Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle.
Kun Ranck tuli takaisin sotajoukkoon oltiin siellä yhtä työttömänä
kuin ennenkin ja joka silmänräpäys hyökkäystä joll'ei todellista
tappiota Alavuudella odottava Rajevski sai olla rauhassa Suomen
sotaväen sotamarskilta, joka mukavassa rauhassa lepäili niillä
seppeleillä, joita hänen alusväkensä olivat hänelle hankkineet.
Matkallansa sotajoukkoon Ranck suunnitteli yhtä ja toista, miten
hän voisi tehdä jonkun rohkean kepposen viholliselle, jonka kautta
hän saisi kuninkaan täyttämään antamansa lupauksen. Mutta kaikki
tekemänsä suunnitelmat hän yhtä pikaa hylkäsi epäkäytännöllisinä.
Hän huomasi aivan mahdottomaksi yksin tehdä mitään tärkeämpää eli
arvokkaampaa. Hänen täytyi hankkia itsellensä apulaisiksi urhoollisia
ja yhtä vähän kuolemaa pelkääviä miehiä, kuin itsekin oli, jotka
olivat valmiit seuraamaan häntä mihin vaaraan hyvänsä ja antaumaan
hänen johtonsa alle.
"Ainoastaan Tiaisen ja hänen miestensä avulla voin saada aikaan
jonkun loistavan urotyön", sanoi Ranck itseksensä. "Minun pitää
ruveta pieneen sotaan ja siellä etsiä jotakin tilaisuutta
toimimiseen. Tämä on ainoa mahdollinen ja käytännöllinen suunnitelma,
jonka kautta saavutan tarkoitukseni."
Ensiksi etsei Ranck rykmenttinsä päällikön von Döbelnin.
Hänen kehotuksestansa kertoi Ranck lyhyesti, mitä hänelle
Ahvenanmaa-matkalla oli tapahtunut. Döbeln kuunteli häntä tarkasti
ja teki sitten hänelle joukon kysymyksiä kuninkaasta ja etelä Suomen
asemasta. Ranck puhui suoraan ja vapaasti, ja kun hän lopetti
kertomuksensa, huudahti Döbeln innoissaan:
"Kaikki menee hiiteen. Kuningas on enemmän kuin puolihullu eikä
kelpaa johtamaan minkäänlaisia sotapuuhia. Ne suosikit, joihin hän
luottaa, ovat kunniattomia miehiä, jotka pilaavat kaikki viisaammat
hankkeet. Meillä ei ole enää muuta tekemistä, kuin kaatua kunnialla.
Minun on käsketty osastoni kanssa mennä Ilmajoelle ja Kauhajoelle
majuri von Otterin osaston lisäksi, joka nyt on meidän äärimäisin
oikea sivumme. Ehkä voimme siellä toimittaa jotakin ja sitä
tarvittaisikin."
"Ilolla seuraisin urhoollisia asekumppaniani tälle matkalle", vastasi
Ranck, "mutta sain kuninkaalta yksityisen tehtävän ja sentähden
pyytäisin virkalomaa kuukaudeksi eli niille seuduin."
"Tavallisesti sanotaan, että kuninkaan palvelus on tehtävä ennen
jumalanpalvelusta, ja vaikka kernaasti olisinkin tahtonut teitä
mukaamme, täytyy minun kumminkin myöntää pyyntönne", vastasi Döbeln.
"Mutta sanokaa minulle, mitä kuninkaan tehtävä koskee? En suinkaan
ole utelias, mutta minua huvittaisi tietää, mikä älyn leimaus hänelle
nyt on juontunut mieleen."
"Minun täytyy tunnustaa, että Hänen majesteettinsa antama toimi
etunenässä koskee minun omaa onneani", vastasi Ranck suoraan.
"Kuningas tarjosi minulle erään armonosoituksen määrätyillä ehdoilla,
ja sitä koettaisin nyt täyttää. Jos se minulle onnistuu, niin olen
saavuttanut koko maallisen pyrintöni päämaalin. Ellei se taas
onnistuisi, niin minulla ei ole muuta neuvoa, kuin etsiä kuolemaani.
Uskokaa minua, herra evesti, että ainoastaan välttämättömimmät
asianhaarat vaativat minun pyytämään virkalomaa."
