Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua.
Samana yönä kuin Karjalaisten vapaajoukko kokoontui suureen metsään,
varusteli suomalais-ruotsalainen sotajoukko itseänsä Kauhavalla.
Edellisenä päivänä oli Adlercreutz, joka Klingsporilta oli saanut
käskyn hyökätä vihollisen päälle, koonnut sotajoukkonsa Ala-Härmään,
sittenkuin ylivoimanen vihollinen oli hyökännyt ja pakoittanut
takaisin Kauhavalle asetetun joukon. Väliaikainen silta laadittiin
Härmän joen yli, josta joukko meni ylitse ja marssi Kauhavalle, josta
vihollinen vetäysi takaisin, jättäen ainoastaan vähän ratsuväkeä
vahtimaan ruotsalaisten liikkeitä. Kauhava on 1 1/2 peninkulmaa
Lapualta.
Vihollisten uhkaavat ja vaaralliset liikkeet olivat siis vihdoinkin
pakottaneet marsalkka-raukan päättämään ruveta lopulliseen
taisteluun. Pelvolla ja vapistuksella uskoi hän sotajoukon kohtalon
Adlercreutzille, joka ottikin tämän luottamuksen elävällä voittamisen
toivolla. Waasaan, Uuteen Kaarlebyhyn, Kokkolaan ja Savoon menevät
tiet yhtyvät Lapualla. Rajevski voi siis helposti osittain pitää
yhteyttä Barclay de Tollyn kanssa, joka joukkonensa työskenteli
ruotsalaisen sotajoukon takana, osittain mielensä mukaan hyökätä
tunkeutuvien Klingsporin osastojen päälle. Hänellä siis oli erittäin
edullinen asema, jonka säilyttämiseksi hän päätti ponnistella
viimeiseen asti.
Adlercreutzin suuri tarkoitus oli katkaista vihollisen paluumatkan
Kuortaneelle ja Waasaan, ajaa se Savon salomaille ja siten helpoittaa
Suomen sotajoukon yhdistymisen Turun seuduille maallenousneitten
ruotsalaisten veljien kanssa. Kuningas oli vihdoin nähnyt
mahdottomaksi huonoilla sotavarustuksillansa valloittaa Seelannin
ja hätyyttää Tanskan pääkaupunkia, ja sentähden oli hän päättänyt
itse johdattaa liikkeitä Etelä-Suomessa sekä maalla että merellä.
Hän astui Amadis-nimiseen laivaan ja yhdistyi saaristolaivastoon
Väsbyssä, noin peninkulman matkan Turusta. Senjälkeen oli
saaristo-laivastolla useampia pienempiä, vaan loistavia kahakoita
venäläisten laivojen kanssa ja silloin tällöin nousi se maalle
väsyttäen ja ahdistaen vihollisen vahtipaikkoja rannikolla.
Kuninkaan käytyä Neitsynsalmella ja tarkastettua sinne asetettuja
sota- ja saaristolaiva-osastoja, meni hän Ahvenanmaalle. Sillä
matkalla oli kaikenmoisia vastuksia, jopa todellisia vaarojakin.
Useita vuorokausia täytyi kestää ankaraa myrskyä Husö nimisessä
hätäsatamassa, jossa ei ollut kuin paljaita asumattomia kareja.
Sieltä päästyä törmäsi kuninkaan alus salakarille, johon hän oli
hukkumaisillaan.
