Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.
Menemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun
käymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin
vuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti
on jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja
kurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen
sotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito
y.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja
sotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.
Kustaa Adolf, jota muutamat kavalat viettelijät pitivät onnettomassa
tietämättömyydessä, luuli kaikki vielä olevan hyvin. Kuningas luotti
oikeutettuun asiaansa ja että englantilaiset lopuksi auttaisivat
häntä runsailla joukoilla ja lisätyillä apuvaroilla. Mutta Englannin
ministerillä oli suuri kokemus kuninkaan päättömistä ja heille
hyödyttömistä hommista, niin ett'ei se enempää tahtonut auttaa
häntä. Ulkoasiain ministeri vapaaherra von Ehrenheim koetti useita
kertoja vakuuttaa kuninkaalle, että oli tarpeellista ryhtyä rauhan
hankkeihin, vieläpä vakaisimmilla sanoillakin, mutta ei mikään
vaikuttanut tuohon onnettomaan kuninkaasen, joka vaan vastasi: "Minä
taistelen kaikkia ja etupäässä englantilaisia vastaan, sillä ne ovat
ylpeitä ja nenäkkäitä; kyllä minä heidän lannistan", lisäten: "Olen
kyllä huomannut, miten minua jo kau'an aikaa on koetettu peloittaa
rauhaan; mutta minä näytän, ett'en pelkää ketään, en teitäkään, hyvä
parooni", jolloin hän puristi nyrkkiä Ehrenheimin silmien edessä.
Ehrenheim läksi kuninkaan luota ja kohta sen jälkeen ilmoitettiin
sanansaattajan tulleen Suomesta. Kustaa Adolf käski tuomaan hänen
sisään. Se oli majuri Björnstjerna, joka toi mukanansa asiakirjoja,
jotka sisälsivät sopimukset Ruotsin ja Wenäjän päällikköjen välillä,
joidenka mukaan ruotsalaiset suostuivat lähtemään Suomesta. Majuri
jätti ikäviä seikkoja sisältävät paperinsa kuninkaan käsiin. Tämä
tuskin lukikaan niitä läpi, mutta loi sitä vastaan tuiman silmäyksen
sanansaattajaan. Vihdoin huusi hän:
"Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle sapelilla, joka
ei kuulu univormuunne?"
Majuri säpsähti kummastuksesta. Tämä merkillinen ihminen ei ollut
millänsäkään siitä, että kolmas osa hänen valtakunnastansa oli
menetetty, vaan kiinnitti huomionsa vähäpätöiseen sapeliin. Ei
kaipauksen äännähdystä, ei pienintäkään kysymystä sotajoukon asemasta
tulleet hänen huuliltansa. Majuri vastasi:
"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne, mutta tämä sapeli
Pyhäjoella pelasti minun henkeni. Mainitussa taistelussa olin juuri
aikeissa pakoittaa hevoistani menemään kaatuneen aidan yli, kun
näin vihollisen jääkärin juoksevan esiin ja tähtäävän minua aivan
lähelläni. Laukaus kuului; minä tunsin kovaa kipua jalassani. Se
oli harmillinen silmänräpäys. Mutta verta ei näkynyt ja ihmeekseni
huomasinkin, että kuula oli sattunut takkini liepeen alla olevaan
messinkiseen sapelin tuppeen. Minä olin pelastettu. Sen jälkeen olen
aina kantanut sapelin, joka pelasti henkeni, mukanani. Se lakkaamatta
muistuttaa minua nöyrään kiitokseen sitä kohtaan, joka tähän asti
kaikissa tilaisuuksissa on suojellut minua."
Kuningas näytti hyvin huvitetulta ja katsoi kuulan jättämää merkkiä.
"Sepä hyvin erinomainen kummitus", lausui hän. "Minä käsken
Tibellin antamaan julkisen käskyn, jossa majurin armosta sallitaan
ajutantti-univormussaan kantaa tätä sapelia. Hyvästi!"
Sillä tavoin vastaanotti Kustaa Adolf ilmoituksen Suomen
menettämisestä. Viikko sen jälkeen alkoi vallankumousliike, joka
riisti häneltä sen _kruunun_, joka maalle ja kansalle oli tuottanut
vaan _okaita_.
* * * * *
Pietarissa vietettiin Suomen valloitusta kaikella mahdollisella
komeudella ja loistolla. Talvipalatsissa oli pantu toimeen loistava
juhla, jonne kaikki, mitä Wenäjän pääkaupungissa oli ylhäistä, oli
kutsuttu ja jossa rikkaus ja mahtavat sukuperät olivat suuremmoisella
tavalla edustetut.
Juhlan edellisenä päivänä seisattui vaunut sen kartanon eteen, jossa
asui kenraali ja valtiomies van Suchtelen, joka oli ollut onnellisena
välittäjänä Wiaporin antaumisessa. Vaunusta nousi hunnulla verhottu,
pitkänläntäinen nainen ja astui kartanoon. Kun hän portinvartijalta
kysyi, jos kenraali oli tavattavana, sai hän myöntävän vastauksen.
Kreivi oli yksin ja palvelija kiiruhti ilmoittamaan naista.
Kun palvelija ilmoitti vieraan nimen, näkyi ivallinen hymy ilmestyvän
kreivin suun ympärille.
"Ahaa! se on hän?" mumisi hän. "Sano, että ilolla otan hänet vastaan."