"Sitä en epäilekkään, enkä enää tahdo sitä tutkiakkaan", vastasi
Döbeln. "Te olette esittäneet itsenne kylliksi niin urhoollisena
sotilaana, ett'ei vähääkään voi epäillä teitä virkaloma-kuumeesta,
niinkuin muita sotajoukkomme upseereja. Kaikenmoisilla syillä on moni
niistä hakenut ja saanut lomaa matkustella sinne ja tänne. Ne ovat
huonoja oireita eivätkä ennusta hyvää. Työttömyys on heikontanut ja
tehnyt heidät välinpitämättömiksi. Toivon teille onnea ja menestystä
edesottamisissanne!"
Ranck tarttui kunnioittavasti Döbelnin käteen, jonka tämä ojensi
jäähyväisiksi. Vasta Juuttaan tappelutantereella tapasivat he sitten
taas toisensa.
Evestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen
luonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun
taas näki hänet.
"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän
tavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä
minne aina matkustatte", lausui veteraani hymyillen. "Nyt toivon
teidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä
ilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä."
"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo
huomenna lähteä täältä", vastasi Ranck, "ja sen syyn tähden olen
pyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan
tuloani ja sanomaan jäähyväisiä."
Eek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli
luonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.
"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan
taistelutantereella", lausui Eek ivallisella äänellä, "ja tilaisuus
siihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa.
Kuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi
teille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?"
Ranck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti
ne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi
sentähden tyynesti:
"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi
oikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen
vapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle
annettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten
tulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa
minua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään
vaaroja ja kentiesi kuolemaa."
Hän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin
kuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui
totta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi
Ranckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä
osanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän
lausui:
"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä
tuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko
mitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen.
Nykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen."
"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni
vähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos", lausui
Koiskinen. "Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi.
Paras on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin
sukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa
maallensa kunniata."
Paavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi
matkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän
hyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä
ja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja
rumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla
tuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka
tuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta,
kuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna
Tiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka
ympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina
palasivat.
Ilman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön
pääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta,
joka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin
viikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli
mennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen
Sandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista
vastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin
osastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili
Kuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa.
Hän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan
kääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan
tuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden
seuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota
hänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja.
Rajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi
kaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta,
jos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti
älykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.
Pihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka
urotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt
kaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski
joutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta
hävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään
apua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka
estivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki
venheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän
hankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen
seudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin
muinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt
urhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan
ylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi
kenraali _Spuff_ ja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat
urhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin
omilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.
Pihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut
näkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä.
Suurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja
korkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia
päiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle
vesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä
mukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain
hoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu
mukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden
ihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat
rannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat,
viheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää
vaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa
näillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus
lukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin.
Venheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja,
joka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja
hänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat
kasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat
niin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa,
vaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät
venheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella,
väliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton
vaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.
Kolmantena päivänä Pihlajavedeltä lähdettyä tavattiin eräs venhe,
jota huudettiin luokse, että saataisiin tietää uutisia. Sen perämies
kertoi, että Roth muutamia päiviä sitten oli valloittanut suuren
leipä- ja jauhokuormaston ja toisen 73 hevoskuormaa suuruisen
Orivedeltä tulevan kuormaston. Viimeksi mainittua suojelemassa ollut
majuri, nuorempi upseeri ja 19 miestä, oli hän osiksi vanginnut,
osiksi tappanut; saman oli hän tehnyt vesillä eräälle toiselle
upseerille soutajineen. Muutamia päiviä senjälkeen otti hän erään
suuren venäläisen aluksen, johon oli lastattu 500 kulia jauhoja.
Rajevskin asema tuli yhä tuskallisemmaksi, hän oli melkein ilman
ruokavaroja, ilman määräyksiä ylemmistä paikoin, ilman yhteyttä
muiden joukkojen kanssa, niin ett'ei ensinkään tietänyt siitä,
mitä heillä tapahtui. Jos Ruotsin ylipäällikössä olisi ollut
vähänkin päättäväisyyttä, olisi Rajevski joukkoneen ollut perin
pohjin hukassa. Turhaan ilmoitti Roth tästä seikasta ja kehoitti
hyökkäykseen vihollista vastaan. Pelkurimainen Klingspor ei
kuunnellut näitä, vaan jäi samallaiseksi alusta loppuun asti.
