Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää
tämän murheenlaakson.
Tanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja
riidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän
ryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa
"_prinssi Cristian Fredrikiä_", joka oli asetettu Norjaan, ja
muutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat
merellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten
omaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin
sota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia
voittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan
jalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska
oli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden
takavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä
olevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin
ilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.
Itsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään
kaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus,
jonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin,
mutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana
tanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita,
niin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon
aineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta,
että sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden
aseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut
vahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret
palkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja
riettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää
niitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta
kuin siunausta.
Suurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja,
usein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti
harjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan
siveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla
lakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa
ja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää
kovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.
Mutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan
tavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin
kuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetin
_Cort Adelerin_, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista.
Kapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä
kuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään
englantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella
urhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman
suussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivat _Cort Adeleria_
ja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi
pöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan
oli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.
Oli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli
puhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan
helposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli
auringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet
kiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin
hedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland,
Laaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja
yhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen
lempeä katsella.
Melkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle
levittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä
seitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille
uhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi
kelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti
on nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen,
joka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan
on parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana
ei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se
tuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin
kunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua
pulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen
muhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä
majesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron
korkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.
Bältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen
oli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli
Bältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua.
Siellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan
ja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa
huutoansa.
Se oli vanha tuttavamme _Bellona_, joka peilaili hoikkaa vartaloansa
Bältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin
unelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: "että etukeulasta
huomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä."
"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on",
lausui upseeri kadetille.
Lyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän
asettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon
nähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella
tuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta
kuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa,
niin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta
purjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.
Pohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanut _Bellonaa_ ja sentähden
sen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka
ajelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä
puhalsi pohjoinen tuuli _Bellonan_ purjeihin. Väki kutsuttiin
kannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut
asetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen
päin.
Tuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat
ja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi
prampurjetuuleksi ja _Bellona_ lensi kohta 7 peninkulman vauhdilla
tunnissa.
Äkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni
suoraan vahtiupseerin luokse.
"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva", ilmoitti kadetti. "Olen
selvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla
kymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20
kanuunaisen korvetin."
"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut."
Gaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa.
Vapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli
peliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä
olevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin
suosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä.
Sen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja
parempi "ajan henki" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien
kansallisuuksien sotalaivoista.
Päällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä
huonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa,
kiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella
laivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön
kajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään
huvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus
vältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja
samallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa,
mutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin
neuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne
tulivat yhdeksi huoneeksi.
"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei
teille onnistu", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä
kädessään, "Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne,
pidätän teidät sitten pelistä ja voitan."
Gaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin.
Gaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti
pelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.
"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä
onnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi", lausui kapteeni,
"ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa,
jossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis
de Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää
peräkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen
ja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti
valittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia
lahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko
tiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua
ei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka
antoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös
sittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin
asunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat,
joista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun
tieni."
Vapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä
epäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän
hymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen
todeksi.
"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta", lausui Gaubineau. "Siihen
on teillä oikeus. Mitä on tekeillä?"
Viimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui
salongiin.
"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin", ilmoitti kadetti.
"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa
vahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme
ja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin
teki lyybeckiläisille aluksille", vastasi Gaubineau, asetteli
nappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä
"kulauksen", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn
puuskaa.
"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva", lausui kadetti, "ja
vahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaiva
_Cort Adeler_, jota olemme niin kau'an vainunneet."
Gaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös
paikoiltansa.
"Mitä sanotte?" huudahti Gaubineau. "Jos vahtiupseerin luulo on
oikea, niin saa kaappari kokea miten _Bellonan_ hampaat purevat, ja
miekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme,
hyvät herrat, ylös kannelle."
Kun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville,
että selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki
15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30
kanuunaa, jonka luvun hän tiesi _Cort Adelerilla_ olevan. Kapteeni
käski heti peittämään _Bellonan_ tykistön siten, että jos laiva oli
kaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön
kanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut
laskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän
antoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi
iloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.
"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo
seikkailija on Kasper Wulfsen _Cort Adelerineen_", lausui Gaubineau
ensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle.
"Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen
ja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä."
"Ai ai!" kuului vastaus märssimiehistössä.
"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä,
olkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin
kaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette
vanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä.
Se mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin
lörpöttelijälle -- selkään."
Tuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin
vilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän
ympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon
nerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti
ja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina
pohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä
olivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli
ystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja
miehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä
kaappari, niin: "lapseni", sanoi hän, "te saatte kyllin tekemistä,
jos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla."
_Bellonan_ omituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa
täkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen
krogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa
peräkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo
pienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat
surullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään
hänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja
alakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa
herätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut
olla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.
"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta", vastasi Gaubineau
ja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. "Mutta ainoastaan
synkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle,
että Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut
juomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia
rekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?"
"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja
suuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole",
huudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. "Sen historian
kanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan
vuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne,
monia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset
ajatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne."
Gaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta
melkein irvistelevä.
"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin",
vastasi hän. "Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin!
Ennenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia
testamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha
Gaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta,
ja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät
varakkaiksi miehiksi."
Kapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset
kirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin
käski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen
viimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja
katseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi
jäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia
kantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan
yhdistettynä.
Upseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä
tuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat
perinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi
lääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä
viiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.
"Pursseri, oletteko valmis?" kysyi hän.
"Valmis, kapteeni!" kuului vastaus.
"Kirjoittakaa sitte näin":
'_Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti_.
Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen,
joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja
minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani
tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta
että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin
seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain
mukaan jaettavaksi:
1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa
meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen
kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman,
niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki
korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista
kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä
kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut
lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon
ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.
Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin
suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi
ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa
oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.
2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara
amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti,
testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta
ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää
huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia
vastaan.
3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia
niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain
parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia
melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle
sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi
epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun
kau'emmin elää.
4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka
sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla
olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan
minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki
olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen
sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas
valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä,
testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka
on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni
yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä
jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.
5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian
ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone,
suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa
Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on
vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.
6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille,
testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa
ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin
lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja
toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman
tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin
lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta
varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys
on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.
7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille,
jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan
Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen
teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös
sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka
lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua
ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,
8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut
lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua
yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon
oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on
joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan
on hän lähettänyt -- kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaan
_harjoittelemiseksi_ ja sillä on se hyvä puolensa, että
kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta
toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi.
Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan
ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten
luurankoja ynnä muinaislöytöjä.
9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni
rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani
täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka
miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100
riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi
voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi,
perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia,
niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla
suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä
huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti
tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille
laitoksille annetaan nimeksi _Gaubineaun merimies-koti_, niin
että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'
"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?" kysyi Gaubineau kilistäen
lasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.
"Kaikki on kirjoitettu!"
"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt
omaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani."
'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään
ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona "gentlemannina"
tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin
ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan
kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen.
Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä
en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa
jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on
hautansa saanut.
Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen
lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin
märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden
välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani
purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä
ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka
maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden
mahan ja kelpo "tupakan" päähän.
Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni
terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni
läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi
kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H.
Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ peräkannella 26 p. Elokuuta
vuonna 1808.
_Jean Alexis Felix Gaubineau_,
Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'
Kun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut
nimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia
piirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa
ja kiitti heitä vaivastansa.
Ensimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen
anteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein
ruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi
miehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa
kiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli
kuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi,
vaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin
ystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau.
Ensimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että
kapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän
kerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa
muistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön,
sillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.
Gaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan,
niin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat
omaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut
kuulla siitä enempää.
"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä
herra!" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. "Olenhan teille, hyvät
herrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä
vihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa
olin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en
helposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta
ajatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta
ja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa.
Luutnantti Flygare!"
"Herra kapteeni!"
"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?"
"Seitsemän solmuväliä tunnissa."
"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi
muuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan
kertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani
kaksi vuotta _la Cybelellä_ ai'oin mennä Ranskan pääkaupungin
iloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin
vaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin
oli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista
yhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli
täällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan
saaliiksi.
"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan
arvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet
käyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi
myrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä
ja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani
katsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja
oli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo
kammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin
vartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin
kaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin
ranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä
miestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä
hyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui
lavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta.
Sama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta.
Hevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.
"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan
kuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin
Ranskan helvetiksi maan päällä.'
"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun
sadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja
rääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä
minun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: '_Ah! l'infame
aristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne_!'
[Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun,
hirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa
uhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski
vaikenemaan.
"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää
ylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen
puolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa.
Naittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret
tasavaltalaiset häät.'
"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko
ympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis
Lyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki
väitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaan _ruotsalainen_, enkä
siis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle
irvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä
kansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja
jakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.
"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset
syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia
hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin
tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua,
sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka
nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet
ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista.
Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La
Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen
pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan
pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli
vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat
antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan.
Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää
jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi
onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian
kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla
on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu
tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla,
mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin
melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan,
korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja
minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni
uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin
siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan
siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin
rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä
minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin
saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä
pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."
* * * * *
Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme
tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti
huvittanee lukijata.
Mitä _Bellonalla_ luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli
todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan,
etsimä tanskalainen kaapparilaiva _Cort Adeler_. Tämä laiva oli
tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin
liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien
kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja
valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia,
mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi,
kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden
samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.
Kun tulemme _Cort Adelerin_ kannelle, huomaamme laivan sotaisesta
ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti
eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet
hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja
musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille
määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä
esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa
rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön
olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.
Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä
matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen
kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin
kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä
Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista,
kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka
kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit,
ankarimmasti sitä vastusti.
"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä
vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä
ainoastaan kuninkaalle", vastasi _Cort Adelerin_ rohkea ja häpeämätön
johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."
"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan
arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea
meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on
Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."
"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama,
niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea
Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö
luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä,
joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin
kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan
hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka
kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka
koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."
Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.
"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä
sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa,
jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri.
"Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään
meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen
mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte
kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."
"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet
kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi
merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina
on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti
suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen
vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä
seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan
tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän
rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en
ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen
'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän
kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."
Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin
viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti
nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni
vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen
kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti
heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja
laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.
Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä
tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin
päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo
_Bellonan_.
Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen
lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä
hän luuli _Bellonaa_ siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas
Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille,
silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset
jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen
laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa
maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja
kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.
Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat
juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä
sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon
englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti
tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.
Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut
kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi
merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen
vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa
maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen
kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt
hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli
olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa
pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä
voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.
Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä
Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin
päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt
kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen
pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti
hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen
perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut
merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja
tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä
hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli
kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti
Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen
laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan
kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik
Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana
ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton
ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt
toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta
kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli
täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut
ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja
kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja
kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen
papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi
lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla
jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat
olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia
kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.
Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista
kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja
ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat
ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi
merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös
suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä
kokonaisuudessaan.
Mutta noiden juomaveikkojen joukossa _Cort Adelerin_ kajuutassa oli
vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.
Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin
34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä
hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja
nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo
valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin
merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa
punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja
suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi
merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle
mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia
lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen
runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se
Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään
uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt _Cort
Adelerille_ vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla,
voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä
ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.
Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen
lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita.
Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni
kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä
kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen
ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja
viattomasta ajasta.
Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.
"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni,
"ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös
malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin
myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin
sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään
kansalaisiamme."
Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa
alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli
liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului
mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.
"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi
merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on
muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä
kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan
32 kanuunaa."
"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on
vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme
viholliselle, että _Cort Adelerin_ miehet osaavat taistella! Vielä
pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."
Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten
kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.
Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä
kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi
kauhusta ja pelvosta.
Kanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat
alkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa
jymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.
"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun
aikana!" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. "Miten hirveästi
paukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin
palloa. Minä olen hukassa."
Nuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua
häneen", lausui hän. "Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin
päälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on
silloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin
paikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat
tavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi
sinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä
sen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä
olen heti takaisin."
"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!" huudahti nuori tyttö kiitollisesti
katsahtaen, "ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa."
Hän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta.
Hetkisen perästä tuli hän takaisin.
"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi", sanoi hän
hoidokkaalleen. "Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet
meitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet.
Rekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini.
Ennenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti
jonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa
piilopaikkaanne."
Maalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset,
jotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija
tuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja
käski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin,
katsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi,
voisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös
kajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan
viimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.
"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta
päässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä", sanoi
hän. "Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä
ylhäällä tapahtuu."
Hän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla
innolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa
tapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi
torkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei
itseänsä vaan _häntä_, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka
elämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.
Seuratkaamme maalaria kannelle.
Täällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön.
Rekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan
toistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita,
sillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa
Bältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä
ja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella
käyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän
vahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut
lääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan
ja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut. _Cort Adelerilla_ on 25
haavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut
laivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia
pitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät
pilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat
vaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään
ja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau
kutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.
"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu
sanomattoman nopeasti", sanoi hän. "Kohta pakoittaa myrsky meidän
ulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä
pakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta.
Kutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten,
että meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin."
Tämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka
lyhyellä "ai, ai, kapteeni!" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.
Rekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle.
Kipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset
seisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine
muskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään
käsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle.
Varsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä
varustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla. _Cort Adeler_
tiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat
ohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin.
Jos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin
olisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet
taistelun tyhjäksi.
Tänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.
"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!" Rekatti syöksee kärkensä suoraan
_Cort Adelerin_ mesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä
syöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan
kokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen.
Merimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuun _Cort Adelerin_
mesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee
käsikranaatteja ja kiväärin kuulia.
Hurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut
välkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu
kaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin
kärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä
vapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat
henkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan
tähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja,
kauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin.
Merirosvot riemuitsevat ilosta.
Lisäjoukkoa tulvaa _Bellonan_ kannelta korvetin kannelle. Päättävä
hetki on käsissä, kun yhtäkkiä _Cort Adelerin_ mesaanivantti putoaa
alas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvat
_Bellonan_ miehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja
lennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista.
Päivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja
risteilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat
komennetut asemilleen. _Cort Adeler_ häviää sysimustaan horisonttiin.
Se saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.
Gaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin
mesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa,
sattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttu _Cort
Adelerin_ suuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna
huutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle
kunniallinen kuolinpaikka.
Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen
avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin
päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni
hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:
"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa
itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen
rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani?
Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta
silloin niinkuin -- ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään
tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat,
unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää
hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta
valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani
Kaarlo XII raamattua."
Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa,
jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui
hänen päänsä raskaasti rinnalle.
"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä
mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."
Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte
pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän
korisevalla äänellä. "Vie--lä on mi--nulla yk--si tunti elä--mi--sen
ai--kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja
Gaubineau oli kuollut.
"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä
vielä viimeiselläkin."
Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman
seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla
kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä
pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia
yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna
oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen
valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi
pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt.
Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli
ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella
valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet.
Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan
näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien
peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet
käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen,
säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki
miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan
tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri
heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet
ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä
paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat
mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista
merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa
viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.
Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen
korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin
kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden
naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta
ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa
_Bellonan_ kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla
toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."
Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen
ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin
konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan
ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka
katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto
Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:
'Hyvä ystäväni!
Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka
te saavutitte _Cort Adelerilla_ ollessanne, pyytää sen
päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan
ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee
saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten
sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te
mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle _Cort Adelerin_
taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille
erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme
jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin
risteilijät jää unhotuksiin.'
Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli
parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa
Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen
parhaimmista koristuksista.