Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada
aikoihin.
Pyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten
jo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä
piti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500
miehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka
oli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat
olemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi
hän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin
kiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin
haaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja
täällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä
häntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m.
Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan
keräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan
taistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei
sallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä,
jotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain
miesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas
takaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita
ja haavoitettuja.
Kun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa
keskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa
Adolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu
kaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet,
jotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.
"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on
venäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän
on estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut
kulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan,
joka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt
Turkuun", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. "Sölfverarmilla
on ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin
kanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt
varusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta,
jota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän
sodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden
estämiseksi?"
Kuninkas (viisaan näköisenä): "Jönssonin asema on vahva ja hän
kyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on
hänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22
tykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä
armoni menettämisen uhalla."
"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta", lausui
imarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi
Jönssonin vaarallisen aseman. "Teidän majesteetillanne on aivan
oikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi
Buxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren
puolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt
rannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa
hyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne,
saadaksensa paremmin iloita voitosta."
"Siitä hän saa vähän iloa", lausui kuningas, "Minä annan amiraali
Dodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky
Hjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille
avuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa
anastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs
tästä sanotte?"
"Se on oivallista!" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat
syvään.
"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin
käytettäväksi?" kysyi Melin.
Kuningas näytti miettivän.
"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä", vastasi hän.
"Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin
vähän haistavat ruudin savua."
"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu,
nostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä",
vastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut
kuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti "saada vähän
olla liikkeessä", olivat _nälistyneitä, ryysyisiä, peräti
harjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet_.
Kun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi
oli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt
olivat _saksalaisia sotamiehiä_, jotka päivää ennen olivat pistetyt
pataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä
päätöksen tämä homma oli saava.
Sekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei
kumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta,
että olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut
totuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille
siksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain
mennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla,
kuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos
tuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa
kaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä
lähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi
mahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.
Elokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18
Ahvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa,
jossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen
suojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat
laivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle
Metsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta
usean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi
ja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta
Sandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot
tervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat
pääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa
siunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti
järjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan
joutuneet häpiään.
Kuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen
kanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?
Jo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun.
Kenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat
tulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa.
Elokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit
hävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto
Dodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi.
Venäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa
kohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden
murhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään;
mutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa
ristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne
Ruotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen
tähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät
ruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat
sen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja
Ryövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima
levenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja
ruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli
väsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet,
niin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin
sijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella.
Kapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla
jälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla
hyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat
ruotsalaiset sieltä.
Sölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka
vihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo
9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja
silloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat
aallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä
avuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen
välille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut
turvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12
e.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan
Sölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän
venheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4
airolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä
kuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin
oli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja
venäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut
laivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.
Sandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu
jättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa
maalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä
Suomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.
Mutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.
Lähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta
päättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa
tarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan
venheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla
oli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin
hyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään
evestille.
"Mitä tahdot, lapseni?" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.
"Tahdon kysyä onko hän kenraali?"
"En ole vielä päässyt kenraaliksi", vastasi Pahlén myhäillen, "mutta
tämän joukon päällikkö kyllä olen."
"No, sitten taitaa olla sama", vastasi tyttö hypistellen
esiliinaansa. "Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä
sanomista hänelle."
"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire."
"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko
ylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa,
pitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton
johdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin
50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän
myös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut
toimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä
tien oppaaksi."
Tätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus
on aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali
Buxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin,
evesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien
kanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900
miestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa
miestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen
päällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen
onnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse
onnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen
etevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen
hommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen
poistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén
ja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät
äkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.
Juuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta
matkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti
yritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota
hän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen
kiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden
luokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä
ja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja
sotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä
lähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa
ja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien
osastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.
Westanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja
hänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita
herkullisia ruokija ja hienoja viinejä.
Päällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn
loistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä
hempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka
yhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen
ja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen
urhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana
loistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva
naimiskauppa.
Buxhövden kohotti lasinsa.
"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton
kunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi", lausui ijäkäs
kenraali hiukan kumartaen päätänsä. "Tähän maljaan suljen myös
teidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana
ja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin,
mutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin
työskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi."
Lasit tyhjennettiin pohjaan.
"Minun aikomukseni on", vastasi kavaltajatar, "mennä pohjoiseen
ja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan
välttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa
mitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja
setäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää."