Neljännen päivän aamuna Pihlajavedeltä, lähdettyä, kun oltiin
noin neljä peninkulmaa Kurusta, kuultiin etelästä päin vilkasta
kiväärinpauketta, josta Ranck päätti, että siellä kahakoittiin
vihollisen kanssa. Hän kiiruhti matkaa ja purjeen sekä airojen
avulla kiitikin venhe aika vauhtia. Noin puolen tunnin kulkemisen
perästä huomattiin nuo mustat linjat aluksiksi, jotka olivat
kiivaassa taistelussa. Liput näyttivät, että ne olivat suomalaisia
ja venäläisiä, jotka tässä taistelivat toisiansa vastaan, ja Ranck
otaksui, että hänen ystävänsä Roth taas oli vihollisen jäljillä ja
toimittamassa uutta, loistavaa urotyötä. Ranck kiirehti soutajiaan,
sillä hän hehkui innosta, saada ottaa osaa taisteluun. Hän antoi
hinata Ruotsin lipun mastonhuippuun. Kiväärit ja välkkyvät aseet
olivat valmiit ja Ranck ohjasi venheensä täydessä vauhdissa erästä
yksimastoista vihollisen alusta vastaan, jonka syvässä oleva runko
näytti, että se oli täyteen lastattu kuormastoalus.
Ranckin ja hänen miestensä oli helppo hypätä tuon matalan laidan yli
vihollisen laivan kannelle, varsinkin kuin siellä oltiin kokonaan
säikähtyneinä. Ainoastaan muutamat kasakat koettivat piikeillänsä
työntää takaisin tunkeuvia, mutta suurempi osa miehistöstä, äkillisen
pelvon valtaamina, pakkautuivat yhteen läjään vastakkaiselle
puolelle, koettivat hypätä venheesen ja paeta lähimmäiselle rannalle.
Ranck ja hänen miehensä ampuivat noita onnettomia joukottain ja pian
oli alus heidän vallassansa sekä jälellä oleva miehistö ajettu kannen
alle. Ruotsin lippu nostettiin ja oli todistajana Ranckin voitosta.
Samaan aikaan olivat suomalaiset venheet anastaneet kaikki muut
vihollisten kuormastoalukset ja venheet, niin että heidän voittonsa
oli täydellinen. Voittohuutoja kaikui ympäristöllä ja melkein
tyynellä vedenpinnalla näkyi tuossa sellainen elon ja merkillisyyden
kuva, että sitä mielihyvällä katseli.
Kun Ranck juuri oli tarkastamassa saalista ja vankeja, tuli eräs
venhe aluksen sivulle ja kohta senjälkeen näkyi pyöreä, pienenläntä
mies astuvan laidan yli kannelle. Punaset posket, lystikäs hymyily
suun ympärillä, pönähkä maha, hyväluontoisesti tirrottavat pienet
silmät eivät olleet kenenkään vähemmän henkilön kuin itse "amiraali"
Rothin, jonka Ranck heti tunsi ja jota hän ilosta huudahtaen ja
avoimin sylin kiiruhti ystävällisesti ottamaan vastaan.
Roth tirritti kummastuneena vieraasen upseeriin, jolle hän teki
kunnian-osoituksen, tuntematta vanhaa tuttavaansa. Ranck nauroi.
"Mitä! ettekö tunne enää minua, oletteko unhottaneet entisen
ystävänne ja aseveljenne?" huudahti hän. "Onko nimi Ranck kokonaan
unhottunut mielestänne, eli olenko näöltäni niin muuttunut, ett'ette
tunne enää kuka minä olen, vaan seisotte ja katselette minua suu
selällään ja silmät tirrallaan?"
"Kah, todellakin se olette te, jonka minä luulin jo olevan sekä
kuollut että haudattu", huusi Roth ja vastasi Ranckin ystävälliseen
tervehdykseen. "Missä herran nimessä te olette olleet? Huomaan,
ett'ette ole olleet työtönnä, sillä olette vaihtaneet korpraalin
univormun upseerin poletteihin, jonkatähden en teitä heti
tuntenutkaan. No, olkaa sydämellisesti tervetullut, herra upseeri. Te
varmaan otitte tämän venäläisten suurimman aluksen?"
"Aivan niin, herra _amiraali_", vastasi Ranck, "en kumminkaan
yksin, vaan Ojan Paavon ja kolmen muun ripeän miehen avulla.
Olin juuri etsimässä teitä yksityisten asiain tähden, kun kuulin
kiväärin pauketta ja tulin parhaasen aikaan, että sain minäkin osani
taistelusta. Koko kahakka oli vaan leikin tekoa ja täytyy suoraan
tunnustaa, että venäläiset tappelevat paljon paremmin maalla kuin
muutamaa jalkaa syvällä vedellä."