Muutama minuutti sen jälkeen astui tuo verhottu nainen van
Suchtelenin työhuoneesen. Kreivi meni kohteliaasti ja hymyillen häntä
vastaan.
Nainen otti hunnun silmiltänsä. Se oli kavaltajatar, Brahelinnan
neiti, Katarina Jägerhorn.
"Erittäin tervetullut, armollinen neiti", lausui kreivi ja vei hänen
kätensä huulillensa. "Minua ilahuttaa nähdä teitä yhtä kauniina ja
viehättävänä kuin ennenkin. Onhan siitä jo kokonainen kuukausi, kun
viimeksi tapasimme toisemme, ja paljon on senjälkeen tapahtunut."
"Teidän ystävällinen vastaanottonne huvittaa minua erinomaisesti",
vastasi neiti. "Teidän usein kertomat kehoituksenne, että kävisin
Pietaria katsomassa, olen nyt täyttänyt. Isäni myös toivoi näkevänsä
minun. Työ on nyt täydellisesti tehty. Suomi on nyt Wenäjän omaisuus,
eikä kuulu enää Ruotsille. Pyrintömme ovat saavuttaneet toivotun
menestyksen."
"Meidän aseemme ovat olleet voittoisat ja sotamiestemme
urhoollisuutta ei voi kyllin kiittää", vastasi kreivi painavalla
äänellä. "Tsaari on hyvin tyytyväinen, sen voin teille vakuuttaa."
Neiti katsoi terävästi puhujaan. Valtiomiehen kolkoista kasvoista
ei hän voinut lukea, mitä tämä tarkoitti sanoillansa. Mutta kylmä
väre ympäröi silloin neiden sydäntä. Hän ei enää polkenut Suomen
maata, hän oli yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa hänen täytyi
vai'eta.
"Tehdyt palvelukset helposti unhotetaan", vastasi hän. "Minä
kumminkin olen työskennellyt rehellisesti ja uskollisesti."
"Jota myöskään ei unhoteta", vastasi van Suchtelen totisena.
"Katsokaa, tässä saatte, jos suvaitsette ottaa, kortin, jossa
pyydetään teitä huomenna siihen suureen juhlaan, jonka hänen
keisarillinen majesteettinsa viettää talvipalatsissa. Tässä on myös
yksi herra isällenne. Olette molemmat olleet meille uskollisia
ystäviä ettekä saa millään tavoin jäädä pois juhlasta, joka pidetään
Suomen voittamisen kunniaksi. Itse esittelen teidät Keisarille, johon
silloin saatte persoonallisesti tutustua."
"Kuinka hyvä ja kohtelias te olette", vastasi neiti punastuen ilosta
ja hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty. "Luulin olevani unhotettu,
mutta huomaan, että olenkin erehtynyt. Korkein palkintoni on oleva,
kuin saan nähdä ja puhella keisarin kanssa."
"Minun on kerrottava teille eräs uutinen, joka ehkä huvittaa teitä,
varsinkin kuin olette niin hyvät ystävät evesti Giboryn kanssa",
lausui kreivi.
"Ja se on?"
"Että keisari on nimittänyt tuon urhoollisen evestin
kenraalimajuriksi ja antanut hänelle Wladimirin tähdistön suuren
nauhan."
"Se todistaa, että tsaari käsittää ja palkitsee ansion mukaan",
vastasi neiti. "Evesti on mainio kavaljeeri ja naisten suosittu
ritari."
"Jonka kautta hän myös on päässyt loistavaan avioliittoon rikkaassa
ja ylhäisessä maailmassa", vastasi kreivi ivallisella hymyllä.
"Neljätoista päivää sitten vietti hän häänsä 18-vuotiaan kaunottaren,
neiti Olga Jupisoffin kanssa, joka lahjoitti miehellensä myötäjäisinä
tiluksen 40,000 sielun kanssa ja rahoissa yli kaksi miljoonaa ruplaa."
Neiti vaaleni, vaan koetti suurella vaivalla salata liikutustansa.
Tuo uutinen oli musertavaa lajia. Gibory oli, kuten hän luuli,
lämpimästi ja rehellisesti lempinyt häntä, niin että neiti luuli
kokonaan kiinnittäneen häneen itseensä. Evestin tapaaminen oli
ollut hänen tärkein asiansa Pietariin. Se erehdys, jonka hän
evestin tunteita arvostellessaan oli tehnyt, syvästi kalvoi hänen
sydäntänsä, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi, tahtoen näyttää
kylmältä ja välinpitämättömältä: "että toivoi heille kaikkea onnea",
jonka jälkeen hän nousi ylös ja otti jäähyväiset kreiviltä, joka
kohteliaasti seurasi häntä aina vaunuihin saakka.
"Me tapaamme, kuten toivon, huommeisiltana toisemme juhlassa keisarin
luona", lausui kreivi erotessa. "Hyvästi siksi, armollinen neiti, ja
tervehtäkää isäänne minulta."
Neiti veti hunnun kasvoillensa. Vaunu vieri pois ja kulki Nevalle
päin, jonka varrella oli tuo pienonen rakennus, missä petturi
Jägerhorn asui.
Kun isä ja tytär tapasivat toisensa, kysyi edellinen kiihkeästi millä
tavoin kreivi oli hänen ottanut vastaan.
