata rehellisesti tuollaiseen
kysymykseen?
_Kartio_ (säpsähtäen). En... se on totta! (Istuutuu.)
_Hilda_. Näetkö nyt? Se ei hyödytä mitään! Vaikka minä olisin
rehellinen kuin itse totuus ja läpikuultava kuin kristalli, niin sinä
kumminkin epäilisit minua!... Mutta onko se sinusta niin tärkeätä?
_Kartio_ (sytyttää savukkeen). Sinä kysyt sitä. En suinkaan minäkään
ole ottanut tätä paljaan urheilun kannalta!
_Hilda_. Sellainen loukkaisi tietysti sinun itserakkauttasi!... Sinä
olet mustasukkainen senvuoksi, että minun ajatukseni ovat vielä omiani!
Ooh, minä tunnen tuon! Kaikki miehet ovat samanlaisia!
_Kartio_ (kiusaantuneesti). Sinä olet kauhea, Hilda!
_Hilda_. Niin, minua todellakin kuohuttaa, kun ajattelen kuinka on ja
mitenkä kaikki voisi olla! Minua suututtaa nähdessäni, kuinka entiset
ystävättäreni esiintyvät elämässä ja nyt kai juoruavat minusta; ja
mitenkä heidän miehensä ovat huomatuissa asemissa! (Intohimoisesti.)
Ja kumminkin... mitä älyn kirkkauteen ja kykyihin tulee, heistä ei voi
puhuakaan samana päivänä Alfred Sanmarckin kanssa!
_Kartio_ (hymähtäen). Niin, Hilda, keskinkertaiset kyvyt täällä
parhaiten menestyvätkin!
_Hilda_. Julkisessa elämässä hän olisi päässyt hyvin pitkälle
maailmassa. Ja se olisi jotain toista kuin tämä elävänä hautautuminen.
_Kartio_. Alfred on ennen kaikkea tiedemies, eikä sille mitään voi.
_Hilda_. Niin, Jumala ties mitä se oikein on! Monta kertaa kuvittelen...
_Kartio_. Kuvittelet?... Sano vain, mitä sinä kuvittelet!
_Hilda_. Että se olisi vain jonkinlainen sairas päähänpisto. Olethan
lukenut entisaikain alkemistoista... Olivatko he normaaleja mielestäsi?
_Kartio_ (naurahtaen). Oletko hassu!... Heitä mielestäsi sellaiset!
_Hilda_. Niin, ei kai siinä mukaan auta. Mutta miksi me oikeastaan aina
kiistelemme tai takerrumme puhumaan hänestä? (Menee peilin eteen.)
_Kartio_ (huoaten). Se on helposti käsitettävissä! Alfred Sanmarckin
kaltainen persoonallisuus ei haihdu mielestä kuin joku katukeikari.
Hän hallitsee tahtomattaankin ympäristöään. Minun korkein periaatteeni
on yksilöllinen vapaus, ja uskon olevani täysin vapaa kaikista
ennakkoluuloista... Mutta sittenkin... tarvitaan kelpo annos rohkeutta
astua sen miehen varpaille. Olen ollut hänen ystävänsä jo kauan, mutta
minulla on aina ollut joku erityinen kunnioitus häntä kohtaan. Hänessä
on jotain luoksepääsemätöntä... ja sitten hän on niin syntisen vapaa
kaikista inhimillisistä heikkouksista.
_Hilda_ (lähestyen häntä kiehtovasti). Ei ajatella sitä, Aarne! Tänä
iltana iloitaan!
_Kartio_ (kiihkeästi; kietoen kätensä hänen ympärilleen). Niin, Hilda!
Tänä iltana iloitaan! Sen on elämä, joka uskaltaa tarttua siihen
molemmin käsin... Minä uskallan, ja sinun tähtesi kannattaa! Hilda!...
Hilda!