"Te olette aivan kun ennen, mutta huolimatta siitä ei teidän
urotyötänne unhoteta", vastasi Roth. "Jos olisin kuningas, niin
sanoisin teille: saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Nyt voin
ainoastaan sanoa kiitoksen hyvästä avusta ja kutsua teitä maalle,
jossa minulla on tarjota teille hyvä aamiainen ja jossa saamme
puhella enemmän keskenämme. Tämän kuormaston nappaaminen tekee
varmaan Rajevskille suuremman vahingon, kuin jos olisi menettänyt
kokonaisen tappelun, sillä hänen täytyy luopua nykyisistä
paikoistansa ja vetäytyä Hämeenlinnaan."
Ranck katseli kummastuksella tuota vaatimatonta miestä, joka,
älykkäästi käyden tuota pientä sotaansa, oli saattanut kokonaisen
sotajoukon mitä tukalampaan asemaan, tuottanut Rajevskille enemmän
surua ja pannut hänen sotajoukkonsa täällä suurempaan vaaraan, kuin
Klingspor ja kaikki hänen yrityksensä tähän asti ja vastedeskin.
Ystävykset menivät "amiraalin" venheesen ja nousivat vasemmalle
rannalle, johon vapaajoukko Spofin johdolla oli asettanut
leirinsä. Täällä oli koolla noin 1,500 miestä, suurimmaksi osaksi
talonpoikia, joilla parhaasta päästä oli aseina vanhoja pyssyjä,
nuijia viikatteita ja heinähankoja. Tällä aivan harjoittamattomalla
miehistöllä olivat Roth ja hänen kumppaninsa Spof voittaneet
lukemattomia voittoja, hävittäneet, polttaneet ja ryöstäneet
vihollisen varastoja ja kuormastoja, häirinneet venäläisiä takaapäin,
sivuilla ja kokonaan katkaisseet heidän keskenäisen yhteytensä. Roth
oli herättänyt joukossaan samallaisen sankarihengen ja isänmaan
rakkauden, kuin hänellä itselläänkin oli. Nyt saadusta voitosta
iloittiin koko leirissä sanomattomalla riemulla. He syleilivät
toisiansa ja ilmoittivat ilonsa jos jollakin tavoin. Spof tervehti
ensimäiseksi kumppaneitaan. Hän oli pitkä, laihanpuolinen mies ja
noin 40 vuoden vanha. Hänen parrakkaista kasvoistansa säteili pari
suurta mustaa silmää, jotka ilmaisivat miehuutta ja päättäväisyyttä.
Hänellä oli oikein pulska sotilaan vartalo. Varmaa on, että useita
sellaisia alempi-arvoisia miehiä, kuin Roth ja Spof, löytyi Suomen
sotajoukossa, vaikk'eivät saaneet tilaisuutta näyttää ja ilmaista
itseänsä, vaan nukkuivat, veltostuivat, sekoittuivat joukkoon ja
tulivat samallaisiksi tyhjäntoimittajiksi kuin kumppaninsakin.
Heillä ei ollut mitään ylenemisen toivoa, jonkatähden useat
kävivät alakuloisiksi. Heidän nimensä jätettiin unhotuksiin ja
kiittämättömyyteen, sen sijaan että heitä olisi pitänyt elähyttää
toivolla ja vakuutuksella, ett'ei heidänkään uhraustansa kuninkaan ja
isänmaan edestä unhotettaisi historiassa, tuossa todellisen kunnian
temppelissä, vaikka se jäisikin muitta palkinnoitta.
Kun aamiainen oli syöty, jossa Spof myös oli osallisena, ja Ranck oli
jäänyt kahdenkesken isäntänsä kanssa, kertoi hän Rothille matkansa
tarkoituksen ja kuninkaalle antamansa lupauksen.
"Koko toivoni riippuu teihin", lopetti Ranck, "ja jos ette auta
minua toimittamaan jotakin oikein seikkailumaista sankarityötä, niin
ei kuningas luultavasti koskaan täytä minun pyyntöäni. Se koskee
kokonaan minun yksityistä asiaani, mutta on niin tärkeä, että koko
elämäni onni ja suloisuus riippuvat siitä."
"Hm! jos asiat ovat sillä kannalla, niin miettikäämme, mitä voisimme
tehdä", vastasi Roth. "Sellaisten kepposten tekeminen, joita olen
tähän asti toimitellut, ei riitä teidän tarkoitukseenne. Kumminkin
olen niin hyvin itse kuin joukkonikin teidän käytettävänänne ja
käskettävänänne, sillä, jos jotain saamme toimitetuksi, on se
tapahtuva teidän nimessänne, jos teille siitä on tuleva jotakin
hyötyä. Olen iloinen nähdessäni teidän luonani ja yhtä iloisena
näen teidän arvonne kohonneen, olkaa siitä vakuutettu. Älkää olko
epätoivoisena, sillä sodassa aina sattuu arvaamattomia seikkoja ja
onni on rohkean kumppanina."