Vihdoinkin saapui kuningas Kastelholmaan Ahvenanmaalle, josta
hän lähetti 1,000 suomalaista ja ahvenanmaalaista yhdistymään
Klingsporin eli Suomen pohjoisen sotajoukon kanssa; tämä nimitys
oli vastakohtana Suomen eteläiselle sotajoukolle, joksi nimitettiin
kuninkaan käskystä Ahvenanmaalle koottuja joukkoja. Hän asettui
Grälsbyhyn ja oleskeli siellä aina syyskuuhun asti toimitellen
vähemmin järjestyksen-mukaisia maallenousu-suunnitelmia, tarpeettoman
ankaria vahteja ja vahtiparaateja; nämä ynnä hänen ristiriitaiset
ja vastakkaiset käskynsä, joihin herrat Tibell ja Melin antoivat
luonnokset, kuin myös hänen kohtuuttomat vaatimuksensa ja tuomionsa
väsyttivät ja laimensivat kaikki, jotka yhdessä eli toisessa
suhteessa suoraan kuuluivat hänen käskettäviensä joukkoon. Hän, joka
kantoi _kruunua_, teki itsensä päivä päivältä enemmän ja enemmän
vihatuksi ja kamotuksi.
Mutta tässä ei vielä kylliksi! Sekä Adlercreutzin ja Sandelsin
menestykset maalla että laivaston merellä ja saaristossa herättivät
tuossa so'aistussa itsevaltiaassa suuria toiveita ja aikeita, jotka
olivat perustetut pohjattomiin luulotuksiin, muun muassa valloittaa
itse Pietarin. Hän uneksui jo olevansa Wenäjän pääkaupungin porttien
edustalla ja nämä luulotukset vaikuttivat sen, että hänen hetkellinen
vastenmielisyytensä Ruotsin liittolaista Englantia kohtaan, jonka
apujoukkoja ja laivastoa hän aikoi käyttää kaikenmoisiin hullumaisiin
yrityksiin, meni niin pitkälle, että hän mietti monenmoisia
väkivaltaisia tekoja sitäkin maata kohtaan. Kuningas oli niin
suuttunut Suuribritannian lähettilääsen, herra Thorntoniin, ja
Englannin ministeriin, että hän aikoi hyökätä Englannin laivaston
kimppuun Itämerellä ja polttaa sen, joka oli lähetetty Ruotsille
avuksi. Hän, joka kantoi _kruunua_, teki kaikki, lisätäksensä Ruotsin
onnettomuuksia.
Mutta palaamme Adlercreutziin.
Varhain aamusella 14 päivänä Heinäkuuta järjesti Adlercreutz
päävoimansa, jossa oli noin 3,300 miestä ja 16 kanuunaa, hyökkäykseen
Kauhavalla, puolentoista peninkulmaa Lapualta. Ennenkuin kenraali
antoi hyökkäyskäskyn, ratsasti hän jokaisen pataljoonan rintamaa
pitkin muutamilla ystävällisillä sanoilla ja tulisella katseellansa
rohkaistaksensa sotamiehen mieltä ja elähyttääksensä hän toivolla
voitosta. Tuolla seisoo sinisilmäinen nuorukainen jolla on kookas
vartalo, selvät kasvon piirteet ja vakava ryhti. Kenraali katselee
kunnioituksella vanhan Koiskisen kasvoihin, joissa kuvautuu tyyni
miehuus ja varma toivo voitosta. Kenraali tervehtää häntä miekalla
ja veteraani vastaa takaisin. Kenraali katselee savolaista, jolla
on pienet, säteilevät silmät ja elävät kasvot. Adlercreutzin silmät
säteilevät nähdessänsä Döbelnin porilaisineen, joiden joukossa
myös on Ranck, tämän mainion rykmentin joka on urhoollisten kehto
tämän sodan aikana. Tuolla seisovat jalovartaloiset karjalaiset ja
hämäläiset synkkinä kuin yö, mutta voittamattomia sodassa. Tässä
seisoivat hänen silmiensä edessä nämä uroot, nämä sotilaat, joiden
kiittämiseksi ei löydy kyllin sanoja. Nääntyneinä, ryysyisinä ja
jalat verisinä he vasta väsyneinä loikoivat vahtitulien ympärillä,
mutta nyt -- nyt ovat kaikki kärsimykset unhoitetut! Onhan vihollinen
edessä. Jokainen sotilas palaa taistelunhalusta ja voiton eli
kaatumisen päätös on kirjoitettu kunkin otsaan. Adlercreutz on
toimittamansa tarkastuksen kanssa tyytyväinen, hän ei epäile
vähääkään voitostansa. Rajevskin puolta suurempi joukko ei tee häntä
enää vähääkään rauhattomaksi.