_Hilda_ (tuskansekaisella onnentunteella). Minä tarvitsen iloa ja
elämää... paljon iloa! Korvatakseni ne monet... monet hukkaan kuluneet
vuodet... nuo kammottavat vuodet! (Rajusti kuin torjuakseen omia
epäilyksiään.) Minä tarvitsen sitä! Minun täytyy saada elää! (Kuuluu
tohtorin ääntä; erkanevat nopeasti.) Kas niin, se on hän! Ja me olemme
vain riidelleet koko ajan!
_Kartio_. En tahtoisi nyt tavata häntä!
_Hilda_. Sitä on mahdoton välttää!... (Sanmarck tulee.) Kas, siinähän
meidän alkemistamme jo tuleekin!
_Kartio_ (varoittaen). Hsss!
_Sanmarck_ (iloisesti). Kas, Aarne, kerran tälläkin puolen! Sitäpä ei
ole tapahtunut aikoihin! Mihin vedämme ristin?... (Tervehtivät.)
_Kartio_ (hämillään). En ole tahtonut häiritä sinua. Ja sitäpaitsi olen
ollut nykyään niin kiinni työssäni.
_Sanmarck_, Niin, niin, se työ, se työ!.. Minä tunnen sen huvin. —
Sinulla on ollut menestystä viime aikoina, tietääkseni.
_Kartio_. No, jonkun verran... Sinä olet siis kuullut?
_Hilda_. Kerroin hänelle juuri! Eihän Alfred muuten sellaisia asioita
seuraa! — Menet kai taaskin laboratorioon!?
_Sanmarck_. En, olen lupautunut luennoimaan tutkimuksistani
tiedeakatemiassa tänä iltana... (Katsoo kelloansa.) Niin, se on totta,
minunhan täytyy pukeutua.
_Hilda_. Ja luultavasti viivyt myöhään!
_Sanmarck_. Niin, sitä ei voi todellakaan auttaa, Hilda hyvä! Mutta
tällä kertaa saat uskoa, että se on kohta ohi.
_Hilda_ (nousee huoaten). Sitten siitä ei tule mitään.
_Sanmarck_. Mistä ei tule mitään?
_Hilda_. Ajattelin vain, että olisit nyt kerran voinut lähteä minunkin
kanssani iltaa kuluttamaan... Nyt, kun työsikin on päättynyt.
_Sanmarck_. Tiedäthän, ettei minusta ole sellaisiin.
_Hilda_. Niin, sellainen sinä aina olet! Olisimme lähteneet kaikin...
herra Kartiokin olisi tullut mukaan, eikö niin?
_Kartio_ (vaihtaen katsetta Hildan kanssa). Hyvin mielelläni, rouva!...
Mutta kun Alfred on... hm... estetty!
_Sanmarck_. No, voittehan mennä kahden! Olettehan sen tehneet niin
monasti ennenkin!
_Hilda_. Niin, Alfred... illat tulevat niin pitkiksi, kun sinäkin olet
poissa. (Istuutuu.)
_Sanmarck_. No niin, hyvä ihminen, voithan mennä!
_Kartio_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sinun tutkimuksesi ovat siis
päättyneet? (Istuutuu.)
_Sanmarck_. Kyllä, tällä kertaa!... Ja nyt saavat epäilijät nähdä, mitä
olen saanut aikaan! (Pyyhkäisee keveästi Hildan hiuksia.) Sinäkin olet
yksi niistä; vieläpä pahimpia!
_Hilda_ (kohottaen olkapäitään). Ooh, sinä!
_Kartio_. Ja kaikki on menestynyt hyvin?
_Sanmarck_ (istuutuen). No, ei voi moittia. Oikeastaan
erinomaisestikin. Tulokset vastaavat täydellisesti kaikkia odotuksia.
_Hilda_. Kylläpä oli jo aikakin!
_Sanmarck_. No, olipa kyllä! (Huoaten.) Koeteltiinhan siinä sinunkin
kärsivällisyyttäsi, Hilda.
_Hilda_ (kiusaantuneesti). Niin, herra nähköön! (Kartio kääntyy
hämillään pois.)