Vilpittömällä ilolla otti Ranck vastaan vääpelin lupauksen ja samana
päivänä esitettiin sankarimme vapaajoukon miehille, jotka tervehtivät
häntä kaikuvilla riemuhuudoilla. Muutamat Ranckin johtamat
onnistuneet hyökkäykset vihollisten vartioita vastaan saavuttivat
hänelle joukkojen luottamuksen. Viimeisen kuormaston menettäminen
pani Rajevskin sellaiseen epätoivoiseen asemaan, että hän oli
pakoitettu kutsumaan kokoon etevimmät päällikkökunnasta, kuullaksensa
heidän neuvojansa. Kokous pidettiin Alavuudella. Yksimielisesti
päätettiin palautua Hämeenlinnaan. Tuo alhainen vääpeli oli voittanut
venäläisen kenraalin ja läksyttänyt ruotsalaista sotamarskia, joka
sitä ei ollut käsittävinään. Roth vetäysi vapaajoukkoneen aina
Harjuun asti ja Spof laivastollaan vartioitsi läheisiä järviä.
Eräänä päivänä meni Ranck noin 70 miehen kanssa oikealle rannalle
tarkastelemaan vihollisen liikkeitä, kun varmuudella tiedettiin, että
venäläiset varustausivat lähtemään matkalle. Puolenpäivän aikana
odotti joukko metsässä erään mäen rinnassa lähellä maantietä, kuin
kiiruussa huomattiin tulevan useita vaunuja, vahvan kasakkajoukon
saattamana. Ranck komensi heti lähtöön, lähetti osan joukostansa
vastakkaiselle suunnalle sulkemaan tietä ja hyökkäsi itse jälellä
olevien etunenässä vihollisen päälle. Ranck huomasi, että toisesta
vaunusta rivissä hyppäsi ulos nuori mies ja jakoi käskyjä
kovalla äänellänsä. Hän oli puettu kenraalin univormuun ja hänen
rinnoillansa kiilteli useita kunniamerkkejä. Hänen miehuutensa
ja kuolemaa-pelkäämättömyytensä vaikutti sähkön tavoin hänen
joukkoonsa. Kasakit taistelivat tavattomalla urhoollisuudella ja
Ranckin täytyi vetäytyä takaisin. Niin pian kuin tie oli vapaa,
jatkoi matkue kulkuansa. Ell'ei Ranck olisi jakanut joukkoansa, vaan
hyökännyt koko joukollaan, niin olisi taistelu saanut toisellaisen
lopun. Haavoitetuilta venäläisiltä, jotka joutuivat Ranckin käsiin,
saatiin tietää, että tuo onnellisesti pakoon päässyt kenraali ei
ollut mikään vähempi henkilö, kuin nuori kenraali-luutnantti kreivi
Kamenski, joka meni päästämään Rajevskia päällikkyydestä ja ottamaan
itse pohjoisläntisessä ja keski Suomessa olevien vihollisjoukkojen
päällikkyyttä. Kamenskin kahtena edellisenä vuonna Preussin sodassa
tekemät loistavat urotyöt olivat hankkineet hänelle hyvin ansaitun
maineen. Tultuansa sotajoukkoon vapautti hän heti Rajevskin suurista
murheistansa. Mutta Rothin lakkaamattomat hyökkäykset pakoittivat
hänen kuitenkin vetäymään kahdessa kolonnassa takaisin Hämeenlinnaan.
Tätä peräytymistä koetteli hän peittää siten, että oli teettävinään
hyökkäysliikkeitä evesti Wlastoffilla Saarijärvelle ja evesti
Sabanejeffillä Orivedelle ja onnistuikin siten pitämään Klingsporin
työttömänä kuin myös asettamaan Rothin hyvin tukalaan asemaan, kun
tämä ei voinut kau'emmin turvautua sotajoukkoon.
"Meidän täytyy -- ikävä kyllä -- jättää ryöstöasemamme ja vetäytyä
takaisin sotajoukkoon", lausui Roth surullisella äänellä Ranckille,
joka oli hänen seurassansa. "Sabanejeffin suurempi voima ahdistaa
meitä joka puolelta ja selvästi näkyy, että meidän hyvät päivämme
ovat loppuneet. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä se loistava
urotyö, jota te niin suuresti olette ikävöineet. Kau'an mietittyäni
on vihdoinkin päähäni pöllähtänyt hyvä aate."
