HERTTA. Niinkö?
KERKKONEN. Mutta sellaiseksi sitä ei voi jättää! Käsitäthän? Minä olen
mies, joka ei peräydy. Tänään vielä kirjoitan siitä kaupunkiin uudelle
asianajajalle.
HERTTA. Siis seitsemännelle järjestyksessään.
KERKKONEN. Minä vetoan. Päätös on saatava kumoon, vaikka se kestäisi
vielä kymmenen vuotta lisäksi.
HERTTA. Isä, suuriko tuo alkuperäinen käräjöimissumma olikaan?
KERKKONEN. 50,000, ei enempää. Käräjöidessä on se kasvanut
kaksinkertaiseksi.
HERTTA. Ja kasvaa edelleen, kuka ties miten suureksi.
KERKKONEN. Mistä minä tiedän! Kenties 200,000! Minusta nähden vaikka
vieläkin suuremmaksi!
HERTTA. Kuten käykin. Olethan sinä rikas, eikö totta, isä? Ja yksi
ainoa tytär, sinua ja rikkauksiasi hellästi hoitava sinulla vain on. Ja
kuitenkin, isä, sinä et ole onnellinen tuon oikeusjuttusi takia?
KERKKONEN. Se on totta.
HERTTA. Varsinkin kun ottaa vielä huomioon ne huolet ja harmit, joita
tuo rahasumma on kymmenenä riitavuotena tuottanut. Ovatko nuo 50,000
rikkaalle Kerkkoselle niin kovin kallisarvoiset?
KERKKONEN. Eivät. Mutta enhän minä, ollessani oikeassa, voi peräytyä.
HERTTA. Kaikki riidanhaluiset sanovat samaa.
KERKKONEN. Minä en voi sietää Aarneen voiton iloa!
HERTTA. Mitä hän voittaisi? Eikö hänkin ole menettänyt aivan yhtä
paljon?
KERKKONEN. Oma asiansa! Mitäs käräjöi! Olisi tullut luokseni ja
myöntänyt minun olevan oikeassa. Minä puolestani olisin luopunut noista
50,000 markasta, enemmästäkin, jos olisi tarvittu.
HERTTA. Hän on yhtä itsepäinen kuin sinäkin.
KERKKONEN. Paljon pahempi! Muistatko hänet?
HERTTA. Muistan hänet vain tuollaiseksi herttaiseksi sedäksi, joka
lahjoitteli minulle somia nukkeja, jotka taas hänen poikansa, Eetu
serkkuni, särki.
KERKKONEN. Niin, te serkut olitte aina keskenänne kinassa.
HERTTA. Siitä huolimatta olin minä hänelle hyvä. Tuon ilkeän
oikeusjutun takia vain pitää herttaisia sukulaisiaan kohdella kuin
ventovieraita, melkeinpä kuin vihollisiansa.
KERKKONEN. Ja syystä! Mitäpä sinä muutoin tiedätkään ihmisistä, joita
et ole kun lapsena tavannut.
HERTTA. Kuka tietää — ehkä enemmän kuin tuuletkaan.
KERKKONEN (epäluuloisena). Mitä tarkoitat?
HERTTA. Ollessani äskettäin Helsingissä,- esittelöi minulle eräissä
tanssiaisissa nuori mies —
KERKKONEN. Nuori mies, sanot sinä?
HERTTA. Niin, ihastuttava, iloinen, omituinen nuori mies ja kerrassaan
kelpo tanssija.
KERKKONEN. Vai niin. Ja kuka hän oli?
HERTTA. Aluksi en sitä tiennyt, mutta hämmästyinpä melkoisesti
kuultuani hänen nimensä. Eetu Aarne, serkkuni.
KERKKONEN. Niinkö — ja sinä...?
HERTTA. Minä olin tehtailija Kerkkosen hyvin kasvatettu tytär. Minä
kohtelin rakastettavaa nuorukaista asiallisen tylysti.
KERKKONEN. Oikein!
HERTTA. Ilkeää ja ikävää se tosin oli. Nyt jälestäpäin olen sitä
kovasti katunut.
KERKKONEN. Tunteeko hän sinut?
HERTTA. Varjelkoon, eihän toki! Kielsin lisäksi, etteivät
naistoverinikaan mainitseisi nimeäni. Kun hän sitten pyysi minua
kanssaan tanssimaan, vastasin minä kylmästi, etten enää sinä iltana
tanssinut.
KERKKONEN. Sattuvasti sanottu!
HERTTA. Tietysti! Olenhan minä kuitenkin riitaisen isäni mallikelpoinen
lapsi! (Menee hyväilemään isäänsä.)
KERKKONEN. Olet, olet!
HERTTA. Mutta ajattelepas, isä, hänkään ei enää tanssinut, vaan
istuutui viereeni ja...
KERKKONEN. Mielitteli sinua!?
HERTTA. Se oli turhaa. Kylmyyteni kielsi sen. Hän kertoili vain
matkoistaan. Hän on ollut kaikkialla, Amerikassakin! Sitten sanoi hän
matkustavansa tänne, meidän seudullemme. Tiedätkö, miten? Jalkaisin!
Oppiakseen siten tarkoin ja kuin työmies konsanaan varsinkin
tehdasteollisuutta.
KERKKONEN. Hm!
HERTTA. Ja kaiken sen jutteli hän niin teeskentelemättömästi
ja hauskasti kuin vanha ystävä konsanaan. Epäilin
melkein, että hän tunsi minut. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä
ruokaillessamme uteli hän muilta, kuka minä olin, saamatta selkoa
nimestäni. Tuntemattomana siis tein tuttavuutta inhoittavan sukulaiseni
kanssa.
KERKKONEN. Häntä edelleenkin inhoten?
HERTTA. Suoraan sanoen: en!
KERKKONEN. Sano minulle suoraan kaikki! Sinä ehkä —? Onko täällä
(osottaen sydäntä) jotain olemassa, joka —?
HERTTA. Ei, isä!
KERKKONEN. Kuitenkin hylkäsit sinä hiljattain kolme kosijaa. Miksi?
HERTTA. He eivät miellyttäneet minua.
KERKKONEN. Naapurimme, herra Peipponen, maatilanomistaja...
HERTTA. Ei ole vielä kosinut!
KERKKONEN. Niin, hän on viisas, hän ei miettimättä myö itseänsä. Mutta
jos hän ei tulisi, on minulla eräs aije...
HERTTA. Niin minullakin.
KERKKONEN. Sanopas se!
HERTTA. Se on aivan toista kuin sinun aikeesi, isä. Minä luopuisin
jutustani setä Aarnetta vastaan.
KERKKONEN. Mitä?
HERTTA. Niin, ja kirjoittaisin hänelle näin: Kunnon veli! Huono
ystävyys on pahempi parasta käräjäjuttua. Hämillään. Lähetä poikasi
Eetu valtakirjan kanssa luokseni voidaksemme...
KERKKONEN (pilkallisesti). Heittää koko jupakan!
HERTTA. Niin juuri!