Esteitä matkalla.
Vasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat
ajaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat
vallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi.
Puoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi
äkäisellä äänellä mitä oli tarvis.
"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla
hevosia", vastasi Ranck. "Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti
hevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä."
Isäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka
riippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.
"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos
olisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia", vastasi isäntä. "Koko tämä
seutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty
antamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän
kaltaisillensa."
Ranck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.
"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?" kysyi hän. "On, herra.
Kolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista."
"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon
sinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti
otsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?"
"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan
pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen
markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet
minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."
Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle.
Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.
"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita,
niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää
pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."
Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin
puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.
"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja
puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra
Lohjalla sai hevoset."
"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille,
jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen.
"Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."
Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn
laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.
"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä.
Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että
minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi
olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele
tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä
pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla
varoillaan."
"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla
miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen
kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana,
oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa
keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut
määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet,
läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme
huononlainen sananviejä."
Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa
olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin
ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa
tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen
matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei
sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata
nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta
toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös
pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli
kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.
Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja
siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun
ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin
esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa
osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti
valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat
kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan
totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.
"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän.
"Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja,
niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai
jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan
uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme
polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja
kiduttamista."
Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään
ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun
ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty
jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa
ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti.
Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa
ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä
paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.
Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä
havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen
horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi
yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.
"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu
joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset
olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este
laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät
käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."
Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita
aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty.
Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen
olisi tarvittu monta miestä.
Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt
tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat
hyvät neuvot tarpeen. --
"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck
kuskilta.
"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen
tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on
pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä
panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."
"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin
välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen
ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä
peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."
"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.
"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain,
voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen,
rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun
sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö
auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."
"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos
Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa
olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia
sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä
läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan
hakkauksen ympäri."
Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi,
että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla
ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän
takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa
tietä, jota olivat tulleetkin.
Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla
puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo
taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin
tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä,
osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen
ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään
suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin
uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita
tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.
"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he
tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon
pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos
ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta
harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä
viekkaana ja älykkäänä kuin se."
Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön
vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään
isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla
valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa
ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin
puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa
ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja
hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella.
Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä
kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan
tuottamista julmuuksista ja kirouksista.
Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki,
luultavasti tavattoman pituudensa tähden -- hän oli näet 6 jalkaa ja
3 tuumaa pitkä --, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai
uudistaa käskynsä.
"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun
asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun
katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri
parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te
olette matkustavainen, jota olen odottanut."
"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi
Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun
persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."
"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta
ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin
saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi,
vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."
"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui
huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja
siis sananviejäni jo on ollut täällä."
"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin
eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän
päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei
ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään
tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan.
Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."
"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi
upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck.
"Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli
tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän
pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"
"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti
pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"
Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä
Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että
yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa,
ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin
venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."
"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi
minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään
elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät
ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja
toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä.
Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi
leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P----le ne roistot."
"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille
antamanne lupauksen?"
Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti
hänelle noita kylän kamaloita raunioita.
"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui
hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat
hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin
hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän
keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En
koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."
Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei
tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös,
että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena
tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään
heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen.
Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.
"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin
ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"
"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen
ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin
kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin,
miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä
saada hevosta."
Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.
"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy
auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen
pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja
pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on
ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni
jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."
Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen
eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät
voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti
nenänsä ja katsoi taasen seteliin.
"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä
olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra,
ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden
kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon
palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni.
Yksi hyvä asia ei estä toista."
Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat
tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat
osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein
loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti
peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja
vakoilevia silmiä.
Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat
rivit:
Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo
minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka
laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin
on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä
näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.
R--k.
Pohjoinen sanansaattaja.
Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi
varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi
oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin
ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä
alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa
suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella
olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät
näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia
kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä
kantoivat kohtaloansa.
Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi
varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen.
Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck
ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja
niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki
päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin
hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.
"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi
kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt
hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän
Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä
vartenhan hän jätti minut tänne."
Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin,
luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin
hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.