_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi; taputtaen Hildaa olkapäälle). Mutta
kärsimättä ei tulla kirjavaksi!... Se on vanha totuus, näetkös. Kun
loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin! Ja onhan se nyt kestetty ja ohitse!
_Hilda_ (nousten hermostuneena). Niin, niin... se on ohitse! (Menee
akkunaan.)
_Sanmarck_. Minä olen niin tyytyväinen — niin tyytyväinen!...
(Huoaten.) Jollei vain tuntuisi niin tyhjältä... niin omituisen
tyhjältä... nyt kun kaikki on ohi!
_Kartio_ (matalasti). Niinkö ajattelet?
_Sanmarck_. Niin, tunnen kaipaavani tuota vuosien jännitystä!...
Kaiketi se on vain tottumusta, joka kyllä häviää! Uudet vaatteet eivät
sovi heti.
_Hilda_ (kääntyen). Se vielä puuttuisi, että ryhtyisit uudelleen!
_Sanmarck_ (nousten). Ei, Hilda, saakoon elämäkin kerran oikeutensa!
Nyt aion levätä, ainakin jonkun aikaa!
_Hilda_ (katkerasti). Niin, kun se ei vain olisi liian myöhäistä!...
(Kartio luo Hildaan varoittavan silmäyksen). Hyvä Jumala, kymmenen
pitkää vuotta!
_Sanmarck_. Siksipä olenkin iloinen voidessani todistaa, etteivät ne
ole kuluneet hukkaan!
_Hilda_ (kärsimättömästi, istuutuen, ottaen kirjan pöydältä). No niin,
saammehan nähdä!
_Kartio_ (vaihtaakseen puheenainetta). Onko epähienoa kysyä, mitä nuo
sinun tutkimuksesi oikein tarkoittavat?
_Sanmarck_ (hyvin innostuneena; istuutuen). Olen työskennellyt
epäorgaanisen ja fysikaalisen kemian alalla; tutkinut samoin kuin
englantilaiset kemistit Ramsay ja Rutherford y.m. viime aikoina
alkuaineiden muuttumista. Kokeillut etupäässä radioaktiivisilla
alkuaineilla ja myöskin jalokaasuilla.
_Kartio_. Niinkö?
_Sanmarck_. Muistathan Ramsayn merkillisen huomion, että
radiumimetallin emanationissa on heliumia ja xenonia?
_Kartio_. Muistan nähneeni siitä sanomalehdissä.
_Sanmarck_. Se oli järkyttävä löytö! Alkuaine oli hajaantunut
muodostaen toisen, jolla oli alempi atomipaino. Tämä osoitti, etteivät
alkuaineet olekaan niin kemiallisesti jakamattomia kuin oli luultu. Ja
se antoi minulle aiheen koettaa hajoittaa alkuaineita.
_Kartio_. Ja sinä olet siis onnistunut?
_Sanmarck_. Täydellisesti!... Olen tehnyt useita tärkeitä huomioita
radioaktiivisien alkuaineiden alalla. Sitäpaitsi olen, katodisäteitten
suljetussa tilassa vaikuttaissa erinäisiin jalokaasuihin, onnistunut
kokeellista tietä todentamaan eetterin olemassaolon.
_Kartio_. Se on uskomatonta!
_Sanmarck_. Olen löytänyt tavattoman korkeassa lämpötilassa hehkuvan
heliumin spektrumista kuulakansinisiä viivoja ja vetänyt sen
johtopäätöksen, että ne ovat eetterin viivoja.
_Kartio_. Ja millä voit saada sellaisen lämpötilan syntymään?
_Sanmarck_. Elektroneilla; äärimmäisen voimakkailla
sähköräjähdyksillä... (Jenny tulee.)
_Hilda_ (hiljaa; pannen kirjan pois). Jumalan kiitos!
_Jenny_ (tervehtien kylmästi Kartiota). Tässä on jotakin, tohtori,
josta minä en saa selvää. (Osoittaa kädessään olevaa paperitukkua.)