Kello on 7 aamusella. Lapuan aurinko lähettää säteilevän
valonsa pilvittömältä taivaalta. Sotajoukko lähtee liikkeelle.
Evestiluutnantti Aminoffilla Karjalan jääkärien kanssa on kunnia
astua etunenässä. Varovasti menee etujoukko metsään, eikä ainoatakaan
"viheriätakkista" ole näkyvissä. Maantiellä kulkevat joukkiot
suljetuissa parvissa eli 2 muuttotykkiä välissänsä. Täällä kulkee
kenraali ja jääkäriketjut hiipivät molemmin puolin metsässä. Halloo!
puiden välissä alkaa liikettä. Aminoff on vihdoinkin yhtynyt
vihollisen kanssa. Yleinen tuli leviää ketjusta. Karjalaiset ampuvat
kuin miehet ja venäläiset hyökkäävät raivoisasti. Aminoff on
heikompi, hänen täytyy peräytyä. Nyt saapuu paikalle Adlercreutz.
"Meidänhän pitää eteenpäin", huutaa hän. "ja ne paholaiset menevät
taaksepäin! Majuri Tujulin, rynnätkää esiin Savon jääkärienne kanssa;
ne eivät koskaan peräydy!"
Nämä sanat tekivät joukon voittamattomaksi. Kiiruusti levisi se
järjestyspäällikkönsä Cronstedtin johdolla karjalaisten avuksi.
Se tunkeutuu sellaisella voimalla ja reippaudella, että tuo
suljettu parvi maantiellä tuskin ehtii seurata, vaikka ketju kulkee
epätasaisella maalla ja tiheässä metsässä tien sivuilla. Taistelu käy
perki tuliseksi. Venäläiset taistelevat vihoissaan, mutta ei mikään
voi tänä päivänä vastustaa suomalaisia sotilaita.
Adlercreutz ja Cronstedt, jotka molemmat ovat ensimäisinä tulessa,
verhovat itsensä kunnialla. Kenraali käskee Savon jääkäriä
levähtämään ja hengähtämään. Heidän spartanilainen vastauksensa on:
"_Kun me peräydymme, voitte sitten, herra kenraali, vaihettaa meitä_."
Adlercreutz vuodattaa kummastelemisen kyyneleen. Ne ryntäävät taas
samalla innolla ja ylitä kiivaalla tulella vastataan vihollisen
puolelta. Taistelunhaluinen von Döbeln porilaisineen lähettää useita
pyyntöjä kenraalille, että he saisivat käydä jääkärien edestä
taistelemaan. Jääkärit vastaavat:
"Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; me tahdomme myös tehdä mitä
voimme ja tällainen taistelu kuuluu meille jääkärilöille, pidätämme
itsellemme sen oikeuden, ollessamme etujoukkona."
Jos hän, joka kantoi _kruunua_, olisi ollut läsnä, nähnyt näiden
sotilaiden taistelevan ja kuullut heidän sanansa, eiköhän hänen
katseensa silloin olisi selvinnyt, hänen mielensä muuttunut ja hän
olisi antanut heille päällikköä, joka olisi ymmärtänyt korvata
isänmaalle kaiken sen veren, joka vuoti ja vieläkin tuli turhaan
vuotamaan?
Jumala yksin voi siitä tuomita.
Kuta enemmän taistelu lähenee Lapualle, sitä tulisemmaksi käypi
se. Venäläiset tekevät raivokasta vastarintaa. Metsä harvenee ja
luutnantti von Becker antaa kolminaulasien kanuunainsa soida.
