Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja
rekatti valloittavat sen takaisin.
Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt
matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt
syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet
leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla.
Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään
Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa.
Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.
Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle
Gotlannin saarelle.
Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja
vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä
tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta
Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain
komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena
muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.
Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että
oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt,
sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt
messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä
torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.
"Mitä käskette?"
"Vielä kaksi lämmintä _kanuunaa_", käski Matti herra, joka oli
lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat
suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni
ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että
juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon
toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja
arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle
kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli
hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi
suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita
vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.
"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä
punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun
22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui
nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan
minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana.
Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella
vaskella."
Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja
keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen,
tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän
uudelleen tuolille.
"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä
olevista ystävistä.
"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä
Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin
pohjaan.
Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi
hyvin -- ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.
"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista
Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren
välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä
hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.
"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasi
Krokin Eerikki, "mutta minulla on tytär..."
"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän,
mitä tarkoitat. Akkasi..."
"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka
ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok
päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän
on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni.
Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä
Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on
yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on
käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä
sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."
"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui
Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun
molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana
eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti
Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta
miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"
"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli
luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella
tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme.
Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä
minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi
mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja
perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."
"No, mitä vastasi hän?"
"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, --" Krok kumartui pöydän
yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtänne _venäläisiltä_, sanoi
hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on
amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä
ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred
Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille
käydä pahoin. -- Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä.
Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen
halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen
aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy
mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta
älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos
hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo
säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä
muutoin tulen hulluksi."
Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti
tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi
hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.
Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.
"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa.
Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa
laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys,
jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma
että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos
moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi
kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen
visiitti [vierailu], ha, ha, ha."
"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten
muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän
Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se
siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne
saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran
kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."
"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan
rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin
hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi
venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät
saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo
pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole
pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."
Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän
heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein
askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä
hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan
raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän
noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja.
Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta
runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on
P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa
yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta
ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun
säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien
ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi
tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.
"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla
raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi,
ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään
varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat
siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle
kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee!
Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P.
Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä.
Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen
pikemmin kotia."
Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja
sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat
ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt
oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa.
Mutta pian seisahtui hän uudelleen.
P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P.
Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän
oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle
edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta
temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla
käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet,
vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla.
Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon
varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.
Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina
muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin
todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt
niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä
siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun
ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin
säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan
näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että
pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa
tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä
ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä
rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen
pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen
alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä.
Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista.
Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä
istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä
kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa
kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut
kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.
"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni
kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa
itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia
rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."
Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan
portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa.
Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse
puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.
"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä
join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä
menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena
tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin...; minä tunnen hyvin
Agnetan."
Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille
päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta
nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia.
Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville,
mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän
katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron
istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.
"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa
komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa
kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin
joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori
Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän
oli priorina Visbyn luostarissa vuonna ... jopa kai! vuosiluvut eivät
koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä
tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."
Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös
komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä
ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän
tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän
silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen
vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan
_kaksi_ kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta,
pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja
katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja -- oi
taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös
kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea
"isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä
hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani
ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien
pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen
edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän
aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki
hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki
näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin
liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin
ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti
kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli
kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun
sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen
pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka
kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä
näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli
nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain
luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät
kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja
kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan.
Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä
oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva
tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.
"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok
kuolon tuskissa.
"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.
"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta..."
"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani
hautaan."
Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan
suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.
Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä.
Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli
kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat
noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka
olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä
hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet
paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään,
hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät.
Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta.
Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle.
Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.
Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan
kovalla, äkäisellä äänellä.
"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui
mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo
ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi
hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä
heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa,
kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa,
työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan
rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa
itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"
"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok
kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin
tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen.
Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en
olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä
aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin
suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän,
mutta meillä on vaan _yksi_ ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka
antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja
minun välillä."
"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi
rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa
myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi
onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen,
on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan
sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen
voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä
kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi
sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja
sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki
tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on..."
"Hirtettävä lurjus..." keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan
tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran
kirjuriin.
"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja
rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella
äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin
musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno
pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen
teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun
arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin
naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi
saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua
perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle
ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti
tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."
Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin
tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka
kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja
kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä
luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli
kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari
Krok värisi ilosta.
"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.
"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne
voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän,"
lausui Krok korkealla äänellä.
"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä,
jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa
avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he..."
"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin
olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa
minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti
mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys,
isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."
"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa
teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja
onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat
2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle
Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa..."
"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että
sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.
"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä
on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja
osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän
niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden
ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne
haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin
räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P.
Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän
ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän
pahan aikomuksensa."
Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet
hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä,
koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen,
jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis
eivät olleetkaan _kummituksia_ eikä haudoista nousseita aaveita. Ne
olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi
vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä
ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.
"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään
ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin,
semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että
saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa.
Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."
Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi
kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin.
Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo
olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan
raivoavia henkiä toisesta maailmasta.
"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni
tekee tapella."
P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari
Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä
oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli
hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin -- _Manfred
Skrifvarin_; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä.
Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä
oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut
hänelle antavansa tyttärensä.
Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle,
luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa
samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli
osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.
"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua
turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja
kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte
voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti
paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on
tänä yönä ollut yhdessä."
"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin
vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin
vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi,
tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.
"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia,
näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain,
että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja
kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme.
Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden
upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain
tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen
Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja
nekin vaan _puukanuunia_ [aivan historiallista] ja että he tulivat
Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa;
tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000
miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo
pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin
sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se
pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan
heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton
salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse,
kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos
emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."
Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän,
jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen
tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi
vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen
käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän
kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.
"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja
unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä
annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille
vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista
välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet
nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."
"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla
vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle
mitä olemme nähneet ja kuulleet."
Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset,
mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta
järjestysmiestä raskaasta unestansa.
"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä.
"Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti
hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada
tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen
palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."
Laiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni
sanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos
Gotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman
suuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin
Ranskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään
toivoa pelastuksesta.
* * * * *
Kuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky
johtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun
ilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni
Cederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa
saari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä
Karlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja
kenttätykistö. Rekatti _Bellonan_ kapteeni Gaubineau sai käskyn
heti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan
edellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä
purjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin
arveltiin laivaston oleskelevan.
Kapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen
kahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin
kunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa.
Kauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja
kaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen,
kuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan,
valhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja.
Vanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg,
joka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman
päällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla
vakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta.
Pursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi
alinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen
apulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä
palvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti
punaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.
Gaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille
vastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat
vastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset
olisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen,
paljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa
maha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä
oli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä
leveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat
kuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle
sukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella
maailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän
olevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin
vilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan
merimiehen aivoissa liikkunut.
Kuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen.
Hyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen
kertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä
saa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa
koskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin
sanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen
kohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän
varovasti omatakeisuuttansa.
Kapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa
ja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä
ruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi
oli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan,
että kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja
"manööverisoppa" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut
läheisessä sukulaisuudessakaan "valtameren helmen" mehun kanssa, vaan
jonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen
elähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan
kannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä
meri-ilmaa.
"Mihinkä lopetinkaan?" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan
vahtiupseerin tervehdykseen.
"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä
eräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä."
"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se,
hitto vieköön pystytukkani -- Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan
pääkallossansa --, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri
aaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa.
Silloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin
levitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin
lemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle
ja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja
korjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni
rakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa
etelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollut _monta rakkauden
seikkailua elämässään_."
Tuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi
ollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt
nauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi
sormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.
"Te nauratte, ehkä epäilette -- Hasselberg! eikö seikkailuni lesken
kanssa ole totta?" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen
rinnallansa.
"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien
ylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta!
Totta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta
hän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas,
suloinen ja kaunis hän oli", vannoi ja vakuutti pursseri.
"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin
todistuksestanne", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin
keveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että
tällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.
"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni", vastasi apulainen.
"Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten
leskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri."
"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä
Tukholmaan", jatkoi kapteeni. "Emme voineet kulettaa mukanamme
ruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan
tavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen
olikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin
paljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä
hyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen
pohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli
viidenkymmenen kuulan."
"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeni
Gaubineau!" huudahti apulainen.
"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään
oli kiilautunut -- _merimiehenviitta_. Väestö näet oli tappelunaikana
heittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi
kuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä
pyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden
vetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja
puristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden
niistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin
säilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja
tiedätte, että se on totta."
"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta",
vakuutti pursseri uudelleen. "Minulla on vielä tallella tilikirjani
vuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta
päällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä
minäkin muistan sen matkan."
"Ja leski, kapteeni Gabineau -- miten hänen kävi?" kysyi apulainen.
"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare", tämä oli vahtiupseerille.
"Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän
muuttunut ja meillä on kiire."
Miehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja
kuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty.
Rekatin nopeus eneni suuresti.
"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa", jatkoi Gaubineau.
"Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy
hieman miettiä. Niin hän..."
"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan",
keskeytti pursseri. "Niin totta Jumala..."
Kapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.
"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta", lausui
kapteeni. "En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä
tapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta
teidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti
pois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi
tyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä
kreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan
keulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä
käsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut
hänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten
rakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä
ilmoittaa tähystäjä keulakokassa?"