_Sanmarck_ (ottaen paperit). Jaha!... Istukaa, neiti, niin kauvaksi;
minä järjestän ne!... (Katsoo kelloa.) Niin... ja pukeudun samalla!
No niin, te kaksi menette omalle tahollenne, enkä minä ehkä näe teitä
enää... Pitäkäähän nyt hauskaa! (Poistuu.)
_Kartio_ (sytyttäen savukkeen). Kiitos! Samoin! (Kiusallinen
äänettömyys.)
_Hilda_ (lähestyen Jennyä). Sinähän olet aivan rakastunut kuivaan
työhösi! Sinua ei näe enää koskaan!
_Jenny_ (kuivasti). No, enpä juuri luule siitä olevan suurtakaan
vahinkoa sinulle!
_Hilda_. Niinkö luulet?... Etpä näytä olevan parhaalla tuulella tänään!
_Jenny_ (katkerasti). Suo anteeksi, jollen näe siihen mitään syytä!
_Hilda_ (ylpeästi). Oo, ei tee mitään! Suon jokaiselle vapauden olla
niin epäkohtelias kuin miellyttää! Anteeksi, että poistun hetkeksi!
_Jenny_. Oo, älä anna ollenkaan häiritä itseäsi, Hilda! Me emme ole
niin vieraita! (Hilda poistuu. Kääntyen Kartioon.) Sinä aiot taaskin
lähteä hänen kanssaan, Aarne?
_Kartio_ (nousten hermostuneena kävelemään). Ainakin tämän kerran,
Jenny! Ajattele — enhän voi kieltäytyä!
_Jenny_. Mutta sen sijaan voit jatkaa tuota kurjaa petosta! No niin,
mene vaan, sitten minäkin tiedän mitä teen!
_Kartio_. Mutta, Jenny! Usko minua, — sinä et voita sillä mitään!
_Jenny_. Vaikken! Mutta minä tahdon lopettaa teidän kurjan
vehkeilynne!... Jos hän olisikin sellainen, joka puolustaa oikeuksiaan!
Mutta te petätte miestä, joka niin sokeasti luottaa teihin! Se on
halpamaista!
_Kartio_ (masentuneena, heittäen savukkeen). Minun mielestäni meidän
kahden ei sovi pitää moraalisaarnoja toisillemme!
_Jenny_. Ja niin sanot sinä aina!... Moraalisaarnoja!... Jos olenkin
itseäni vastaan rikkonut, ei se velvoita minua sallimaan, että muita
vastaan rikotaan!
_Kartio_ (kiihkeästi). Sinä et tunne tohtoria! Hän voi olla vaarallinen
mies!
_Jenny_. Miksi sitten jatkat tuota suhdetta?
_Kartio_. Minun täytyy mennä! En voi peruuttaa lupaustani!
_Jenny_ (pilkallisesti, nousten). No niin!
_Kartio_. Hilda on päähänpistojen ihminen. Jos nyt jyrkästi
kieltäytyisin... hän voisi tehdä... ties minkä varomattomuuden!
_Jenny_. Raukka!... Älä sitten pyytele enää! Se ei kumminkaan mitään
auta.
_Kartio_. Hyvä Jumala, kuinka itsepäinen sinä olet! Etkö sitten
ymmärrä, etten voi epäluuloja herättämättä peräytyä?
_Jenny_. Sitä on jo kestänyt tarpeeksi kauvan. Sen täytyy nyt loppua!
Olen tehnyt päätökseni ja siinä pysyn!
_Kartio_ (kiivaasti). Onneton... ei sanaakaan siitä!
_Jenny_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! (Hilda tulee harsohuivi päässä ja
päällysvaatteissaan.)
_Hilda_ (heittäen pilkallisen katseen molempiin). Oo, älkää
antako häiritä itseänne! Kaikesta päättäen on keskustelunne hyvin
mieltäkiinnittävää!
_Jenny_. Aivan niin, Hilda! Oikeastaan se koskee sinuakin.