"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck
mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla
korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin
taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja
hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet
minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."
Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla
käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän
kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin
hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui
jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät
erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin
oli oppinut sen.
"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä..."
Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua.
Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.
"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi
ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on
minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja
ruumis piilotettava."
Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.
"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin.
Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.
"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia
minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut
aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."
"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.
"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa.
Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei
nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi
tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."
Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck
itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton
siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin
tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi.
Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian
näin ollen myös anteeksi annettava.
Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias
Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo
läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi
kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut
satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että
kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat
sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi
ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti
matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen
vaivoistansa.
"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen
toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja
sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla,
olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se
vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla
mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."
"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta
mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle,
sitä minä en oikein käsittänyt."
Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka
oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia
venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien
jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia
tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin
haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti
Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän
luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.
Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli
kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen.
Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa
joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma
huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin
mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen
leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin
urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon
viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli
erään kaksintaistelun jättämä muisto.
Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää
hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja
murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä
mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin
itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta
pettureille.
"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou
kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut
isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan
varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus,
vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja
petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden
voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja
Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki
sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka
tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä
ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän
on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja
kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen
takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten
kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa
joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat
taistelun halusta."
Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin
hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli
vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen
matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei
hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille,
joka siihen vastasi:
"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän
varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte
itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin
estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet
välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin
vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri
patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan
jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle
annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta
kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma
turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte
olla kuoleman oma."
"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta
minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset.
Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä
ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."
Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on
teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on
valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita
toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan
Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin
joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä
ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea
ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella
pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne
tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän
välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet
ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva
kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa
päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen
virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän
mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on
minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka
kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."
Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät
ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä
matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään
uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen
Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt
kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun
kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen
tulostansa Kutumäelle.
Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen,
huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan
toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan
keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja
otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan
oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin
juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä
muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti
hänelle asian laidan.
Brunou ei voinut pidättää nauruansa.
"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma
äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa.
Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt
tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."
Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta
tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan
matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa
läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte
Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä
ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja
jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa
vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut
saattaa viholliset harhateille.
Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa
on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä
vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo
urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut
viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut
uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa
kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan
talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana
ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina
ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka
askeleella.
Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia
tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa,
ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen
pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari
henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja
viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat
keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää
viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla
pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut
vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck
huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä
tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck
takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui
isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään
pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen
näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän
kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään
oltu nähty ainoatakaan venäläistä.
Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen
ylhäisyytensä tarvitsisi.
"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua
kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä,
sillä minulla on jano ja kiire."
"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän
ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja
olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä
heti palvelemaan."
"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten
naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua
kansaa vastaan.
Isäntä uudisti vakuutuksensa.
Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen
edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.
"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.
"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun
kellarissani jälellä."
Nyt nousi Ranck ylös.
"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella
äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta?
Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."
Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.
"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka",
ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."
Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi
ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti
valetukan Ranckin päästä.
"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän
istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen
alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini,
kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki
selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."
"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa.
"Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö,
joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne
asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla.
Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun
sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty
Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat
oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet
minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi
olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä
erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle
avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."
"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on
rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on
meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."
Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.
"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies
on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne,
muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."
Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.
Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella
tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin
vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.
"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän",
huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa.
"Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän
on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli
kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin
miesten mies!"
Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen
oikean kätensä.
"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin
piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa
hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan
välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken,
mokomin pitäkää asia salassa."
"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka
annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni
otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne
palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."
Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet
ylös.
"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"
"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna
hänelle."
Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä
lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään.
Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.
"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi
isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina
puutu teiltä."
Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse
ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin
pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä
painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille
tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat
kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte
kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään
myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille.
Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne
vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet,
olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana
siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin
on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen
jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä
hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä
ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät,
pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja
maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset
olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko
asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki
taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin
ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan
tapahtumasta.
Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.
"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin",
vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."
"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden",
lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos
olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."