Ne tekevät hyvän vaikutuksen. Eteenpäin mennään vaan kivikkojen
ja rämeiden ylitse, eteenpäin pajunetit alaskäännettyinä ja
hurraahuutojen kaikuessa on kuljettava tuo peninkulmaa pitkä
matka siksi kuin vihollinen, joka kello 4 iltapuolella turhaan on
vahvistanut joukkojansa, on työnnetty takaisin asemillensa Lapualle
ja suomalaiset asettuvat vastakkaisille mäkilöille. Vihollisen
tykistö alkaa nyt tasaisen kanuuna-tulen Adlercreutzin kolonnaa
vastaan, mutta niin kaukaa, ett'ei se tee sanottavaa vahinkoa.
Tämän kanuunan paukkeen aikana varustaivat molemmat vastustajat
päättävään taisteluun.
Rajevski asetti 5,000 miestänsä kaarenmuotoisesti pitkin Lapuan
jokea, vasemman sivun kirkonkylän puolelle, sulkemaan takanansa
olevan sillan ja Waasan tien, oikean puolisen sivun Liuhtarilaan
ja siellä olevan tien ympärille, suojelemaan Kuortaneen tietä.
Tykistö, 10 kanuunaa, olivat jaetut niin, että kaksi 6 naulaista oli
vasemmalla, neljä oikealla sivulla ja kaksi kanuunaa ja haupitsia
keskellä. Näiden taakse keräytyi ratsujoukko, ja siinä se olikin
liikkumatonna koko taistelun ajan, pakoittaen vihollisen ratsujoukon
vetäymään Liuhtarilan kylään ja olemaan siellä työttömänä.
Rajevski oli edellisinä päivinä antanut takanansa olevan Liuhtarilan
suon risukimpuilla tehdä kulkukelpoiseksi tykistöllenkin, niin ettei
hän onnettomuuden sattuessa olisi pakoitettu peräytymään ainoastaan
maantietä myöten, joka varovaisuus luultavasti pelastikin hänet
täydellisestä häviöstä. Venäläisten aseman edessä oli kauniita
niittyjä ja ruispeltoja, joihin viimeksi mainittuihin oli jääkäriä
piiloutunut. Sittenkuin Adlercreutz oli tarkastanut aseman,
käskettiin toinen osasto neljän kanuunan kanssa hyökkäämään Lapuan
kylään ja Waasan tielle, sill'aikaa kuin kolmas ja neljäs osasto
tekisivät päähyökkäyksen Liuhtarilaan. Kaksi pataljoonaa Palmfeltin
johdolla asetettiin varalle mäelle.
Taistelu on alkanut. Kanuunat jyskyvät molemmin puolin ja päättävä
hetki lähestyy. Adlercreutz vaalenee ja minkätähden? Sentähden että
juuri silloin, kuin suomalaiset tykit alkavat tulensa, ratsastaa
kenraalin luokse ajutantti ja ilmoittaa, että eräs vihollisen kolonna
näkyy oikealla Alapään kylässä ja Döbelnin osaston takana. Gripenberg
joukkonsa parhaan osan kanssa lähetetään sinne, ja ryntäys lykätään
siksi, kuin on ehditty saada tarkkoja tietoja vihollisen voimasta.
Mutta löytyy yksi mies, joka ei tahdo tietää mitään hyökkäyksen
lykkäämisestä. Se on hän, jolla on tuo musta side otsallansa. Se
on evesti von Döbeln, porilaisten urhoollinen päällikkö ja toisen
osaston johtaja. Ilman käskyä marssii hän Lapuan kirkonkylään päin.
Juoksumarssissa ryntäävät porilaiset mäkeä alas. Hurraa! rohkeutta
vaan, te urhoolliset. Pataljoonat seuraavat kintereissä. Tykkien
jyskettä, kiväärien pauketta, jääkärien tulta ja hurraahuutoja
kuuluu kaikkiaalla. Kasvava ruispelto muuttuu äkkiä eläväksi, siihen
piiloutuneet "viheriätakkiset" räiskyttävät tappavia laukauksia.
Sotamiehet säikähtivät hetkiseksi. Silloin kaikuu porilaisten marssin
sävelet:
"Eespäin, miehet uljahat!
Meit' uskollisten isäin henget seuraavat.
Kas kunnian
Kun tähti meille hohtaa!