Neiti kertoi lyhyen keskustelunsa valtiomiehen kanssa ja antoi isälle
kutsumakortin keisarilliseen juhlaan, jonka hän oli saanut isällensä
annettavaksi.
Jägerhornin kasvot loistivat ilosta.
"Mikä kunnia ja mikä hieno kohteliaisuus", huudahti hän. "Ainoastaan
korkeampi-säätyisiä henkilöitä on sinne kutsuttu ja meidän siellä
olomme on kohottava arvomme ja tekevä meidät huomatuiksi. Onnemme
aurinko on nousemassa, meidän työmme tulevat palkituiksi ja me saamme
niittää niitä hedelmiä, joita työmme ansaitsee. Mutta sinä olet
alakuloisen ja synkän näköinen. Onko jotakin tapahtunut, jota et
tahdo kertoa?"
"Minä luulen, että toiveemme venäläisestä kiitollisuudesta eivät
tule täytetyiksi siinä määrässä, kuin olemme odottaneet", vastasi
neiti katkeralla äänellä. "Kreivin vastaanotto oli tosin kohtelias ja
ystävällinen, mutta minä en oikein pitänyt hänen puhelutavastansa.
Hän antoi koko kunnian Suomen valloittamisesta venäläiselle
sotajoukolle eikä tahtonut puhua mitään suomalaisten ystäviensä
tekemistä hyvistä töistä. Kun työkalua ei enää voida käyttää, niin
heitetään se pois."
"Ei suinkaan, sinä erehdyt kokonaan", vastasi isä vakuuttaen.
"Suchtelen on sotamies ja pitää ankarasti sotakunniastansa eikä tahdo
muille suoda mitään ansioita. Keisari ei voi minulle antaa vähempää
kuin kuvernöörin paikan jossakussa läänissänsä. Sellainen paikka
tekee omistajansa rikkaaksi muutamissa vuosissa, jos hän ymmärtää
hoitaa virkaansa."
"Kyllä pian käy selville, jos teidän toiveenne ovat perustetut
eli ei", vastasi neiti. "Se tapa, millä keisari huomenna ottaa
meitä vastaan, on määräävä siitä. Minäkin olen uneksinut kunniasta,
vallasta ja rikkauksista ja paljon olen uhrannut sen tarkoitukseni
voittamiseksi, kaikki, jopa kunniani ja arvonikin."
Isä tahtoi vastata hänelle, mutta hän nousi ylös ja meni omiin
huoneisiinsa. Giboryn menettäminen vaivasi häntä sanomattomasti. Hän
oli rakastanut häntä eikä voinut unhottaa eikä sydämmestään reväistä
sitä rakkautta.
"Petetty, häväisty, eikä hän edes sanallakaan antanut minun aavistaa
asian todellista kantaa", sanoi hän itseksensä. "Tuo Ranck uhkasi
minua kerran kostaa, kentiesi oli hänellä oikein, minä melkein
pelkään sitä."
Hän alkoi järjestellä vaatteustansa seuraavan päivän suureen juhlaan.
Hän tahtoi eduksensa näyttäytyä kaikessa komeudessansa ja koetteli
sentähden parastansa.
Seuraavan päivän ilta oli käsissä. Tähdet loistivat kaikessa
komeudessansa, mutta vieläkin loistavampi oli Talvipalatsi, jonka
ikkunat valomerenä häikäisivät silmiä. Joukko komeita vaunuja kulki
lakkaamatta linnan rappusia kohti ja jätti sinne yhden toisensa
perästä noita keisarillisia vieraita.
Salit ja kammarit pian täytyivät. Komeus näissä huoneissa, se
hienous ja erinomainen loisto, joka täällä vallitsi, herrojen
loistavat univormut, naisten korukivistä ja timanteista loistavat
puvut enensivät juhlallisuuden vaikutusta ja miellyttivät silmää.
Aasialainen ja europalainen loisto sekaantuivat täällä toisiinsa ja
tekivät sellaisen lumoavan vaikutuksen, ett'ei sitä ole helppo kertoa.
Niin kutsutussa ritarisalissa otti keisari puolisoinensa vastaan
vieraitansa ja täällä ne heille esiteltiin. Aleksanteri oli tähän
aikaan vielä kaunis mies, ja pulskempaa hallitsijaa oli vaikea
löytää. Hänen lempeiden, surullisten silmäinsä katse oli miellyttävä.
Uskonnolliset haaveilut eivät vielä olleet saaneet valtaa hänessä.
Kun hän oli suora ja kaikkeen hyvään ja jaloon taipuvainen, uneksui
hän vielä nuoruuden unelmaansa, miten voisi niin hyvin hengellisessä
kuin aineellisessakin suhteessa tehdä kansansa onnelliseksi.
Nuoruudessansa oli Aleksander kasvatettu vapaissa mielipiteissä,
jotka hän omisti parantajan koko innolla. Hän tahtoi hallita vapaata
kansaa eikä orjia. Hän vihasi valhetta, petollisuutta ja kavaluutta.
Hänen jalo luonteensa vasta niiden vastusten kautta, mitkä kohtasivat
hänen vapaamielisiä parannuspuuhiansa ja sen salaliiton tähden, jolla
uhattiin hänen henkeänsä, muuttui ja tuli itsevaltiaaksi.