_Hilda_ (tuimasti). Niin, niin, minä tiedän, mitä sinulla on mielessä,
Jenny!
_Jenny_ (pilkallisesti). Sitä parempi!
_Hilda_ (istuutuen, intohimoisesti). Sinä haudot mielessäsi joitakin
paljastuksia! Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan! Se ei onnistu
kumminkaan, sen saat uskoa!
_Jenny_. Oletko ihan varma siitä?
_Hilda_. Olen... Tohtori Sanmarck ei usko juoruja!
_Jenny_. Oo, tohtori Sanmarck on ihminen, kuten kaikki muutkin! Sinuna
minä en olisi noin tavattoman varma!
_Hilda_ (nousee, ollen suunniltaan). Luuletko hänen antavan paljon
arvoa jonkun demimonde-naisen ilmiannoille? Siinä erehdyt suuresti!
_Kartio_ (nuhdellen). Hilda!...
_Jenny_ (purevasti). Ainakin yhtäpaljon kuin avionrikkojan
vakuutuksille! Jollei hän sitä tee, on hän sokea!
_Kartio_ (tuskallisesti). Ooh, tämä käy inhoittavaksi!... Hilda!...
_Jenny_. Anna hänen vain puhua! Nyt näet, kuinka rakastettava hän on!
Jatka vain sillä tavalla! Miksi et jatka?
_Hilda_. Minä tulen ponnistamaan kaikki keinoni tehdäkseni sinun
aikeesi tyhjäksi! Ole varma siitä!
_Jenny_. Ja minä tulen taistelemaan viimeiseen saakka kukistaakseni
sinut. Mitenkä varma oletkin, niin älä unohda, että minulla on yksi
etu, jota sinulla ei ole!
_Hilda_. Ja mikä se olisi? Ehkä entisyytesi!
_Jenny_. Minulla ei ole enää mitään menetettävää; minä en voi kukistua!
Sinä kai et voi sanoa samaa!
_Hilda_ (hermostuneesti). Ja mitä tuo sitten auttaa sinua? Kun hän nyt
kerran ei voi sinusta pitää!... Herran nimessä — sille ei mitään voi!
_Jenny_. Tahdon kostaa. Aviovaimot kärsivät, mutta demimonde-naiset
kostavat!
_Hilda_. No niin — kosta jos voit! Minä en pelkää!
_Jenny_. Siihen olet liian arvostelukyvytön! Muuten tietäisit, että
yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella solmitut suhteet ovat arimmat ja
vaarallisimmat. Sillä sellaisia luovat vain voimakkaimmat vaikuttimet.
Sinä olet sellaisen suhteen särkemällä muodostanut toisen samanlaisen!
_Hilda_. Tiedän kyllä itse mitä teen! Sinun ei tarvitse opettaa minua!
_Jenny_. Voitko myöskin kestää yleisen mielipiteen painon? (Hilda
kohauttaa olkapäitään eikä vastaa.) Sinä et vastaa!... Sen olen minä
tehnyt. Ja siksi on minulle vaikeata tulla syrjäytetyksi!... Olen
uhrannut ja uskaltanut enemmän kuin sinä koskaan voit tehdä! (Menee
nopeasti kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja ratkee rajuun
itkuun.)
_Kartio_ (nousee hermostuneesti). Äsh!... kiusallinen juttu! Että sinun
pitikin vielä ärsyttää häntä!
_Hilda_. En voi sietää häntä! Tahdoin kerran masentaa hänet! — Mutta
aika kuluu! Tule!
_Kartio_ (epäröiden). Emmekö jätä sitä nyt... tämän jälkeen?
_Hilda_ (ovella). Emme!... Juuri siksi tahdonkin mennä!... Tarvitsen
ilmaa, valoa ja iloisia ihmisiä. Täällä tukehtuu!... Tule, Aarne!
_Kartio_ (vastentahtoisesti). Oo, Hilda, Hilda, tämä ei pääty hyvin!
(Poistuvat oikealle.)