Ranck, joka kättänsä vastaan nojautuneena ja hyvin alakuloisena
ajatteli kuninkaalle täyttämätöntä lupaustansa, katsoi näitä sanoja
kuullessaan äkkiä ylös ja loi kysyvän silmäyksensä Rothin kasvoihin.
"Antakaa minunkin kuulla suunnitelmanne", lausui hän. "Minun on jo
aika toimia ja olen valmis mihin seikkailuun tahansa."
"Meidän pitää hyökätä ja valloittaa Tampere viholliselta", vastasi
Roth totisena ja vakavana, joka sai Ranckin silmät säteilemään.
"Oivallinen aate, jos se vaan olisi mahdollinen", lausui Ranck.
"Tampereella on vahva puolustusväki ja luultavasti on sen komentaja
varoillaan."
"Oletteko jo menettäneet itseenneluottamuksen ja pidättekö asian
mahdottomana, niin älkäämme puhuko siitä enää", lausui Roth
myhäillen. "Mutta muuten sanon teille, että tiedustelijaini kautta
olen saanut varman tiedon, että Tampereen miehistönä ei ole enempää
kuin tuhat miestä, että evesti Froloff on siellä komentajana, ja hän
on vanha ruutiukko, joka juo paloviinaa aamusta iltaan ja makaa öillä
kuin tukki. Neljällä sadalla joukostamme valitulla otamme Tampereen
yhtä helposti kuin jos ottaisimme näppeen nuuskua. Siellä kau'emmin
oleminen on meille aivan mahdoton, sillä Kamenski on kintereissämme.
Mutta kun vaan olemme neljäkymmentä-kahdeksan tuntia kaupungin
herroina, niin olette täyttäneet kuninkaalle antamanne lupauksen
ja siten on tarkoitus voitettu. Että aivan vihollisen nenän edessä
anastaa häneltä linnoitetun kaupungin, on sellainen urotyö, että
minun mielestäni sotamarskin sauva pitäisi olla teidän palkintonne
siitä."
Ranck ojensi vääpelille kätensä.
"Te olette uskollinen ystävä, joka rohkealla ehdotuksellanne
tarkoitatte ainoastaan minun onneani", lausui hän. "Jumalan nimessä
koetelkaamme, minä en siinä säästä enemmän henkeäni kuin vertanikaan.
Milloin teemme koetuksen?"
"Jo aamulla pitää meidän lähteä liikkeelle, päästäksemme yön tullessa
sinne, ja silloin alkaa hyökkäyksemme", vastasi Roth. "Meidän pienet
aluksemme eivät kannata muuta kuin noin 400 miestä tavaroineen
tarpeineen. Niinpian kuin kaupunki on vallassamme, lähetämme heti
siitä tiedon sotajoukon päällikölle ja pyydämme apua. Klingsporin
nimi ja maine ovat takauksena, ett'ei sieltä apua tule, mutta teidän
urotyönne tulee tunnetuksi ja ilmoitetuksi kuninkaalle."
Heti tehtiin valmistukset tuota rohkeata yritystä varten ja Spof
keräsi kaikki kelpaavat alukset, joilla joukko oli kuletettava.
Seuraavana aamuna oli kaikki valmisna ja lähdettiin kulkemaan
oikeanpuolista rantaa, jossa labyrinttimaiset metsittyneet saaret
sulkivat rannalta näköalan ja estivät siten huomaamasta noita
piiloteitä kulkevia aluksia. Koko matka oli niin tarkasti mietitty
ja tehtiin niin varovasti ja viisaasti, että kuin pimeän tultua
laivasto joutui rannalle noin neljännes peninkulmaa Tampereelta, niin
ei kenkään ollut huomannut sitä, eikä kaupungin komentajalla ollut
pienintäkään aavistusta uhkaavasta vaarasta, vaan tapansa mukaan
joi hän itsensä humalaan ja nukkui sen jälkeen kaikessa rauhassa ja
huolettomuudessa.
Seisahduttiin lähelle rantaa siksi kuin pimeys täydelleen peitti
seudut. Rothin suunnitelman mukaan jaettiin joukot kahteen osaan,
joista yhden piti hyökätä maan puolelta Ranckin johdolla ja toisen
Rothin johdolla järven puolelta. Kun molemmat osastot olivat
paikoillaan, niin oli raketilla annettava merkki hyökkäyksen
alkamiseen yht'aikaa. Kaikki seikkailussa osalliset olivat hyvin
innostuneet sen onnellisesta päättymisestä, joka oli loistavalla
tavalla lopettava ne muistorikkaat urotyöt, joita nämä miehet olivat
tehneet.