Nyt astui sisään Jägerhorn tyttärensä kanssa. Hänen epävarma
katseensa ja sokerinmakea, mairitteleva hymynsä tekee katsojaan
inhottavan vaikutuksen. Petturin kuva on painettu hänen kasvoihinsa
ja Kainin merkki näkyy hänen otsallansa. Eikö hän ole auttanut
murhaamaan, mitä ihmisellä on pyhintä -- synnyinmaatansa. Hänen
tyttärensä sitä vastaan kantaa päänsä pystyssä. Hänen mustat silmänsä
säkenöitsevät ja rohkeasti katselee hän ympärillensä. Hänen pukunsa
on loistava ja kaunistaa hänen ulkomuotoansa. Van Suchtelen, joka on
aivan keisarin läheisyydessä, menee heitä vastaan ja esittää heidät
keisarille.
"Majuri Jägerhorn ja hänen tyttärensä, Suomesta", lausui valtiomies.
"Näistä henkilöistä jo olen kertonut teidän Majesteetillenne."
Aleksanterin otsalle heti ilmestyi synkkä, uhkaava pilvi. Vihainen
katse säihkyi hänen silmistänsä ja ankarasti katsoi hän isään ja
tyttäreen.
"Vai niin, te olette siis salaisesti vehkeilleet maatanne ja
kuningastanne vastaan", sanoi hän kovasti, niin että lähellä
olevat hyvin kuulivat hänen sanansa. "Minulle te ette ole tehneet
mitään hyviä töitä ja tietäkää, että minä vihaan kaikkea petosta,
tapahtukoon se missä muodossa ja millä nimellä hyvänsä. Hyvästi!"
Hänen antamansa isku oli musertava ja murtavat olivat ne katseetkin,
jotka hän loi isään ja tyttäreen. Horjuvin askelin ja puoli
horroksissa läksivät he salista ja kiiruhtivat kotiinsa. Musiikin
sävelet ja vierasten iloinen hälinä kaikuivat kuin paholaisen
pilkkanauru heidän korvissansa. Jägerhorn heittäysi muserrettuna
ja voimatonna sohvaan samalla kuin hänen tyttärensä mielettömässä
raivossaan riisti päältänsä kalliin pukunsa ja polki sen jalkainsa
alle.
"Mikä ääretön pilkka, mikä hirveä häpeä on kohdannut meitä", huusi
hän kasvot kuollonkalpeina. "Se olette te, isäni, joka ensin
johdatitte ja viekottelitte minun petturiksi maatamme kohtaan, joka
myöskin kiroaa ja ylenkatsoo meitä. Minne hyvänsä käännymme, niin
meitä ylenkatsotaan ja pidetään synnyinmaan kavaltajina. Elämämme
tulee kurjimmaksi maailmassa. Oi, mikä hirveä kohtalo."
Niinkuin hän sanoi, myös tapahtuikin.
Piakkoin sen jälkeen saivatkin ruotsalaiset kavaltajat keisarillisen
käskyn lähteä Pietarista. Jägerhorn meni Lontooseen, jossa hän,
ranskalaiseksi vakoojaksi epäiltynä, pistettiin Towernin linnaan.
Useampien vuosien tuskallisen vankeuden perästä hän vihdoinkin
päästettiin vapaaksi ja palasi syntymäseuduillensa, jossa hän,
ylenkatsottuna kaikilta, kuoli Porvoossa 6 päivänä Maaliskuuta 1825.
Yhtä paljon vihattuna kaikilta eli hänen tyttärensäkin, tuo ylpeä,
kunnianhimoinen "Brahelinnan neiti." Ei koskaan näyttäytynyt hän
ulompana, vaan eli yksin ja hyljättynä sillä maatilalla, jossa hän
oli syntynyt. Joskus voi kulkija, käydessänsä kartanon pihalla,
ikkunassa huomata mustan vartalon, jolla on lumivalkoinen tukka,
silmät syvään painuneet ja aavenmoiset kasvot, tirrottaen katselevan
tyhjään avaruuteen. Mitä hän lienee ajatellut? kentiesi Jumalan
tuomiota ja sitä oikeuden mukaista palkintoa, joka oli häntä
kohdannut.
Mutta se synnyinmaa, jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat pettäneet
ja unhottaneet, oli vielä niin jalomielinen, että avasi sylinsä ja
lahjoitti hänelle -- haudan, jossa hän vihdoinkin sai levätä.
* * * * *
Sairashuoneet ja joukko yksityisiä asuntojakin Uudessa-Kaarlepyyssä
olivat Oravaisten verisen tappelun perästä täytetyt haavoitetuilla.
Viimeksi mainittujen joukossa oli myös vanha Koiskinen, Ranck ja
Tiainen. Heidän haavansa eivät tosin olleet hengelle vaarallisia. He
olivat kaikki sijoitetut samaan kartanoon. Hanna Tiainen oli heti
taistelun, jälkeen tullut kaupunkiin ja hoiti nyt huolellisimmin
sairaita. Ranckin ja hänen uudelleen tapaaminen oli ollut mitä
sydämellisin. Nyt voi hän vapaasti ja pakotta kätkeä Hannan kuvan
sydämmeensä ja sanomattoman ilon tunteella luuli hän huomaavansa,
ett'ei Hannakaan ollut välinpitämätön. Vanha Koiskinen huomasi että
"kala oli merrassa", hymyili itseksensä, kun hän kompuroi sauvansa
varassa eteenpäin.
