Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja
Oravainen, Ylös pohjolaan.
Vielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian
ja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä,
ei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista
vuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon
työtä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien
joukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.
On kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä
laivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se
kannattaa lyhykäisesti kertoa.
Pietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus
vuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt,
kutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen
taklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun
kysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei
ollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle,
että sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla
ja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä
heräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa,
sillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi
heti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan
ja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle
jahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän
useita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia
merimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa
harjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön
hänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti
Arkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän
näille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot
meritoimessa.
Se kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti
itsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen
kunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista
linnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa
mahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita
sotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen
ja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä
valloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki
Pietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset
roomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin
seuraavalla lauseella: _Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja_.
Sellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka
kerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.
Kronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin
Pietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein
yhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa
vuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia,
3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja
kuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja
rekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään
merelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon
parannettavaa.
Kolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit
ja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta
taas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena
luultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista
laivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta
ruotsalaiselta _Äran_-nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia
laukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat
näkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan
käynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi
Öröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli
ollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä
päälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset
linjalaivat _Centaur_ ja _Implacable_ amiraali Sir Samuli Hoodin
johdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt
laivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto
amiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla
laivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia
ja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.
Yhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12
linjalaivaa -- joista 2 englantilaista -- ja 5 rekattia. _Kuningas
Kustaa IV Adolf_ nimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin
ja _Centaurilla_ amiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen
laivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni
Webley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessä _Centaurilla_.
Urhoollinen kapteeni Martin komensi _Implacablea_.
Kun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein
kaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli
koko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla
ajamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä. _Centaurin_
vahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista
purjehtiaa. "Vanha Sam", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät
Hoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus
sentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti
sen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.
Kello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa,
annettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista
purjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laiva _Prinssi Fredrik
Adolf_ käskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita
laivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin
säälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua
uhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.
Molemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin
hyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka
yhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan
2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana
kuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet
laivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki
tahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan
edestä.
Päivän valjetessa oli _Implacable_ ja heti sen jälessä amiraali Hood
_Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen.
Ruotsin laivastosta oli _Tapperhet_, majuri Fischerströmin
johdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa
jälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni Martin
_Implacablella_ vihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivan
_Vsevolodin_ sivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa.
_Implacable_ kulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä
edelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa
kohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen
kerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen.
Englantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren.
Venäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla
pakeni _kahta_ linjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt
vihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä,
kuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut
vahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti,
mutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin
vahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja
antautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen,
tullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkin
_Implacablelle_, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista
laivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen,
odotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka
täysillä purjeilla pyrki eteenpäin.
_Tapperhet_-niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten
laivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka
olivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta
venäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän
purjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun,
vaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat.
Se olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi
muuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi
Baltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitse _Vsevolod_,
joka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi
ankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaan
_Vsevolodia_, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään
hinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se
täydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin
tuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen;
mutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa
nojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan.
Mutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni
Webley sai käskyn _Centaurilla_ estää se. Venheet olivat jo hyvin
onnistuneet hinaamisessa ja _Vsevolod_ oli jo melkein sataman
suussa, kuin _Centaur_ saavutti sen. Silloin _Vsevolod_ peräytyi,
niin että _Centaurin_ kanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa
kohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä.
_Vsevolodin_ upseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella.
Kun venäläisen laivan kärki joutui _Centaurin_ mesaanitaklauksen
kohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa,
jonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet
muskötinkuulasateessa tekivätkin.
_Vsevolodin_ päällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti.
Märssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja
hyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myös
_Centaurin_ hyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin
jättää laivansa vihollisen käsiin. Niinhyvin _Centaur_ kuin
hänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta
kapteeni Martin _Implacablella_, jonka hän oli ankkuroinut
sellaiseen asemaan, että voi auttaa _Centauria_ irralleen, oli
juuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin
purjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti
takaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan.
Saalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei
sitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin
se tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennen
_Centaurille_. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta
ja 45 haavoitettua. _Implacablella_ 6 kuollutta ja 26 haavoitettua.
Venäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80
haavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.
Jos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat
purjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet
venäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten
laivojen ponnistuksia ja tunnustaa: "että englantilaisten laivojen
edistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus,
millä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti
englantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta
ja vakuutusta."
Yhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin
ulkopuolella; _Tapperhet_ laiva ja rekatit risteilivät ankkurissa
olevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa Adolfille
_Vsevolodin_ lipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin
lähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen
sotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia
piti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka
jälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus
miehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein
kaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät.
Sata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään
tavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä
säästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon
esimerkiksi että _Jaramas_ nimiselle rekatille oli taistelun alusta
Joulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa
perästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme
peitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan
ne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla
tapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on
saatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito
sotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta
onnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta
nostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se
keripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.
* * * * *
Kertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.
Jätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä
oli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita,
niinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä,
Kuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden
voittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä
koko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen
olemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi
ollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen
pelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot
hyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan
sotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli
nimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan
Sandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä
tie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin
niin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä
saattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen
ja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun
21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin
johdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä
tavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä
ylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt
saapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä.
Täältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen
keräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio
oli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti
kuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen
tästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi
niin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa
taistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit,
estääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto -- _peräytykää_ kaikui
lakkaamatta ruotsalaisesta _päävartiosta_ ja taas uudelleen aljettiin
peräytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti
kestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin
ja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua
hyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena
seurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon
tulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota
häpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva
ennen kuin äärimäisessä pohjolassa.
Kamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa
Klingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne
joukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin
lyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka
Karstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia,
oli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan;
toinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä
Härmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä.
Suomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset
päälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.
Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin
odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin
innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa
suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli
puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko
pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin
johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen
ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä
ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän
rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet
ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy
hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään.
Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset
kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän
ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt
alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi.
Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät
ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.
Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko
vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja
vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta _häntä_, sotamiesten
epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda,
joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln
Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän
kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin
joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole
levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää
loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään,
kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja
Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen,
menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja
hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja
seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee
hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet,
niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen
taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti
vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan
työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää
sinä vuonna jaksa nousta.
Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut
Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten
pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus
tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon
lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä
oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta
pohjan kinosten ja tunturien seassa.
Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin
Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja
Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään
Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan
ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä
on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös
Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa
otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden
osastojensa avuksi.
Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä
taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta
katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta
taistelua.
Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.
Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui
kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon
mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista,
yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä
taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa
hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka
nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa
lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi,
eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä
kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä
päätarkoitus.
Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin
kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan
jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden
lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen
lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja,
joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki,
jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on
korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella
suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien
välillä on metsäinen ja vuorinen.
Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin
rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset
ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von
Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle
ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse
mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein
voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka
oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa
joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle
asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von
Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan
savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja
kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman
paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia
ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien
takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.
Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri
joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa
syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski
Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.
Miehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko
taistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen
selässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin,
joka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja
tarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu
matkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä
Waasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee
siellä?
Siellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan,
4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa
Platenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka
ovat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä
mereen laskeuvan puron rannalla. Nuori, _viisitoista vuotias_ kreivi
Schwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello
5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat
itseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta;
kanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi
Platenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle
von Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta
karski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:
"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen
aikaa." Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat
loppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat
Helsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät
vihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari.
Tyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia
kanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen
joukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin
että hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän
itse kanuunansa. "Virittäkää!" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan
etupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat
Schwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä
ja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja
vedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen
koettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin
jatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin
kaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa
pelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.
"Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaan
Nuor' urho tää,
Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan,
Jos on elämää,
Moni harmeni loistossa kunnian,
Mut voitonkruununsa kirkkaimman
Tuon nuoren poikasen kanssa
Ois altis vaihtamahan."
Karjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi.
Peräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien,
haavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.
Venäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin
Adlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen
suojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit.
Kamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään
ja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti
joukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff
on mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä
ja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä
kiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät
eteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen
ja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan
epätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee
hajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän
heikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja
ajaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla
toimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella
ruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella
6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja
murtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat
miehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat
Uplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa
hyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien
silmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään
voi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin
pajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli
peninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack
kilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin
palkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut
kanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa,
samalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän
jätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen
kohtalo riippuu siitä.
Evesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset
sekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa
sotaleikissä. "Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!" huutavat
sotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä
taistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin.
Westerbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät
eteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on
täydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto
näyttää olevan saavutettuna.
Seisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi
pelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä
joukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.
Täällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku.
Joukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä
taistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä,
jonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta
Oravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä
on Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat
Kamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä
vastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä
pelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja
kaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet
vastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa.
Sankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän
ja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy
väistyä ylivoiman edessä.
Turhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten
miehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa
suurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva
joukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen
riistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen
taistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin
rykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä
ampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti
Drufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat
paluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan
Poika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa
epäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina.
Veteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat
kuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista
Ranckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen
näköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä,
sapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä
urhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja
se vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan
on ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset
ja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske
on ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja
voimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen
vihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen
miesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen
viholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen
tunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu,
onnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista
tuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on
nyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät
kahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys
lopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet
kaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun
yöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa
pelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä
kykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.
On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava
pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten
taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on
näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa
ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa
epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat
sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita,
joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä
kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen
päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan
aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme
ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen
muistossa.
Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen
emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman
vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun
perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti
täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri
yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä
hyvät."
Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin.
Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen
aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin
huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden,
mutta se oli -- myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut
olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon
urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa.
Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi.
Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi
avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan
1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.
"_Pietari_ eli _Tornio_" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti
Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki
sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella
autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa,
kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan
pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen
kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu
isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia
erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.