Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.
Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita
majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana
Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme
raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa
hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä
päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että
sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan
asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on
muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia,
vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.
Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa
meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei
meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti
tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta
päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä
olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon
kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta
kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki,
suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita,
seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa
uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan
ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus
säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.
Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä
istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen.
Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa.
Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä
ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin
muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.
Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa
Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin
poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi
karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan
noita peljättyjä petoeläimiä.
Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia
hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä
hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen
ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen,
rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli
itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja
köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin
kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli
pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.
Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo
paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan
Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka
jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen
ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana
Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä
niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa
niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui
metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon
vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja -- sotilaan
poika.
Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli
tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.
"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä
äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"
"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama
kokonaan katosi savupilviin.
"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän
kertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin
hänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin
kuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä", lausui Kitulanka
painavasti.
"Sinulla on oikein, isäntä", lausui hänen vaimonsa, "meillä ei ole
kuin kuusi poikaa."
"Teillä on seitsemän", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.
"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!" kuului taas vanhuksen vastaus.
"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku
epäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?" kysyi nuorimies
ja oikasi kookkaan vartalonsa. "Mikä tarkoitus teidän ja äitini
puheella oikeastaan on?"
"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani", vastasi
Kitulanka.
Nuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti
pyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.
"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?" lausui poika tärisevin
huulin. "Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen
taistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin
heittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä
kuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?"
"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia
Suomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt
kahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen,
uhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut
kokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen
saarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene
taistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja
yhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!"
"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo
tietää mitään sinusta, pelkuri-poika", lausui äiti ylösnoustessaan ja
katsahti vihaisesti Alarikiin. "Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli
sinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt
sinun maailmaan."
Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.
"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan
kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi
Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."
"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus.
"Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia
asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"
"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.
Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään
astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.
"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen
kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti
päätänsä pojalle.
"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä
ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita
olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"
"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi
kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet
tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan.
Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta
karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä
katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme.
Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."
Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.
"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä
viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen
hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.
"Löytyy yksi, ja hänen nimensä on _Savilahden Jooseppi_."
Silloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.
"Savilahti?" kertoi Kitulanka, "onko sellainen mahdollista? Onhan
hän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin
hänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja
kalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden.
Hänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada
mieheksensä kenen hyvänsä kylästämme."
Pappi hymyili.
"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty
sen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli
kylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön
lupauksia", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.
Kitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesi
Alarikin tavallisesti istuvan. Se oli -- tyhjä.
"Alarik on mennyt matkoihinsa", lausui isä. "Nyt ymmärrän, mitä hän
tarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti,
tuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen
silmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?"
"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin
ja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa
Härmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti
taistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan,
ennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on
nyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua
Kokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei
myöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä
Rajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija,
joka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor
vihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta
päättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala
on oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän
puolellamme."
"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat",
vastasi vanhus päättävästi. "Oi, kuin vanhuuteni estää minun
uhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla
Jumalaa ja siinä kaikki."
"Ja siinä onkin kylliksi", vastasi pappi. "Suomen kaikissa kirkoissa
pidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto
on yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta
tarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi
tehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan
miespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon
kuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä."
"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä,
eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi
Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko
siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"
Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.
Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat
säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella
taivaalla.
"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi
kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä
siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi
sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."
Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik
joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.
"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi
pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.
"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik
hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki
siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille
seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin
omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti
pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut,
siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"
Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat
kolme henkilöä katselivat toisiansa.
"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi
kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."
"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi
isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä
epäillään sytyttäjäksi."
Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha
vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis
lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja
pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty
lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan
näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.
"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan
kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"
"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi",
vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti,
kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen
sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."
"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."
Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä
pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte
meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.
"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene
rauhassa täältä. _Kuole_, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin
unhotan, että olet levännyt rinnoillani."
"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän
kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit
alinomaa silmieni edessä."
Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän
pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.
"Ole siunattu poikani!" sanoi hän. "Olen antanut sinulle elämän ja
käsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja."
"En koskaan, äitini, luottakaa siihen." Hän suuteli äitinsä kättä
ja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja
kirkkoherra puhellen keskenänsä.
"Minne menet Alarik?" kysyi viimeksi mainittu. "Sotaväkeen,
taistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi
on metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin,
kohta saatte kuulla minusta."
Hän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel
vieri hänen silmistään ja minkätähden?
Sentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi
kaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan
ulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli
kasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja
jälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle.
Vieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus
sanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.
Hän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa.
Jokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle
tuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.
Siten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui.
Punertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän
lähestyi valoa.
"Tuolla löydän ne, joita etsinkin", mumisi hän itseksensä. "Ne ovat
Olli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne."
Alarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin
50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat
päällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista.
Heillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan
leveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo
istuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja
kantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.
Miehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla
Akan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa,
jotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein
surullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa
kuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan
katsoi yhtämittaa tuleen.
Äkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut
häntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he
pelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin
tuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä
ilmoittamista.
Hän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän
tehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin
ja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan
näköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä,
väliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen
rumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja
lauloi samalla erään laulun Runottaren -- kaikkivaltiaan tyttären --
kunniaksi.
Miehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja
ja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.
Sittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:
"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen
tarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja
kauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien
jyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen
nähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun
ja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä."
"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?" kysyi
kunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. "Minä kävin
eilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa.
Hän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle,
että hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin
määräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään."
"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!" vastasi Akka ankaralla äänellä.
"Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko
laskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan
majoille."
Juuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin
kanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.
"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne
joukkoon", lausui nuori mies karjalaiselle. "Pysyttekö sanassanne?"
"En koskaan ole syönyt sanaani", vastasi Soini arvokkaisuudella.
"Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän
miehiksemme?"
"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja
että tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa
pelkuruutta, ammutaan heti."
"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin", vastasi karjalainen. "Tahdotko
niillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut."
"Tahdon", vastasi Alarik korkealla äänellä,
Soini nyökäytti päätään. Sitte kääntyi hän miehiin, jotka olivat
heidän ympärillänsä.
"Sallitteko, että tämä nuori mies, Alarik Kitulanka, tulee meidän
miehiksemme?" kysyi hän heiltä.
"Sallimme niillä ehdoilla, ett'ei hän koskaan käännä selkää
viholliselle, vaan joko voittaa eli kaatuu meidän kanssamme", kuului
vastaus.
"Hän on antanut sen lupauksen", vastasi Soini.
"Sitte tulkoon meikäläiseksi."
Kun miehet olivat antaneet tämän vastauksen, meni Akka Alarikin
luokse. Vasemmassa kädessä oli hänellä pieni, taidokkaasti veistetty
ja koristettu puuvati, oikeassa kaita ja terävä veitsi. Tultuaan
nuoren suomalaisen luokse kääri hän paidan lujan hänen vasemmassa
käsivarressaan, teki siihen veitsellänsä pienen haavan ja antoi
Alarikin haavoitetusta kädestä tippua muutamia veripisaroita vatiin.
Sitte meni hän tulen luokse ja heitti vadin sisällyksen liekkeihin.
"Jos rikot lupauksesi, jonka nyt olet näiden miesten läsnäollessa
antanut, niin ottakoon paholainen sinun henkesi ja nauttikoon sen
samoinkuin minä olen uhrannut veresi tulen haltijalle."
"Tapahtukoon niin", huusivat miehet. "Akka on puhunut hyvin."
Alarik asettui miesten joukkoon tulen ympärille. Vartija asetettiin
ja neljännes tunti kertomamme tapauksen jälkeen nukkui koko joukko,
paitse Alarik, joka valveilla uneksi tuosta kauniista Savilahden
Olgasta, jonka hän oli kadottanut.
Tähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä
ollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja
kohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin
sanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku
ollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä
mutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.
Jo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys
odotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten
hirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa
ja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen
joukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi
noin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä
tehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut
viholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset
pelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän
näki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän
nuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa
paikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut
itsellensä kunnianimen "venäläisten havauttaja", joka nimi kylliksi
osoitti hänen toimiensa laadun.
Tiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat
meille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti
parantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin
vaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen
parantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut
häntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin
Paavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran
näki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja.
Selvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva
Tiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan
hänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin
sairaan kanssa, mumisi hän:
"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli
mitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina
Kemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle
kohtalonsa. Myöskin _hänen_ käteensä olen katsahtanut, olkoon siinä
kylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo
hänen kädessään olevat piirteet osoittavat."
Ne kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat,
että yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani
ja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa
tarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet
ja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt
enempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa
luottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas
kertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen
teki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja
lyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi
hän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.
"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut", lausui Ranck
hymyillen. "Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs
ystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä
kaikki."
"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne", lausui
Tiainen. "Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu
aivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin
olisitte olleet kuoleman oma."