"Kaikki on loppunut, kaikki on menetetty, paitse kunnia", lausui
hän Ranckille ja Tiaiselle. "Kasakat tulevat uittamaan hevosiansa
Pohjanlahden rannikolla ja moskovalaiset tulevat herroiksi maassa.
Suomen poikina olemme tehneet velvollisuutemme ja uhranneet veremme,
emmekä enempää voineetkaan tehdä."
"Teillä, eno, on oikein", vastasi Tiainen, "ja niin pian kuin haavani
ovat parantuneet palaan kotiseutuuni Karjalaan. Siellä tahdon
rauhassa viljellä isältäni perittyä maata ja odottaa vapauttamisen
päivää. Sillä vielä kerran luulen huudon: taisteluun, kamppailuun,
taas kaikuvan aina Kemistä mereen saakka ja isänmaan taasen tulevan
vapautetuksi."
"Ja silloin ymmärrämme paremmin ja uskollisemmin pysyä yhdessä",
lausui Ranck. "Tämä kokemuksen ja kärsimyksen koulu, jonka nyt olemme
läpikäyneet, on oleva meille hyödyksi. Sorto on saattava meidät
enemmän ja paremmin pitämään arvossa vapautta ja tuleva suku on
oikaiseva ja sovittava sen, mikä on rikottu ja väärin tehty."
Koiskinen ja Tiainen menivät edellisen huoneesen. Ranck jäi yksin
Hannan kanssa. Hän istui ikkunassa ja katsoi miten syys-aurinko
vähitellen laskeusi etäisten metsien taakse.
Ranck meni hiljaa hänen luoksensa ja pani kätensä hänen ympärillensä.
Hanna kääntyi ympäri ja katsoi hänen silmiinsä iloisella, kysyvällä
katseella.
"Minä rakastan sinua, Hanna, syvästi ja sydämellisesti", kuiskasi
hän. "Voinko toivoa mitään?"
"Voit", vastasi hän, "sillä kau'an aikaa sitten olet jo voittanut
sydämeni. Sinulle tahdon kuulua ja sinua rakastaa koko ikäni. Sinä
olet kelvollinen Suomen poika, totisen kunnian ja arvon mies."
"Mutta jos nimeni ei olisikaan Ranck, vaan kokonaan toinen, voisitko
sittenkin sanoa sitä samaa?" kysyi hän levottomasti katsoen hänen
silmiinsä.
"Voin, sillä olen vakuutettu, että sinä millä nimellä hyvänsä olet
sydämeltäsi ja ajatuksiltasi sama todellinen, ylevämielinen mies",
vastasi hän.
"Sitten rohkenen myös serkkunasi, onnettomana ja maanpakolaisena
_Kaarlo August Koiskisena_ uudistaa pyyntöni: tahdotko ruveta
vaimokseni?"
Kylmä väre kävi Hannan ruumiin lävitse. Hänen silmänsä tirrottivat
kummastuksesta ja kauhusta Ranckin kasvoihin.
"Kavaltaja, häväisty", mumisi hän. "Oi, ei, ei, en voi!"
Hän nousi kiiruusti ja läksi huoneesta.
Kyynelsilmin katsoi Ranck hänen jälkeensä.
"Oi, Jumalani! mikä rangaistus seuraa minua", mumisi hän. "Minun
täytyy puhua Döbelnin kanssa ja ilmaista hänelle kaikki. Armahdukseni
on taskussani ja hyvitys ynnä sovitus on minulle myönnettävä."
Noin 14 päivää tämän jälkeen voivat jo haavoitetut jättää huoneensa.
Tällä ajalla olivat Ranck ja Hanna välttäneet toisiansa eivätkä enää
yhtyneet. Synkkä alakuloisuus vallitsi ja vanha Koiskinen aavisti
jotakin ikävää tapahtuneen Ranckin ja Tiaisen sisaren välillä sekä
koetteli turhaan saada siitä selkoa.
"Solmu on tullut lankaan", mumisi hän. "Mutta kaikki täytyy vielä
muuttua hyväksi. Ne molemmat ovat luodut toisillensa. Siinä on vaan
joku väärä käsitys, eikä mitään muuta. Minun pitää ensin puhua
Ranckille ja sitten Hannalle. Niiden täytyy kuulla minun sanojani ja
sopia, se on aivan varma."
Kaikki joukot olivat lähteneet Uudesta-Kaarlepyystä ja olivat
matkalla pohjoiseen päin. Ainoastaan Döbeln rykmenttineen oli vielä
jälellä, ottaaksensa mukaansa haavoitettuja ja varjellaksensa
peräymismatkaa. Ranck oli käynyt evestin luona ja keskustellut hänen
kanssansa kau'an ja ystävällisesti. Kun he erosivat, niin ojensi
Döbeln hänelle kätensä ja lausui:
"Huomenna täytän pyyntönne. Tarkastus-aikaan keräytyy rykmentti
torille ja pitäkää huolta, että ystävänne silloin ovat saapuvilla."
Kun Ranck tuli kotia, olivat Koiskinen, Tiainen ja hänen sisarensa
yhdessä.
"Ylihuomenna alkaa rykmenttimme marssia pohjoiseen päin", lausui
Ranck lyhyesti tervehdittyään. "Kello kymmenen huomeis-aamuna
tarkastaa von Döbeln rykmenttiä. Ehkä tulette tekin silloin
saapuville lausumaan aseveljillemme viimeiset jäähyväiset."