"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään", lausui ruhtinas
Bagration. "Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan
siitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan
vieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain
tähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta
siellä tulevat oikein arvostelluiksi."
Neiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen.
Hänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon
auringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi.
Sinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien
toiveittesi päämäärän."
Oli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva
kalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.
"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän.
"Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."
Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä.
Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me
olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos
mielimme onnistua pakenemaan."
Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti
Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi
ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn
luokse.
"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."
Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin,
joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja
luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.
"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi,
mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua,
jos vaan joudun hänen kynsiinsä."
Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko
loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti
sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa.
Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan
vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck
ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan
venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä
olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa
perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille
ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä
ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki
huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä
rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään
auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä
eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi,
mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat
kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.
Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä
ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän
ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen
kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin
ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti,
joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.
Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei
kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he
hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella.
Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän
nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat
venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin
joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa
kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla
toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli
ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen
nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella
palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli
pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä.
Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit,
jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä
kuninkaalle.
Kenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset
lopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä
heidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja
oli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua
venäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä
opettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla
onnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään
rantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa
epäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja
tuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin
ja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt
rannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia
ohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä.
He törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden
avulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli
tarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat
karille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset
tästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista
surullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.
Jos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin
kaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat
Ahvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei
ainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan,
vaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten
olemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin
kummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa
annettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi
kiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei
maininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä
tavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä
asiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi
_okaiksi_, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi
kuin julkisesti lausuttu moite.
Kun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä
kuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen
astuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana,
edestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta
oli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten
tähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja
ainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.
"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!" lausui kuningas ja tempasi
kiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle.
"Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei
sittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin
miesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka."
"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri
saada toimeen", rohkeni Ranck lausua. "Ah, teidän majesteettinne, ne
ovat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin
ajaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun.
Tässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän
majesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä."
"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan", vastasi kuningas ja
katsoi terävästi Ranckin kasvoihin. "Mitenkä te, herrani, joka
tulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin
kahakkaan?"
"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne", vastasi Ranck ja kertoi
muutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan
kahakkaan. "Teidän nimenne?"
"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne."
"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin
valtakirjan", lausui kuningas.
"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman
kiitollisuuteni", vastasi Ranck. "Tämä teidän majesteettinne
hyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi
vast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa."
"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän
tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla
ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"
"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli
minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali
Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte
vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia
sanoja."
"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin
korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän
esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne
olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat
olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi
meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa
vankeinamme."
"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli
minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin
halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja
hänen kunniamerkkinsä."
"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te
sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne
ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä
ne ovat?"
"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi
Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon
heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.
Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen
paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas
vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin
puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan
tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"
Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri
kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli
hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti
kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.
"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas
kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."
Armoa -- kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman,
vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli
mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa
majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei
luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa
oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen
tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck
oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa
tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin
vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:
"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet
suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos
tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat
vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja
ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.
"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen
rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan
käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli
rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin.
Tuo urhoollinen upseeri olisi siis _rikoksellinen_. Kuningas hetkisen
luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti
surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi
enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.
"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan
polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne
sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."
Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän
hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka
ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.
"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa,
jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te
olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte
oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"
"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck,
"minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin
nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi
pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen
kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän
asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin
kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla
synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä
toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni
siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin
myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."
Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä
arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.
"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi
kuningas.
"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck.
"Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi
15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan
komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä.
Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."
Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja
ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa
vapisivat vihasta.
"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon
palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te
olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette
vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta
suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."
"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui
Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän
palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan
olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on
aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan
kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni
arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka
kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon,
eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän
majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin
kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet,
toiminnut toisella tavoin."
Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän
kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja
hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman
paperin.
"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani
takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas
totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu
tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua
sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä
ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan
sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että
se melkein kauhistutti kuningasta.
"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin
ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle
mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."
"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen
täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne
urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret
tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet,
mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin
merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen
erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi
jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies
ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."
"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin
mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä
maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä
riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja
hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan
yksi tehtävä."
"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.
"Se on -- _kuolla_, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema
on silloin minun ainoa ja paras voittoni."
Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän
puhunut hetken sanoja.
Kuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä.
Hän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani
kuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:
"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin
hänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa
kuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä."
Hän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien
kanssa.