"Styrbjörn" ja "Hjalmar". Taistelu yöllä.
Nykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko
urhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä
ominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin
raa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että
se on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei
pelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko
työskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.
Kun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa
vastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä,
mutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta,
tärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä
antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi,
siinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit
lukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.
Ruotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina
löytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle
sotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja
kansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta,
joka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä
hyödyttävänsä yhteistä parasta.
Venäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta
laivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon
kuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä
ja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle
Turun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja
ja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista
aina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut
eteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten
ja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta
kun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että
paitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat
ruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn
mennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt
kerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood,
johtaen laivoja _Gentaur_ ja _Implacable_.
Erikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle,
mutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen
oli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi
saaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa
näyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse
että kaksi miestä siinä tuli ammutuksi _Fäderneslandet_-nimiseltä
laivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä
ansaitsee mainita.
Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta
käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa
vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli
ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi
omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä
istuvan merimiehen pään.
Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella
ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua
sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen
saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä
ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin
vihollista lähestyä.
Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni,
uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri
laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin,
sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä
mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50
miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista -- merisotamiehiä -- ynnä
5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään
Neitsytsalmen päällikkölaivalle _kuningas Adolf Fredrikille_, jonne
niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti
yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.
Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä
kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen
alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14
parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä
vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin
tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri
Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja
pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja
niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet,
kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von
Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli
tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka
oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan
kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää _Styrbjörniä_, ja toista
luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa _Hjalmar_. Ensimäiseen
kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia
ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi
parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja
iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata
aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi
tuli: _Jumalan varjelus!_ ja tunnussanaksi: _Antaa voiton!_
Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä.
Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi
ajutanteiksi.
Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä
venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle
kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat
venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena
edellisenä päivänä kahakoineet laiva _Fäderneslandetin_ ja rekatti
_Belionan_ kanssa -- Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan
purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia --. Yö ei
ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja
ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa.
Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes
kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin
100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset
melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli
linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut
ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä,
kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin
vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.
Vasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset
olivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti
kaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja
lähestyi nuolen nopeudella _Styrbjörnin_ keulaa; toiset venheet
ja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi
linja sen kautta, että _Tapperhet_ nimisen laivan parkassi, joka
oli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut
seurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi
hiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että
jälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä
tulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen
kolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli _Styrbjörn_,
kumpanen _Hjalmar_ eivätkä huomanneet _Styrbjörnin_ sivulla muutamia
ensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun
jo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään _Styrbjörniin_ kun
heidän olisi pitänyt iskeä _Hjalmariin_. Jos olisi otettu vaarin
tuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille
asettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja
koko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman
ilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista
lähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota
varustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa.
Venäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten
valmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni
Nordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä,
ainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten
onneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes
haavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa
etunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä
laivan portaan yli kannelle.
Tässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle
kuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen.
Sapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun
muutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa.
Venäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit
eivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä
perille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten
havaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta
ja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät
takaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään
nähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: "Pitääkö minun täällä seisoa
aivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?" Mutta melkein samassa
silmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti
Lagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja
peräkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa
etunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa.
Näistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden
olisi pitänyt iskeä _Hjalmariin_. He pääsivät kannelle ilman
suurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti
valloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin
rykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella
ja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli
paeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti
kannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli
enemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi
vanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta
ampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin
käskettiin jääkärien "ampumaan vanttiin", mutta kuin he eivät
tietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: "ampukaa ilmaan!" Käskyä
toteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan
kannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander
huomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli
paennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden
sinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle,
huomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen
tärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille,
jotka olivat häntä lähinnä: "Tulkaa, seuratkaa minua!" Sanottu ja
tehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun
16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat
piikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan
Nordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti:
"No niin, nyt on Lagerberg vainaja", mutta tämä nousikin heti ylös
ja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli
pistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli
luiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi
kannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli
haavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun
hytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan
olevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka
kapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit
vietiin parkasseihin.
Kajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon,
miehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs
vanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä,
että ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat
antautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille
armon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi
Nordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja
haavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri,
joka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää
tarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin
kiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään
tunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän
hävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille
juuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään
vanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi
armoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa.
Melander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän
väliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta
vastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja
sukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön
luokse, jolta hän saksaksi kysyi:
"Ette kaiketi te tapa aseetonta?"
Nordenskjöld vastasi:
"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän
taistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden
myös seuraukset olivat teille vahingollisia." Kapteeni antoi viedä
parkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö,
evesti Herbusch.
Näiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta
ammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat
sattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä,
että kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille
ja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat
mennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan
paremmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun
ympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä
valaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat
he tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin
että vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin
pimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät
kavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana
pyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta
ohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi.
Helposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa
kuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen:
"kumppani, elä usko venäläistä!" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen
ruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä
kaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi
aamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni
Nordenskjöldin voittohuudon: "Eläköön kuningas!" johon ruotsalaiset
kaikuvalla hurraalla vastasivat.
Luutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli _Svalan'in_
parkassilla -- yksi pienemmistä -- ohjannut suoraan _Hjalmarin_
etukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan _Tapperhet_ laivan
venhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän
vaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti,
sentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden
soutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian
evestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi
toiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä
ja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas
tuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu
tekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset
hyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli
taistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa
olivat toinen priki ja _Hjalmar_-laiva, käännettyään runkoaan ja
asetettuaan poikittain _Styrbjörn_-laivasta alkaneet kanuunatulensa
parkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs
kuula sattui _Wladislav_-laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun;
se räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja
noin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi
Cronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän
sai käskyn _Adolf Fredrik_ laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin
oikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit
ohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien
minuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot
Styrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että
rekatti oli valloitettu, niin käänsi _Hjalmar_-laiva kiivaan tulensa
_Styrbjörniä_ kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist
Styrbjörnin peräkanuunilla.
Evestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin,
kun ei enää voitu ryhtyä _Hjalmar_-laivan kimppuun, sillä
tykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja
venheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä
laivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät
valittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat
ruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin,
ruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin
palavia etulatinkeja _Hjalmar_-laivan kanuunista, joita ammuttiin
pistoolinlaukauksen päässä, lenteli _Styrbjörnin_ tykistöön.
Kumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa
nyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon.
Tällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti
näkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää
törmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset
tykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa,
niin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi
polttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä
omia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin
laivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli
vahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu
saada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa
ja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja
paukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa
ruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien
ruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi _Bellonan_
parkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös
jo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että
ottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän
kuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet
antoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista
rekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli
kumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja
rohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti
pääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti
laivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun
hän huomasi _Styrbjörnin_ parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän
Ugglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä
jälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun
sumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet
tuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä
tuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää
kelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.
Useat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa
yhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä,
mutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa
vahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia
joutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa;
hän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös
ja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä
kuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse
teljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun
miehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka
oli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten
kuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja
pysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki
alukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa,
ehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki
_Eglée_ oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja
_Styrbjörnin_ parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä
_Styrbjörnin_ vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti
Herbusch ja 8 miestä _Styrbjörnin_ miehistöä ja kuunariprikin
päällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä.
Ruotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden
joukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja
luutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden
seassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin
haavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja
Rehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä.
Venäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi,
sillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki
_Styrbjörnillä_ olevat upseerit ja miehistö.
Ilmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti
Krasenstjerna: "Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen
tapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä,
sotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin
pitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka
tähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla
anteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus
ja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat."
Lippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen.
"Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla",
sanoo hän, "osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä
Ruotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin
aikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein
Ruotsin aseille loistavan sotakunnian."
Siten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka,
joka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi
ollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton
ruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.
Kunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut
Melanderin ynnä _Bellonan_ muut upseerit luoksensa oikein
"hienon-hienolle" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat
olivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista
oli "mestari-kokin" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden
ruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat
olivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden
täytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa
oli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha
ja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli
niin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena.
Leivässä eleli iloisimpia matoja ja -- voi, "vaiti! siitä älä puhu
koskaan." Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt
syömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta
kaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun
rikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että "Lucullo
söi Lucullon luona." ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi
ja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja
laitokset maistoivat oikein hyvin.
"Maljanne, luutnantti Melander", lausui Gaubineau ja
kohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. "Se apu, jonka
annoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen
saavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin
kolmantena upseerina _Pallas_-nimisellä laivalla, joka kuului
englantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutui
_Pallas_ kahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin
tähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme
lopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella
oli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä
ollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen
mesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen oli
_la belle Poule_ meidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de
Brissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs
merisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin
lyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä
-- hän oli äärettömän rikas -- kalliin serviisin, joka oli 30,000
frankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun
maanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen.
Olettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?"
"Ja minä vastaan, herra kapteeni, että se viini kelpaa vaikka itse
jumalille", lausui pursseri. "En tahdo vannoa, mutta kahdeksantoista
miljoonan ylös ja alas käännettyjen meritähtien kautta on se viini
erinomaista, Mutta te tuhlaatte sitä, sillä kun minä viimeksi
tarkastelin teidän viinikellarissanne, ei ollut tuota jaloa nestettä
enää kuin 50 putelia jälellä."
"Niitä oli vaan 30 putelia jälellä ja ne olen testamentissani
määrännyt lahjaksi Lordi Francis Camdenille, joka on tirehtöörinä
englantilais-itä-intialaisessa komppaniassa ja jonka kanssa minulla
on ollut kaikenmoisia asioita", lausui kapteeni. "Mutta eikös tämä
lioitetusta lihasta tehty häränpaisti, hyvät herrat, ole erinomaisen
hyvää? Vähäisen murempaa se tosin saisi olla, mutta kyllä se hyvällä
purukoneella murenee suussa. Mitä! putinkia, elämmehän todellakin
aivan ylöllisyydessä. Stevart! te saatte antaa kokille kiitoslauseen
minun puolestani."
Vahtiupseeri tuli sisään ja ilmoitti, että päällikön laivalta
puhallettiin merkkiä, jotka sisältävät käskyn rekaatille mennä
uudelle risteilymatkalle samassa tarkoituksessa kuin edelliselläkin
kerralla.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Tuo _Cort Adeler_ kummittelee yhtämittaa
asianomaisten päässä, mutta sen kaapparilaivan kanssa lienee olla
samoin kuin tuon 'lentävän hollantilaisen.' Yksi ryyppy, hyvät
herrat, rappusilla ja sitte pois. On paljon hauskempaa saada
purjehtia ominpäin kuin loikoa käskyn alaisena. Minä olen nähnyt
hyviä unia ja ehkä onni on meille nyt suotuisampi kuin viime
kerralla."
Puolituntia myöhemmin levitti _Bellona_ kaikki purjeensa matkalla
eteläänpäin. Joku aika jälkeen läksi myös laivasto Öröstä ja meni
Itämerelle.