"Kyllä tulemme", vastasivat Koiskinen ja Tiainen. "Porin rykmentin
urhoot ansaitsevat kunniallisen kädenlyönnin ja sydämellisen
kiitoksen hyvästä kumppanuudesta", lisäsi veteraani. "Sellaisia
sotamiehiä ei löydy missään sotajoukossa."
"Totta varmaan tekin, Hanna, saavutte sinne?" kysyi Ranck vähän
liikutetulla äänellä. "Minä luonnollisesti seuraan rykmenttiä ja
sitten emme enää näe toisiamme."
Hannan kasvot olivat kuolon kalpeat eikä hän kohottanut silmiänsä
kuin vastasi:
"Minä tulen tarkastukseen, sillä heti sen jälkeen lähden veljeni
kanssa kaupungista."
Synkkämielisesti kuunteli vanha Koiskinen näitä sanoja. Hetkisen
näytti, kuin hän tahtoisi puhua, mutta hän hillitsi itsensä ja mumisi:
"Odotan vielä huomiseen, mutta sitten puhunkin sanoja, enkä laske
leikkiä."
Huomispäivä valkeni ja syksyinen aurinko kohosi selkeälle taivaalle.
Kaupungin asukkaat virtasivat joukoissa torille katsomaan tarkastusta
ja lausumaan joukolle viimeiset jäähyväisensä. Tiedettiin tämän eron
olevan pitkällisen. Tuo tunnettu univormu ei ollut enää ilahuttava
heidän silmiänsä. Kasakkia ja venäläisiä odotettiin jokapäivä ja
heidän kanssansa koettelemuksia ja sortoa.
Tukien Tiaisen käteen ja Hanna oikealla puolellansa, on vanha
Koiskinenkin asettunut joukon sekaan. Nyt kuuluu etäältä tunnetut
Porin marssin sävelet. Rykmentti on tulossa. Sotamiehet ovat
veteraaneja useista kunniakkaista taisteluista. Ylpeänä liehuu
rykmentin ruudin savusta mustunut lippu. Joukon etunenässä ratsastaa
von Döbeln tuo kunniakas side otsallansa ja kiiltävä miekka kädessä.
Juuttaan sankaria tervehditään paljain päin ja hurraahuutojen
kaikuessa. Hän tervehtää ystävällisesti takaisin. Seis! komennetaan
ja joukko järjestyy kahteen riviin.
Von Döbeln on asettunut rintaman etupuolelle. Kuolon hiljaisuus
vallitsee. Vanha Koiskinen ja hänen seurueensa on asettunut lähelle
evestiä. Rykmentti tekee kunnioitusta kiväärillänsä.
Döbeln lausuu:
"Sotamiehet, aseveljet! Olemme valmisna muutamien tuntien kuluttua
lähtemään täältä, yhtyäksemme armejaan. Sitä ennen olen halannut
nähdä teidät kokoontuneina, isänmaan ynnä omassa nimessäni
kiittääkseni teitä niistä säästämättömistä vaivoista ja siitä
urhoollisuudesta, jota kaikissa tilaisuuksissa olette osoittaneet.
Sotamiehet! kiitän ja ihmettelen teitä ja kehoitan teidän olemaan
kestävät viimeiseen asti."
"Eläköön urhoollinen Porin rykmentti!" huusivat katsojat.
Döbeln jatkoi.
"Mutta yksi tehtävä on minulle annettu, jonka täytän ylpeydellä ja
ilolla. Aseveljiemme joukkoon luemme myös urhoollisen luutnantti
Ranckin, jota me kunnioitamme ja rakastamme. Ennenkuin hän astui
meidän riveihimme, oli hän palvellut Ranskalaisessa sotajoukossa ja
siellä paljaasta sotamiehestä kohonnut evestin arvoon ja rykmentin
päälliköksi ynnä kunnialegionan komentajaksi, jotka kaikki todistavat
urhoollisuutta, miehuutta ja kuntoa. Kun sota alkoi pohjoisessa,
kiiruhti hän synnyinmaansa suojelemiseksi vapaaehtoisena tarjoamaan
palvelustansa. Hänen urotyönsä tunnemme kaikki ja ylpeydellä luemme
hänen aseveljeksemme urhoollisten porilaisten rivissä.
"Mutta se nimi, jolla hän on tunnettu ja kunnioitettu joukossamme,
ei ole hänen oikea nimensä. Kuningas on käskenyt hänen ottamaan
todellisen, hänelle kuuluvan nimensä, samalla kuin se tuomio, joka
kau'an aikaa sitten hänelle langetettiin, on peruutettu. Mitä hän
nuorukaisena rikkoi, sen hän miehenä runsaimmasti ja kunniakkaimmasti
on sovittanut. Luutnantti Ranckia ei ole enää meidän rykmentissämme,
mutta sen sijaan luutnantti _Kaarlo Aukusti Koiskinen_, jota minä
omassa, rykmenttini ja koko Suomen sotajoukon nimessä lausun
tervetulleeksi todellisena ja jalona sotilaana. Eläköön luutnantti
Koiskinen!"
Loppumaton riemu valtasi läsnäolijat ja sotamiesten hurraahuudot
sekaantuivat katsojien ääniin. Vanha Koiskinen syöksyi esiin
unhottaen haavansa, ja heittäysi poikansa syliin.