"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette
saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän
kanssanne ja onnellista matkaa."
Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain
kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli
ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä
pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt
olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo
lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla
menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä
tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden
järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa
ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen
ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja
viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi
näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat
ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä
muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan
toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta
elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat
koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan
ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä,
terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.
Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää.
Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut
toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy
ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä"
käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi,
vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille
henkilöille.
Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri
rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää
ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs
poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden
heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta
tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He
olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan
lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran
saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot
olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia,
talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki
venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta
yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta
hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen
joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli
kahdeksankymmenen vangin.
"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän
ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli
kuinka?"
"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen,
nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse
isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla
muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."
"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck.
"Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla
olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä
sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa
ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden
vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."
"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen
poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt
olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat
tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se
on vannaa."
"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään
ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista
miestä."
"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin
joukossa.
Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja
sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille,
jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen
matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia
esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa
tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka
aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat
rivit:
'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt
onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan
matkani tehdyksi oikeaan aikaan.
R--k.
Pohjoinen sanansaattaja.'
Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä
oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili
suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava.
Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on
kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein
uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja
laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä
siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.
Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän
tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat
saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella
suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode
perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena
kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan
sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen.
Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut
ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia
kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini
ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa
huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna.
Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki
asujamet nukkuneet syvään uneen.
Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen
ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä
toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös
ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun
hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun
valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo.
Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia.
Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa.
Punertava valo kohta valaisikin huoneen.
"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi
Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän
täytyy paikalla päästä ulos täältä."
"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla
vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja
pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"
Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa
ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että
ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.
"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista",
huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" -- nuo olivat molemmat
talon rengit -- "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot
ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme
jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla.
Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut
paeta."
Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää
liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja
miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin
porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta.
Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien,
ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.
"Ampukaa!" komensi Ranck.
Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän
vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut
vetäysivät kiroillen takaisin.
"Nyt eteenpäin", käski Ranck.
Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina,
pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää
ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset
pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään
ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin.
Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan
teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla
kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että
sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut
keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä
kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.
Äkkiä kuului eräs huutavan:
"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena
täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää
peljätä yhtä ainoata miestä."
Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin
vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat
Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi
hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti
tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa
kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja
koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.
"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen
palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te
kurjin joukko maailmassa."
Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa
ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein
raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa
kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin
nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän.
Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla
ravilla talosta.
Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata
miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen
joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen
talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja
muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja
Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli
herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin
kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle.
Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta
tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla
tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa
hätyytetyille avuksi.
Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli
kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt
pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet.
Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli
heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli
kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien
saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta
sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset,
näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli
ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat
olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin
löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset
salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia
tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.
Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista
enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat
myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen
tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet.
Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck
ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja
käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut
kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.
"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui
talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin
rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on
hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja
siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti
hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin.
Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota
he hyvin tarvitsevat."
Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen
pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista
syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen
näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen
muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35
vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet
peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen
korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja
kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva,
jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia
itse kuninkaalle ja ruhtinoille.
Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset
talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset
että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat
sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut
huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin
Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille
antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta
heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä
antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään
pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten
perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta.
Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja
tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa,
miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi
ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.
Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti
Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä
äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan
näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista
menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti
naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi,
ennenkuin sota loppui.
Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli
jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite.
Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin
silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä
ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä
onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan
läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman
jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä
tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi
lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia
päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä
jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan
suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan
sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät
useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja
iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni
oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se
ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin
hautaa.
Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin
[jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän
saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta
saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului
3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m.,
kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000
sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja
kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia
satoja tuhansia ruplia _lahjoina_. Linnan anastamisen kautta sai
sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an
kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla
olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa
edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina
pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset
sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse,
hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot
ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa
tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille
joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat
aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan
takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein
kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja
heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi
takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja
tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että
Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä
oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta
ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn
ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta
edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin
rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä
ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi
toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta
korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.
Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren
rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle
Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori
on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He
ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja
herransa!