Tuttavahan
On verityö, mi kohtaa.
Eespäin kaikki rientäkää!
Vapautemme ikivanha tie on tää.
Voittoisa lippu meitä johtaa,
Muinahis-aikain taisteluista liuskainen.
Eespäin, sä jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."
"Eespäin, eespäin", komentavat upseerit. Blume ja Ramsay ryntäävät
ruispeltoon paljastetut sapelit kädessä. Ranck ja hänen kumppaninsa
hyökkäävät taas eteenpäin. Majuri Eek huutaa Ranckille, että hän
säästäisi henkeänsä, mutta hän ei kuule sitä. Hän on huomannut
erään vanhan miehen kaatuvan maahan ja hän kiiruhtaa peittämään
sitä ruumiillansa. Kaatunut on Taavetti Koiskinen, joka taas nousee
jaloilleen. Hän ei ole haavoittunut ja huutaa Ranckille: "Kiitos
kumppani!" Hän on heti uudelleen taistelussa. Hän näyttää etsivän
kuolemaa, mutta kuolema ei tahdo häntä tällä kertaa uhriksensa.
Sotahuuto kaikuu vihollisen puolelta. Tiainen vapaajoukkoneen
ryntää vihollista vastaan. Vanha Akka valkoisine hapsineen, joita
tuuli häilyttelee, seuraa heitä lyöden taikarumpuansa aivankuin
siivekäs velho. Hirveä on heidän hyökkäyksensä. Ikäänkuin metsän
jättiläinen syöksee Alarik ja hakkaa vihollisia läjiin leveällä
kirveellään. Hän ei huoli, vaikka veri vuotaa useammista haavoista.
Kitulangan yhdeksäs poika taistelee kuin uros. "Kuole", oli hänen
äitinsä sanonut, "mutta älä häpäise itseäsi." Döbeln huutaa hänelle
kiitossanoja. Pataljoonat hurraavat ja kaikki vastustaminen on
turhaa. Vihollinen vetäytyy takaisin Lapuan kirkon kylään.
Ilmoitus Alapään kylässä ympäröivästä vihollisesta oli kokonaan
perätön. Se oli onnetoin erehdys --, sillä jos sitä ei olisi
tapahtunut ja kolmas osasto olisi saanut olla neljännen apuna, niin
olisi voitto ollut ratkaiseva ja Kuortaneen yhtähyvin kuin Waasankin
tie olisi joutunut suomalaisten käsiin. Se erehdys oli Rajevskin
pelastus.
Kun Gripenberg tuli takaisin Alapäästä käskettiin hän Loden kanssa
auttamaan Döbelniä. Pataljoonat ryntäävät hurraahuutojen kaikuessa
Lapualle. Venäläiset ovat miehittäneet ja puolustavat hurjasti
jokaista huonetta kylässä. Raivokas taistelu alkaa. Pajunetit ja
pyssyntyvet alkavat verisen leikkinsä. Vapaajoukon nuijat ja kirveet
samoin. Blume ja Ramsay kaatuvat kuolleina maahan. Urhoolliseen
Aminoffiin käy kanuunankuula ja hän huokaa viimeisen kerran. Hänen
sotilaansa, savolaiset, päästävät, nähdessänsä tämän, raivokkaan
kostonhuudon. He kaatavat kaikki viholliset, jotka tulevat heidän
tiellensä. Niistä 120 jääkäristä, jotka alkoivat hyökkäyksen, ei
ole kuin 50 jälellä. Porin rykmentti on kärsinyt hirveästi. Von
Qvanten kaatuu, Gripenberg, Lagermark, Wirsen, Uggla ja Jägersköld,
kaikki upseereja Porin rykmentistä, loikovat haavoitettuina
taistelutanterella. Venäläiset sytyttävät tuleen Liuhtarilan kylän,
se leimuaa liekeissä ja samalla myös venäläisten haavoitetut ja
sairaat. Onnettomat päästävät hirveän hätähuudon. Oi, Jumalani, miten
sota sentään on hirmuinen.