Tampereen ympärillä oleva linnoitus oli hyvin alkuperäistä laatua,
pääasiallisesti maavalleja. Järven puolella oli muutamia vähäpätöisiä
kivivarustuksia. Vihollinen ei ollut juuri pitänyt huolta tämän
tärkeän paikan linnoittamisesta. Luottaen siellä olevaan sotajoukkoon
ja nähden miten maan puolustajat lakkaamatta vetäysivät takaisin,
luultiin oltavan täydessä turvassa hyökkäyksiä vastaan, eikä löytyvän
mitään peljättävää.
Mutta siinä petyttiin.
Ranck tuli ensin joukkoinensa määrätylle paikallensa. Kuu, joka
nyt alkoi kolmatta neljännystänsä, kohosi läheisen metsän takaa.
Taivas oli tähtikirkas ja vieno koillistuuli puhalsi. Suomalaiset
olivat aivan huomaamatta tulleet eteläisen vallin juurelle. Helposti
kuuli vahtien askeleet ja näki heidän kiiltävät aseensa välkkyvän.
Suurella kärsimättömyydellä odotti Ranck sovittua merkkiä. Vihdoin
kohosi raketti ilmaan ja yht'aikaa sen kanssa antoi Ranckikin käskyn
hyökkäykseen. Joukkonsa etunenässä kiipesi hän vallille. Ranckin
käsi oli vahdin kulkussa ennenkuin se ennätti virkata mitään. Koko
kaupunki oli vaipunut syvimpään uneen. Torilla yhdistyivät molemmat
osastot toisiinsa. Roth oli miehineen tunkeutunut kaupunkiin järven
puolelta yhtä helposti. Mentiin kasarmiin, rynnättiin huoneihin,
anastettiin aseet ja tehtiin upseerit ja sotamiehet vangeiksi
sänkyissään. Ei mitään linnoitettua kaupunkia ole koskaan niin
helpolla valloitettu. Ei veren tilkkaa ollut vuotanut, ja kuin aamu
valkeni, näkivät hämmästyneet ja kummastuneet asukkaat Ruotsin lipun
liehuvan linnoituksesta. Tulevan koston pelvosta eivät asukkaat
vapaasti uskaltaneet näyttää iloansa. He pysyivät piilossa ja
sulkeutuivat huoneihinsa. Hekin pitivät varmana, että suomalaisten
valta pian oli loppuva, sillä Kamenski, tapauksesta tiedon saatuaan,
oli varmaan lähettävä joukkoja valloittamaan kaupunkia takaisin.
Ennenkuin aamu-aurinko nousi olivat kaikki vihollisten varastot ja
säiliöt kaupungissa poltetut. Ne aseet, joita ei voitu kulettaa
mukana eli muuten käyttää, heitettiin järveen, vallilla olevat
kanuunat kiilattiin umpeen ja siten tehtiin viholliselle useampien
miljoonien ruplien vahinko. Heti kaupungin valloitettua lähetettiin
Paavo sanansaattajana kenraali Adlercreutzin luokse ilmoittamaan
hänelle asian onnistumisesta. Ranck lähetti seuraavan kirjeen:
Herra kenraali!
Rothin vapaajoukko on minun johdollani onnistunut hyökkäämään ja
valloittamaan Tampereen kaupungin ja linnoituksen. Voittomme on
täydellinen. Kaikki vihollisen varastot ovat poltetut; ruudit,
ampumavarat ja aseet hävitetyt. Jos tahdotte lähettää meille
apua, niin pidämme neljäkymmentä kahdeksan tuntia kaupungin
vallassamme. Kamenski on Orivedellä ja me odotamme joka hetki
hänen joukkojensa hyökkäystä. Peräytymistämme varten meillä on
vaan vähäinen luku pieniä venheitä ja emme sentähden voi kau'an
olla asemassamme.
Tampereen asukkaat osoittavat suurta ystävällisyyttä. Vääpeli
Roth ja alaupseeri Spof ovat tässä tilaisuudessa esittäneet
uusia näytteitä uutteruudestaan ja urhoollisuudestaan. Miehistö
ilman eroituksetta on näyttäytynyt kelpo sotilaina ja arvokkaina
isänmaan poikina.
Kustaa Ranck.
Luutnantti Porin rykmentissä.