"Minun poikani, minun poikani", huusi hän. "Sinä olet voittanut
hyvityksen ja sovinnon, sinä olet sotinut ja taistellut, sinä olet
saavuttanut voiton seppeleen. Ole siunattu! Tämä silmänräpäys
autuaallisesta ilosta tekee minun jälleen nuoreksi ja saa minun
unhottamaan kaikki kärsimykset ja surut!"
Tämä näky teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin. Kaikki
kiiruhtivat puristamaan Ranckin kättä ja lausumaan hänelle
ystävällisiä sanoja. Kun Döbeln huomasi, että Ranck kernaasti tahtoi
välttää kaikellaista hyväilemistä, kiitti hän rykmenttiä, jonka
jälkeen se marssi kasarmiinsa.
Kun Ranck eli Koiskinen, kuten häntä nyt tahdomme nimittää,
palasi asuntoonsa, tapasi hän siellä runsaasti varustetun
päivällispöydän katettuna. Hänen ystävänsä tahtoivat yksinkertaisella
juhlallisuudella pyhittää tätä päivää ja vanhalla ystävällänsä
Rothilla oli ollut kaikki tehtävät toimitettavana. Kun Koiskinen
oli vastaanottanut läsnäolevien onnentoivotukset, meni hän etsimään
Hannaa. Kun hän astui huoneesen, nousi tämä ylös ja meni Koiskista
vastaan avoimin sylin ja hehkuvin poskin.
"Ja nyt Hanna, minkä vastauksen sinä lopullisesti minulle annat?"
kysyi hän. "Tuleeko minun onneni täydelliseksi, tuleeko se kruunu,
jonka saavuttamiseksi olen työskennellyt, minulle eli vieläkö
ainoastaan okaita on kasvava minun tielläni?"
Hanna nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
"Olen sinun ikuisesti. Koiskisen nimi on nyt minulle yhtä rakas kuin
ennen Ranckin. Entisyys peittyköön ikipäiviksi unhotuksen hautaan ja
me yhteisesti työskennelkäämme uuden, autuaallisen ja onnellisen ajan
saavuttamiseksi."
Venäläiset ovat valloittaneet koko Suomen, rohkeasti tunkeutuvat
he jo Ruotsiinkin ja heidän joukkonsa seisovat Uumeossa. Aselepo
on sovittu, joka oli kestävä vakituiseen rauhaan saakka.
Ruotsalaiset joukot ovat palanneet kotiseuduillensa ja von Döbeln on
vastaanottanut jälellä olevan sotajoukon päällikkyyden, johon kuului
yksi pataljoona Itägöötiläisiä krenatieriä, Kalmarin rykmentti ja --
suomalaiset.
Syyskuun 17 päivänä tehtiin Haminassa rauha, jonka kautta Ruotsi
menetti kolmannen osan aluestansa ja antoi Suomen Tornion ja Muonion
jokiin asti, jotka tulivat rajaksi, jota venäläiset olivatkin
himoinneet aina Pietari Suuren ajoista asti. Wenäjän kansa iloitsi
saavuttamastansa voitosta. Wiapori ja sittemmin linnoitettu
Bomarsuntti Ahvenanmaalla tulivat vastaisuudessa suojelemaan rajaa
sekä maan että meren puolelta ja suomalaiset tulivat miehittämään
Wenäjän sotalaivoja.
Lokakuun 8 päivänä oli Döbeln kerännyt johtamansa ruotsalaiset ja
suomalaiset Uumeon torille. Täällä seisovat veteraanit, sankarit
niin monesta kunniakkaasta taistelusta, miehet, jotka olivat olleet
uhraavan isänmaan rakkauden elähyttämät. Rääsyisinä ja kurjuuden
todellisena kuvana seisovat siellä jäännökset Suomen sotajoukosta,
joka on ollut ihmeteltävä alusta loppuun saakka tässä surullisessa
sota-näytelmässä. Tuolla tulee Döbeln, puettuna harmaasen, veriseen
takkiin ja samallaisessa puvussa on hänen päällikkökuntansakin.
Hän asettuu upseerinensa keskelle sotamiesten muodostamaa neliötä.
Veteraanit tervehtävät häntä vilkkailla riemuhuudoilla. Kanuunat
jyskäävät, liput liehuvat ja musiikki soittaa tehdyn rauhan
kunniaksi. Kun vihdoinkin saavutetaan hiljaisuus, paljastaa Döbeln
päänsä. Kyynelsilmin kohottaa hän voimakkaan äänensä ja lausuu:
"Sotilaat! olen kerännyt armeijan ilmoittaakseni, että rauha on
tehty Ruotsin ja Wenäjän valtojen välillä. Tämä rauha kokonaan
poistaa sodan kaikki onnettomuudet. Tämä varmaan on oleva ilosanoma,
sillä Ruotsin tyhjennetyt varat eivät myönnä enää sellaisen sodan
pitkittämistä, joka on alotettu valtiollisesta hairahduksesta ja
joka kahtena vuotena on niellyt kaikki sen voimat. Mutta Suomi
tulee eroamaan Ruotsista -- valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki.
Suomalaiset! tässä rauhassa kadotetaan kolmas osa Ruotsin kruunun
alueesta; Ruotsi kadottaa ikipäiviksi uljaan Suomen kansakunnan,
vankimman tukensa. Ei siinä kylliksi, vaan Ruotsin sotajoukko
kadottaa sydämensä, parhaan osan sotavoimastansa. Emämaa on murrettu,
vaipunut suruun ja kaipaukseen äärettömistä häviöistä ja uhrauksista;
mutta viisas kaikkivaltias on siten päättänyt kohtaloistamme, ne ovat
kärsivällisyydellä vastaan otettavat.