Karjalainen vapaajoukko Tiaisen johdolla tekee ihmeitä
urhoollisuudessa. Akka ei liikuta enää rumpuansa, hän on kaatunut,
saatuaan keihään piston rintaansa. Mitä hän ennusti muille, on
tapahtunut hänelle itselleen. Missä on nuori Kitulanka?
Katso oikealle puolelle tuota suurta kartanoa! Näet hänen siellä
lähellä Lapuan pappilaa raivokkaassa kaksintaistelussa erään miehen
kanssa, jota hän rajattomasti vihaa ja jonka hän on taistelun
aikana onnistunut tapaamaan. Nämät miehet taistelevat kuin kaksi
gladiatoria. Alarikin vastustajan sapeli liikkui kuin nuoli
nuoren miehen pään ympäri, mutta hän väisti iskut kirveellänsä.
Vasemmassa kädessänsä piti Alarik pitkää puukkoansa ja oikeassa
kirvestä. Kitulangan poika on saanut useita haavoja, mutta se ei
merkitse mitään. Eikös hän ole silmä silmää vastaan kasakkaupseeri
Barbarisoffin kanssa, joka viekotteli hänen nuoren morsiamensa?
Rauta ja teräs paukkuvat toisiansa vastaan. Lähimäisen rakennuksen
ikkunassa näkyy nuori, kalvakka nainen vääntelevän käsiänsä tuskasta
ja epätoivosta. Hän ei voi irroittaa silmiänsä taistelevista
miehistä. Se on Savilahden Olga, Barbarisoffin puoliso. Hän käsittää
hyvin, että tämä taistelu päättyy joko molempien eli ainakin toisen
kuolemalla. Alarikin näkeminen, jonka hän oli pettänyt elämän
onnen ja autuuden lupauksella, on pannut hänen sydämensä sykkimään
katumuksesta ja omantunnon soimauksesta. Hän oli unhottanut
Alarikille antamansa lupauksen ja velvollisuutensa isänmaatansa
kohtaan kuin meni naimisiin vihollisen kanssa. Turhamielisyydestä
rikkoi hän valansa ja lupauksensa ja hän kärsii jo senkin tähden.
Hän parkaisee. Alarikin puukko sattuu Barbarisoftiin ja tämä vaipuu
kuolleena maahan. Alarik on täyttänyt vannomansa koston. Hän huutaa
Olgalle -- "petturitar" ja Olga vaipuu tunnotonna alas. Alarik
heittäytyy uudelleen taisteluun.
Venäläisten vasen sivu on täydessä pa'ossa Liuhtarilan siltaan
päin. Heti ylitse ehdittyänsä sytyttävät he sillan tuleen. Rajevski
käyttää vaarallisessa asemassansa viisaasti tilaisuuksia hyväksensä.
Erinomaisella nopeudella peräyttää hän ratsuväen ja näyttäytyy,
taitavasti järjestettyään rintaman, uudelleen taistelujärjestyksessä,
vasen sivu Liuhtarilan kylää päin, oikea metsän suojassa, joten hän
rauhassa vallitsee eteläistä eli Kuortaneen tietä, jota Adlercreutz
-- onnettomasti kyllä -- ei aikanaan ottanut haltuunsa, luultavasti
sen tähden, ettei hän tietänyt sen tärkeyttä.
Pataljoonat käyvät taas taisteluun. Lapuan kirkonkylä on meidän
hallussamme. Nyt on vihollisen sytyttämä, palava Liuhtarilan
kylä valloitettava. Cronstedtin jääkärit tunkeutuvat metsään ja
Gripenbergin urhoolliset hämäläiset kylää kohden. Oi mikä näky kohtaa
hyökkääviä! Liuhtarila on yhtenä tulipatsaana, josta venäläisten
haavoitetut ja sairaat koettavat pelastautua. Jalot Suomen sotilaat
koettavat auttaa noita onnettomia, mutta hirveä kuumuus ja sakea savu
estävät heitä siitä. Odotetaan tulipalon päättymistä. Kohta on koko
kylä tuhkaläjänä, mutta kadonnut on vihollinenkin.