"Purjehtija suojan puolella", ilmoitti vahtiupseeri.
"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on.
Tanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa '_Cort Adeler_' ja
kahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä
ja sain luonnollisesti -- myöntävän vastauksen heti paikalla.
Kirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja
molemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä
ylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä
melkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi
rakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti
aina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa
haikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau,
ihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset
ikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli
luullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:
"Jumalallinen Gaubineauni", sanoi hän, "minulla on pyyntö sinulle",
sanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun
poski-partani kanssa.
"Mitä käsket?"
"En käske, vaan ainoastaan pyydän."
"Mitä sitte?"
"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän
meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi
tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain
mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme
siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä.
Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen
hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"
"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau,
yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa
olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko
keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa?
Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä
kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on
tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa,
minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani,
vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin
kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni
ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen
vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut
itsensä rakastumasta muuten kuin -- leikillä."
Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien
laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen
parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka
tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja
muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.
Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon
tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin
keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa.
Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa
hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta
ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.
"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat
palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekatti
_Garmelilla_ ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä
aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka
Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei
ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko
veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä
tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden
hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt
oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa
kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania,
jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle
niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De
Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja
antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee
vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on
sille antanut."
Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti
huuliansa.
"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille
muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme
tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä
Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui
alakapteini.
"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme
Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka
vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi
lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene
ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme
Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät
herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme
laivastomme."
Mitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen
päivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11
linjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät
Möenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili
korkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla
nuo uhkeat "tammivallit", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta
sotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta.
Ne olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien
sodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden
ja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen
amiraalilaiva _Kustaa IV Adolf_, joka oli viimeinen vuoden 1790
jälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan
kummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli
muodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja
viehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten
kanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon
kolmikieliseen lippuun.
Puhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, että _Bellona_ toi
mukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa
laivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon
niistä määräyksistä, kuin _Bellona_ oli tuonut mukanansa, kutsui hän
heti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset
olivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn
viedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin,
sitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja
rekattien avulla vihollinen saaresta.
Tämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa.
Nyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat "tammivallit" kelpasivat
vaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa
sotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi
upseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän
oli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että
Gotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut
muita miehiä kuin laivaston "sinitakkiset" ja että Karlskroonaan
menemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.
Mutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin
kunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin
heti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500
Kalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa
tykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden
tykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin
johdolla. Rekatti _Sellona_ sai käskyn etsiä erinneet linjalaivat
_Urhoollisuus_ ja _Miehuus_ ja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston
lähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät
siellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto
läksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia
kohti.
Kun _Bellona_ 14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon,
saatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima,
joka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen
ympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen
Carlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän
iltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat
ne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui
amiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille.
Lähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka
oli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt
kuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut
kunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli
kiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.
Skrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti
lukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:
'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!
Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin
linnoitukseen, ovat _puisia_ eivätkä sentähden peljättäviä.
Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn
kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin
vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra
amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti
antautua.'
"Sen teen tiettävästi", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä
saamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia
kanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä.
"Tervehtäkää evesti Klintiä", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen,
"että kohta tapaamme toisemme Visbyssä."
Nuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire
näkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä
tavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten
käsien kanssa.
Amiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana
iltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot
silloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan
vihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa
venäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää
kourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan,
kuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua
sotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut
päättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.
Aamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti,
kapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman
antautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin
olisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle
viholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa,
jolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta
saivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa
lupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia
ja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä
osasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen
matkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto
meni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät
Gotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan
Sliten satamassa tarkastelemassa.
Noin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli
vaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi
liike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään
aivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita
ja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja
vietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista
ollutkaan, sillä seuraavana päivänä vietti _raatimies_ Krok ainoan
tyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa,
joka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja
rykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut
raatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin
olivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa,
sillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin
hänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi.
Kaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne
ihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut.
"Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista", vastasi
hän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti
raatimiehen arvoa asujanten silmissä.
Hääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin
kuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat
puutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat
ilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi,
kukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun
tulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon
helteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.
Ei kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän
asemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein
sorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi.
Anna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse
talutti häntä Hänen Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ päällikkö,
kapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan
läsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi
antaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää,
että raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan
tyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan,
vaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.
Vihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut
läsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi
kahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.
"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme", sanoi
hymyillen nuori mies. "Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi
tulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua,
Anniseni."
"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä",
kuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää
hänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. "Meillä on ollut
apunamme sekä pyhimykset että venäläiset."
Häät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä
päivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat
rekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle
ja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan
kaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti
meni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi
vanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista
kaapparialusta _Cort Adeleria_ ja tavallisella auliudellansa lupasi
hän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja
ilmoittaisi mokomasta pöpöstä.