"Sotamiehet! Kumppanit! Veljet! Te, jotka nyt päätetyssä sodassa
niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisen
lukuisuudesta, luonnollisella aseiden voimalla olette Siikajoella,
Revolahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella,
Lapväärtissä, Ähtärissä, Nummijärvellä, Juuttaalla, Iisalmella
y.m. voittaneet vihollista, Te, jotka omin käsin olette takaisin
voittaneet puolen Suomea, Te jotka vihdoinkin monikertaisen ylivoiman
edessä olitte pakotetut jättämään Suomen rajan, Te olette sittemmin
kestävyydellä taistelleet ruotsalaisen emämaan edestä. Te täällä
olevat kallisarvoiset jäännökset Suomen uljaasta kansakunnasta ja sen
urhoollisesta sotakansasta, teillekin olen velvollinen, liikutetulla
sydämellä, lausumaan kuninkaan, säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin
sotajoukon, kanssaveljieni, omani -- meidän kaikkein vilpittömimmät
kiitoksemme.
"Suomalaiset! Veljet! Teidän sankarityönne ovat suuret ja se
kiitollisuus, jonka teille kaikkien nimessä julistan on samassa
suhteessa. Tämän kiitoksen lausumiseksi vaadittaisiin koko
kaunopuhelijaan kyky, mutta minä olen sotilas -- sotilas! mikä
uljas nimistys kuin sen saan teiltä -- teidän edessänne ja teidän
kanssanne. Sentähden vastaanottakaa liikutetun sydämeni mutkattomat
ajatukset, ja Te ruotsalaiset joukot, jotka tässä tilaisuudessa
olette läsnä, olkaa elävänä todistuksena Ruotsin emämaan rajattomasta
kiitollisuudesta. Ruotsalaiset! olkaa ylpeät, että olette nähneet
nämä suomalaiset jäännökset! muistakaa heitä! kunnioittakaa heitä!
katsokaa heidän laihtuneita ruumiitansa, heidän kalpeita kasvojansa,
ne kantavat merkkejä heidän uskollisista, vaikka hyödyttömistä
ponnistuksistaan pelastaa synnyinmaansa edesmenneinä vuosina. Ja
Te, suomalaiset! kuin tulette synnyinseuduillenne, niin viekää
Ruotsin kansan kiitollisuus teidän kansakunnallenne. Muistakaa, että
vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, ammutuilla eli ruhjotuilla
jäsenillä, viette Te kumminkin mukananne oikean sotilassielun
kauniimman koristuksen. Vihollisiksi Ruotsin emämaalle Te ette
koskaan voi tulla, siitä olen vakuutettu, mutta jäätte ikipäiviksi
sen ystäviksi! Jos uusi valtiaanne estäisi teidän toiveittenne
ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa sydäntenne ja ajatustenne
äänettömän siunauksen tulla emämaalle! Muistuttakaa siitä teidän
lapsillenne; me tulemme suku suvulta siunaamaan teitä, kunnioittamaan
teitä.
"Yhtä pyydän teiltä, että kuin tulette niille seuduille, missä
voitimme vihollistamme, ja kun siellä näette nuo halvat hiekkaläjät,
jotka peittävät kaatuneet kumppanimme, antakaa heille siunauksen
huokaus; he ovat kuolleet sankareina ja kunnianhaamut hoitavat
heidän tomuansa. Te tunnette ihmissydämen monenmoiset mutkat, sen
taipumuksen pikaisesti valitsemaan esineitä, joita ei luule koskaan,
unhottavansa: mutta tuskin on muutama viikko kulunut, ennenkuin
vaihettelevaisuus on valinnut uudelleen. Aika muuttaa kaikki; mutta
sen vakuutan teille ja te itsekin huomaatte sen, että sotilasside,
solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan
katkea. Siis olemme molemmin puolin vakuutetut toistemme rakkaudesta.
Sotilasveljeys ulettuu koko elämän läpi, ja se kiitollisuus, jonka
olen teille lausunut ja vieläkin lausun, on meidän liitollemme
katkeamaton yhdysside. Suomalaiset! Veljet! Jos nämä sanat voitaisiin
vahvistaa verikyynelillä silmistäni, niin niitä vuotaisi ja jokainen
pisara niistä vakuuttaisi minun kunnioitustani, ystävyyttäni!"
Niin puhui hän, tuo sankari monista kunniarikkaista taisteluista.
Veteraanien syys-auringon valaisemille kasvoille vieri kyyneliä,
jotka läksivät sydämen syvimmästä sopukasta. Döbelnin surulliset
kiitollisuus- ja jäähyväis-sanat olivat ainoa tunteen todistus,
jonka Suomen sotajoukko julkisesti sai emämaan hallitukselta, tuo
sotajoukko, joka oli taistellut enemmän kuin _kahdeksassakymmenessä_
suuremmassa ja pienemmässä taistelussa.
"Riehuissa sodan, vaaroissaan,
Mi miehuus väellä tuolla,
Maa raukka, kuinka taisitkaan
Niin rakastettu olla,
Näin kallis kuinka olla voit,
Kun pettua vaan leiväks soit!"