HERTTA (nauraa). Isä! Niinkö sanot sinä, joka —!
KERKKONEN (suuttuen). Minä? En koskaan, en ilmoisna ikinä!
HERTTA (kylmästi). En minäkään. Ennemmin sanoisin minä serkulle:
olemme eläneet jo tarpeeksi kauan verivihollisina. Se ei käy päinsä.
Minä annan sinulle nuo riidanalaiset rahat, 50,000! (Kerkkonen tekee
epäävän liikkeen.) Muista mitä äsken sanoit, isä! — Sitten sanoisin:
rakentakaamme sillä rahalla taas yksi perhe. — Niin lopettaisin minä
jutun.
KERKKONEN. Kuin mikäkin sovinto-oikeus. (Istuutuu.) Onneksi minä en ole
sinunlaisesi tyttöhupakko! (Vaitiolo.)
HERTTA. Olet niin vaiti, isä, ja otsasi synkkenee kuin tuolla ukkosta
uhkaava taivaankansi.
KERKKONEN (katselee akkunasta). Taasko ukkosilma?
HERTTA. Paha merkki jutullemme!