Ranck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti
kädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan.
Vai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.
Paitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin
kovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat
mielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin
lempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna
Tiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä
nuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava
kuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen
keräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi
myöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa
oli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten
saavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa
ja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista
ja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen
koko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella
kunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat
suojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen
henkeänsä.
Kun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä,
näki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä
ääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti
suuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien
ympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti
tietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun
Saarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle
kokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä
hän oli?
Muutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty
ja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety
Kalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.
"Olli Tiaisen luona", mumisi Ranck, "sepä oli omituinen sallimuksen
leikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani."
Sitte kysyi hän Paavoa.
"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa", vastasi Hanna. "Mutta nyt
kiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen
rasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen
kaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne."
Tuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa.
Joka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät
myös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi
puhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt.
Ranck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa
hän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai
vastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta
ja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla
seurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista,
joissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden
miehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla,
joiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut
tuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta
eli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja
ilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck
väliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren
tytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän
takaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on
naisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut
syntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa
soimaavaa ääntä.
Ranckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa
ensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui
lämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota
teeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen,
hienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin
täytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle.
Talonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka
vaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan
askaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa
kohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka
omin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.
Kerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu
vanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan
huolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.
"Se on aivan hänen kaltaistansa", vastasi Tiainen. "Tuo voimakas,
vanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme
sukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona.
Siitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin
heidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen
poikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi
suuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin
osalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen
maanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä
sydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko
luonteeltaan."
"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on
tullut?" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen
sanoja.
"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon", vastasi
Tiainen. "Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta.
Hän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen
kuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta
vanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin,
että siten on hänelle käynyt."
"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut", lausui Hanna
Tiainen. "Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä
ei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen
muistollensa."
"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli
saavutettava kadotettu kunniansa", vastasi Ranck innolla. "Hänen
tekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava.
Sydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi,
kantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin."
Tästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin
vanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän
oli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi
ja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo
isäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta
nousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin
kuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.
"Paavo raukkani", lausui Ranck syvästi liikutettuna. "Molemmat, sekä
sinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme."
"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää
venäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla" vastasi
Paavo. "Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee
uudelleen ja silloin..."
Hän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti
oikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi
edessänsä seisovaa vihollista.
Ranck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja
seurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla
puutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava.
Silloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden
kuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet
armoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.
Kun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä.
Tämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä
ja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän
ehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja
näyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen.
Pitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja
asekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui
ilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä
kuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.
Tiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.
"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän
taipumustenne ja elämäntapojenne mukainen", lausui hän. "Olemme
kumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme
kaipaamaan teitä."
Nyt vasta Ranck huomasi Hannan kasvojen ilmauksen samalla kuin hän
ymmärsi osoittamansa ilon loukanneen Hannan tunteita.
Hän nousi ylös ja tarttui liikutettuna Hannan käteen.
"Minä puhuin ajattelemattomasti, mutta en suinkaan aikonut loukata
teitä, jota niin suuresti kunnioitan", lausui hän vapisevalla
äänellä. "Te, Hanna, ja veljenne olette molemmat osoittaneet minulle,
muukalaiselle niin sanomattoman paljon todellista ystävyyttä ja
hyvyyttä, ett'ei se koskaan haihdu sydämestäni. Tänä hetkenä, kun
olen valmis heti jättämään teidät tuskin koskaan enää nähdäkseni
teitä, sillä sotilaan kohtalo ei ole hänen omassa kädessään,
tahtoisin sanoa teille paljonkin, mutta se kumminkin on vielä
kielletty. Eräs täyttämätön lupaus sitoo kieleni. Mutta jos kerran
onnistun täyttämään lupaukseni, ja te, Hanna, silloin tahdotte
kuunnella minua, niin saatte tietää ne tunteet, jotka minussa
liikkuvat teitä kohtaan, ja kuinka suuresti arvostelen teidän
ylevämielistä ja jaloa luonnettanne."
Ranck suuteli hänen kättänsä, puristi sitä sydämellisesti ja jätti
hänen yksin.
Ujona seisoi hän siinä ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.
"Tämä oli siis hänen jäähyväisensä", kuiskasi hän. "Mitä tarkoitti
hän lausumillansa sanoilla? Rakastaako hän minua? Oi, tulisiko
sellainen onni ja autuus osakseni. Jo kau'an sitte olen tuntenut,
että sydämeni yksinomaan ja ikuisesti kuuluu hänelle." -- -- --