Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei
kenkään ota kruunuasi.
Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä
Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin
Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta,
kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin,
jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista
kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi
ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta
kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli
hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.
Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta
millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin
lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli
niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä
aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa
Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin
selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä
kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko
sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista
18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan
etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä
voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin
puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja
niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria
eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia
kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita,
sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin,
niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä
ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet;
läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja
vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa
joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa.
Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon.
Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia
Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä,
jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä
kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin
elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen
asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen
eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan,
että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea
retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin
huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta
suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon
mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle
asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi
tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla
oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät
olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa,
jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi
kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen
pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta
olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan
kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten
hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys
nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti
kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä
vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli
yksi niitä _okaita_, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan _kruunun_
koristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden
kuningastansa kohtaan.
Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen
matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen
ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka
sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin
veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin
vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän
yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen,
kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti
naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin
tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan
ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi
osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin
"Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti
hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi
hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi
Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain
ansioksi. Kreivi Melfort oli _maailman_ mies ja sentähden häntä
suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat.
Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista,
oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten
vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa
olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja
herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä
kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös
saamansa pikkulainat.
Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin
vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell
ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi
kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro,
tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja,
jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä
tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla
juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon.
Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä
tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat
kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin
käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville
kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa
III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa
Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä
toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan
nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi
kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia
elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."
Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen
joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin.
Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta
nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn
päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan
tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina
ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti,
sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan
verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja
haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo,
kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä
vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa,
joita Melfort vieraineen piti.
"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme
suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla
nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla
helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on
epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu.
Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"
Kreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.
"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta
saan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta
silmänkääntäjiltä", vastasi hän nauraen. "Huomenna on meillä suuri
kummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä
itse -- paholaisen."
"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa
poismennessään", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin
ylimyksen poika. "Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin
kansa ja maa siunaisi sinua."
"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri
kasvaa, eläkä konsana palaa takaisin", lausui yksi tenhottarista,
jolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.
Hämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät
ilman vieläkin pimeämmäksi.
Asuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka
verhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli
leveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse.
Kasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen
kahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja
ruumiikas kasvultaan.
"Sellainen kunniaton roisto", lausui pienempi mies. "Olen kuullut
hänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin
valmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä."
"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet
minulle", kuiskasi hänen seuraajansa; "se vaan alentaisi teidän
korkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua."
"Tunnetteko te miestä?"
"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi
parasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa,
ja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä
erään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!"
"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä
tuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa", lausui
kreivi. "Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen
eli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin.
_Monsieuri_ vaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat,
olkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän
ystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne."
"Eläköön kreivi!" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.
"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?" kysyi
hymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin
kasvoihin.
"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te
varsinkin", vastasi kreivi kohteliaasti.
"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon
nuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?" kysyi eräs
nuori tilanomistaja.
"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin", vastasi kreivi hymyillen. "Liina
W. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita."
"Tuo hävitön!" mumisi pienempi vakoilijoista. "Olemme kuulleet ja
nähneet kylliksi", lausui hän sitten seuraajallensa, "sentähden
menkäämme täältä!"
Hiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta
oli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka
oli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän
hevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua.
Ehdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja
seisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan
huoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä
viittansa ja naamionsa.
Nuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri,
hänen ylhäisyytensä Toll.
"Petetty, alinomaa petetty", lausui kuningas synkän näköisenä.
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan
seikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan,
että tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua
päätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta.
Kuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno
lurjus?"
"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta
kelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin", vastasi Toll.
"Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin
tapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää
itseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan
nimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne
näyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin
olin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo
teeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi.
Velvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne.
Teidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat
nyt todistetut täysiksi."
"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan
uskallettaisiin käyttää moista rohkeutta", vastasi kuningas. "Vielä
kerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte
minulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni
tähden. Te olette _arvon_ mies, kreivi Toll, ja minä toivon, että
tapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme.
Poliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei
saa jättää pilkan ja naurun esineeksi."
"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani",
vastasi Toll; "mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän
majesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja
sentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni
lausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on,
ett'ette menettäisi _kruunuanne_."
Kuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.
"Mitä rohkenette te lausua?" huusi hän tärisevin huulin. "Mitä,
minäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta,
menettäisin -- kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette
luvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen
joukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se
tapahtukoon armoni menettämisen uhalla!"
Kuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä.
Sellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut
uskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin
kuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen
kuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.
"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin
arvon mies", vastasi Toll vakavana, "mutta itsestäni tiedän,
että olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja
rakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja
siitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia,
jotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan.
Suomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen,
menetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen
maasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat
perki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan
välttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut
kansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa
lausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta
parempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät
valtaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni
on teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka
kerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni
Armfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan
kaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa
omaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion
palveluksessa."
Kuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin
arvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen
kuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: "mitä
minun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?"
"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaa
Suomi takaisin -- ja _luovuttaa kruunu_ kruununprinssille", vastasi
Toll epäilemättä.
Kuningas vapisi vihasta.
"Mitä", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, "mitä, oletteko te,
kuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte
kuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin
itseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan
Bonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana?
Tahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä
kerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te
lopullisesti minun luopumaan _kruunustani_ ja kurjasti vetäytymään
syrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette
yhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin
kuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita
teidän."
Kuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti
arvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän
ei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.
Seuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.
Kun hän istui rekeensä, mumisi hän:
"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä
kannalla."
Hänen ennustuksensa toteutuikin.
Samana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös
toinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.
Se oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan
käskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa
herätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän
johdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa
oikeata syytä. Kreivin useat "pikkulainat" tietysti jäivät
maksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden
tapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.