Savun peittämänä on Rajevski joukkonensa mennyt Liuhtarilan suon
ylitse ja asettunut tykistöineen, kuormastoineen ja varastoineen
turvapaikkaan. Viha ja harmi kuvautuu jokaisen kasvoille. Koko päivän
ankaroista ponnistuksista siis ei ole ollut muuta hyötyä, kuin että
jonkun peninkulman ala isänmaasta on hetkiseksi pelastettu.
Voittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä
järjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo
kahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia,
sotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan
takaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla
taistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa,
jotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs
osasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja
ensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle
vahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten
keskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:
"_Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808_."
Jos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen
hyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset
itsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti
tapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata
valtaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä,
ja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen
vähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret
apulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly
sai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa
toimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin
voitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja
jo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi
ja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan;
tämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo
todellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.
Klingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden
viikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali
Kamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin
valvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä
hetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja
sotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.
* * * * *
On yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut
runsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso
tuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen
kuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään
raastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen
ja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän
rinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja
makaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa,
hirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään.
Ei kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus,
että ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin
mieleen.
Eräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu,
joka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat
verestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa
revittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän
oli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä
on Alarik Kitulanka.
Hän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa
hän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka
tarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.
Myös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.
"Etsitkö _minua_ vai _häntä_?" kysyi Alarik.
"Sinua", vastaa hän. "Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on
poltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut.
Onko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi
minulle?"
"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan
portilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni."
"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?"
"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään,
kuollakseni sen oven edessä."
Kuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies
hiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik
ja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin
Jumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää
samalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema
antavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.
On aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän
lehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu
on sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät
lehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee
pilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä,
jonka se on kohottanut aurinkoa kohti.
Alarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet
metsäpirtille.
Oven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra,
arvokas Kelloniemi.
He keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.
Vanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin,
kalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia
ja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.
Vanha isä kiinnittää synkän, uhkaavan katseensa pojan kasvoihin. Hän
ei huomaa, että Alarik jo on kuoleman oma.
"Mitä, oletko sinä taas kotona, istuaksesi tuvassa? Tuliko taistelu
sinulle liika kuumaksi, kuin jätit taistelevat veljesi?" kysyi vanhus
ankaralla äänellä.
Hymy ilmaantui Alarikin kalpeille kasvoille. "Isä ja äiti, en ole
häväissyt itseäni", vastasi hän. "Döbeln on huutanut minua nimeltä --
sankari. Suomelle, maalleni olen uhrannut vereni ja nuoren elämäni.
Hyvästi! Tahdoin kuolla teidän luonanne ja rukoilla sijaa kodissanne
_Olgalle_."
Hän vaipui maahan kukkaisten ja kanervien päälle. Hänen rintansa
paljastettiin ja ammottavista haavoista tippuivat viimeiset
veripisarat hänen ruumiistansa. Hänen vieressänsä oli polvillansa
Savilahden Olga ja kirkkoherra luki siunauksen kuolevalle. Vanha
Kitulanka ja hänen vaimonsa pitivät kumpikin yhden poikansa käsistä
suljettuna omiinsa.
Samassa tuokiossa kuultiin torven kajahdus ja pari minuuttia sen
jälkeen syöksyi esiin ratsujoukko. Joukon etunenässä ratsasti
mustalla hevosella hän, jolla oli nuo elävät silmät, tuntuvat
kasvojen piirteet ja leveä, musta side parantumattoman haavan ympäri,
tuo sotilasryhtinen, ja sotamiesten epäjumala -- Yrjö Kaarlo von
Döbeln.
Hän ratsasti pirtin edessä olevan joukon luokse. Hän kiinnitti
terävän silmäyksensä kuolleen kasvoihin ja heti tunsi hän nuoren
urhoon eilisestä taistelusta. Döbeln laskeusi hevoselta, meni
Alarikin luokse, polvistui ja painoi suutelon hänen veriselle
otsallensa.