Kun Adlercreutz sai tämän ilmoituksen, ei hän aluksi rohjennut
uskoakkaan sen sisältöä. Mutta Ojan Paavon suullinen kertomus poisti
kohta kaikki epäilykset. Tämä urotyö oli aivan rohkean kenraalin
mielen mukainen ja hän kummasteli sitä. Heti lähetti hän Ranckin
kirjeen kuninkaalle ja liitti siihen kauniimpia kiitossanoja. Kustaa
Adolf itse kummastui suuresti, ja vaikka tuo ahdasmielinen kuningas
ei kyllin voinut käsittääkään, mitä nämä sankarit niin pienillä
varustuksilla olivat aikoihin saaneet, piti hän kumminkin Tampereen
valloittamisen erinomaisempana urotyönä ja mumisi itseksensä:
"Hän on täyttänyt lupauksensa ja minä myönnän sen armon, jota hän
niin hartaasti rukoili."
Aivan luonnollista oli, ett'ei Ranck saanut mitään apua. Wenäjän
sotaväen asema Tampereen lähellä, Klingsporin päättämättömyys ja
toimintakyvyn puute vaikuttivat, että leirissä oltiin tavallisessa
levossa ja annettiin Ranckin ja hänen asekumppaninsa hoitaa itseänsä
niin hyvin kuin voivat.
Varhain samana aamuna, kuin ruotsalainen vapaajoukko valloitti
kaupungin, meni Ranck komentajan evesti Froloffin luokse, kun se
juuri, hieroen silmiänsä, huusi palvelijansa tuomaan tavallista
aamupaukkuansa, joka oli suuri viinakolpakko.
Vanhan palvelijan sijasta astui Ranck täydessä univormussaan hänen
sänkkynsä luokse ja tervehti hymyillen evestiä: "hyvää huomenta,
herra komentaja."
Froloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään
ja silmät hurjasti tirrottaen.
"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä
kysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?" huudahti evesti ja hänen harmaat
viiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.
"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin
olette minun vankini", vastasi Ranck, "sillä sill'aikaa, kuin te
kylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja
valloittaneet teiltä Tampereen."
Komentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen
pystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.
"Onko se mahdollista!" huusi hän. "Sitte on loppu Gregorius Froloffin
kanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria,
kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa.
Ottakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne." -- -- --
Mitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä
kaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri
joukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli
tulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa
tuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä
herroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin
viholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin
tyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli
koko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun
Ranck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi
hän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien
paukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa
ilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä
urhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä.
Avutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta
Sabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä
hyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon,
josta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin
takapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää
hänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä
vähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä
seuduin.
Eron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi
kyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran
vetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan
toivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi!
eläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen
he pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa,
kertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä
taisteluista, joita olivat taistelleet "amiraali" Rothin ja hänen
asekumppaninsa "kenraali" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei
kumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä
töistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän
nimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä
ynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään
seurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla
onnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo
välttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin.
Adlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin
sylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa
kiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet
isänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet
Suomen nimelle. "Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa
Ahvenanmaalta", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella
sinetillä varustetun kirjeen. "Toivon, että se sisältää teille
erittäin hyviä uutisia."
Ranck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä
kuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat
kätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa
ja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin.
Hän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten.
Hänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa
muuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut
pyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja
maanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi,
milloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella
ja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.
"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!" huudahti hän silmät kyynelissä
ja kädet ristissä. "Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä
Tiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia,
pyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun
poistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava
minua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet
ja kovat koettelemukset."
Teltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi
siinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.
"Kun viimeksi erosimme, sanoitte olevan itsellänne jonkun
tarkoituksen saavutettavana, josta koko elämänne suloisuus ja
onni riippui", lausui veteraani. "Sallikaa minun kysyä, oletteko
saavuttaneet sen eli oletteko tulleet taistelutantereella etsimään
kuolemaanne?"
"Sotia ja taistella isänmaan edestä tahdon edeskin päin samoinkuin
tähänkin asti", vastasi Ranck liikutettuna, "mutta jos sallimus
tahtoo säästää henkeäni, niin toivon eläväni omaksi ja rakkaiden
ystävieni onneksi ja iloksi." Vanhuksen ruumis tärisi iloisesta
liikutuksesta. Hän levitti kätensä ja ilohuudolla vaipui Ranck hänen
rinnoillensa ja heidän kyynelensä sekoittuivat.
"Amen! tapahtukoon toivosi ja sanasi mukaan", lausui vanha Koiskinen.
"Minä aavistan paljon, mutta en tahdo vielä kysyä sinulta. Ikkunasta
näkemäni näky ei ollutkaan mikään petollinen kuva. Sydämmeni sanoi
sen minulle ja tämä hetki todistaa, että se oli tosi."