Kuoleva loi viimeisen, selkeän katseensa evestin kasvoihin.
Sanomattoman ilon ja rauhan väre ilmaantui hänen kasvoillensa.
"Isä, äiti", kuiskasi hän; "en ole häväissyt teitä enkä itseänikään,
kysykää häneltä, joka nyt juuri painoi huulensa otsalleni."
Hänen päänsä painui hitaasti Olgan rinnoille. Vienosti huokasi vielä
kerran tuo heikosti tykkivä rinta. Alarik Kitulangan elämänlanka oli
katkenut.
"Hän oli kelpo Suomen poika", huudahti von Döbeln vienolla äänellä.
"Sallittakoon meille, hyvät herrat", lisäsi hän kääntyen seurassansa
oleviin upseereihin, "lopettaa yhtä kunniakkaalla tavalla kuin
hänkin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kuolla isänmaan edestä?"
Hän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät
hän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla
Kitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä
paitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin
jälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha
Kitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään
heidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat
he kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti
vanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.
Niin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän
kaikki rakkaan maansa edestä.
* * * * *
Lapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri
Eekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla:
terve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja
elävällä ilolla näki taas Ranckin.
"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?"
kysyi majuri. "Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja
luonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä
siinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki
asiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin
sallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä
käytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon
upseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän
ylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma."
Ranck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa
päämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata
elämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen
porilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas
voi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut
loistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.
"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte
minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini
mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki.
Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian
ansainneena."
"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln
on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan
pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja
venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä
päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin
on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän
paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis
kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte
pitkällisen poissa-olomme aikana."
Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut,
joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä
jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella,
ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi
liikutettuna hänelle kätensä.
"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui
Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne
todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän
suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle
mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?"
lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.
"Jumalan tähden, ette, herra majuri", vastasi Ranck. "Se on
salaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken.
Minulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova."
"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein
mieltymyksestä teidän persoonaanne", vastasi majuri. "Menen nyt
keskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään
sitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella
enemmän keskenämme."
"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella",
vastasi Ranck, "varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole
enää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana.
Kummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä."
"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi", vastasi
majuri. "Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten
hän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia
kepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut
paremmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi
Roth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä
joukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden,
rämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut
Ruoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja
ja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut
ympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee
venäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta
ruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on,
kuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät
häntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme."
Majuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli
vanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.
"Olen odottanut teitä kau'an", lausui veteraani, "sillä tahdoin
saada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen
olin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni,
niin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri
Eekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä
olisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka
kaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan."
"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi
tarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan", vastasi Ranck
hyvin liikutettuna. "Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista
vaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan.
Puolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana."
"Mutta en minä", vastasi vanhus. "Minä aivan kummastuin kuin näin
teidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne
Roth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko
tämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?"
Ranck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:
"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa
minulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien
hellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua
kiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä,
joiden kanssa on kunnia olla sukulaisena."
Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin
näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä
osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria
urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta
ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin
hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.
"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan
tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit
tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka
isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat
täyttäneet velvollisuutensa."
Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui
hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä
sille löytynyt lohdutuksen sanoja.
"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja
minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan
läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia,
jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi
vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän
olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko
enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada
takaisin."
Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen
jälkeensä. -- -- --
Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.
Majurin kasvot loistivat ilosta,
"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee
henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti
mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee
teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle.
Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä.
Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan
oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan.
Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen.
Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla
osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat
saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi,
joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette
saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa
päivällispöytään."
Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden
mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi
mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja
Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von
Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille
tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä
voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän
kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa
rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen
tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa
sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.
"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck
itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu
vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin
valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy
odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan
ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu
tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna
Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa
kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."
Hän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an
ajattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun
rikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen
sanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi
hän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä
hänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa
rakkain esine.