Amiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa,
jotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.
"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty", mumisi päällikkö.
"Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neiti
Jägerhornin kanssa?"
Ranck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita
hän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut
saamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen
ylipäällikön välillä.
"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa
täydellisesti", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:
"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö,
herrani, siitä mitään?"
"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja
asuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia
uutisia", vastasi Ranck. "Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa
tappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti
urhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa
rakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko
riemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen
aseille."
"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun
osakseni", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi
sääliksi tuota onnetointa.
"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa
Wiapori", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna
käveli edestakasin lattialla. "Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me
voitamme."
Amiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun
katse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.
"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty",
huudahti hän. "Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan
teitä."
"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä
valloittamaan takaisin ulkovarustukset", vastasi Ranck. "Päälinnoitus
on vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin
kanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki
tulee vielä korjatuksi."
"Mahdotonta", huudahti amiraali, "mahdotonta, herra, sillä vihollinen
kostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat
luovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy,
jonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua."
"Hän on pelkuri", mumisi Ranck, "kaikki on menetetty."
"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa",
lausui amiraali, kääntyen Ranckiin. "Sopimuksessa on määrätty, että
minulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii
toivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu
ehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa
kaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo
sanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta
riippuu koko Wiaporin pelastus."
Ranck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.
"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää
niiden sanansaattajien kulkemista", lausui hän, "ja vielä lisäksi,
että tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse
satamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa."
"Se on sekä koetettava että onnistuva", lausui amiraali melkein
lapsellisella ilolla. "Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista,
viisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän
tehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen
pettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia."
"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi", sanoi Ranck. "Se on tosin
vaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään
esteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla
vastata luottamustanne."
Amiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo
viisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat
luotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.
"Kiitän teitä, herrani", lausui hän, "mutta te olette outo minulle.
Olen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne
tärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin
vaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette
tekin petä minua?"
"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!"
vastasi Ranck. "Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki
kylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin
lampaita."
"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?"
kysyi amiraali. "Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja
näkee meidät?"
"Sen vannon", vastasi Ranck. "Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta,
että voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin
sotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti
minun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi
minun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä
kunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa
taisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin
tänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista.
Tahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle
halpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen
jo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä."
"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän
yhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi", lausui amiraali.
"Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen
ottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja
kumminkin tulla petetyksi."
"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni,
niin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani", vastasi Ranck, joka tunsi
itsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. "Mitä hyötyä olisi
minulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane
henkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita.
Olen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä
kadehti sitä keneltäkään."
"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne",
vastasi amiraali. "Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi
tulitte käymään luonani?"
"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä
hän minulle erotessa lausui", vastasi Ranck. "Tervehtäkää
asekumppaliani", sanoi hän, "noita urhoollisia suomalaisia, että
kohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä
toivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne
pikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa
voisi tehdä vastarintaa."
"Te tulitte liika myöhään", mumisi amiraali. "He voittivat tuossa
katalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä
tietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?"
"_Pohjoista_, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi",
vastasi Ranck. "Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman
paljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä
täytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta
on jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja
lisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla
ja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin
on paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua,
ja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma
suojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien
seutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla
tehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan
estääksensä sanansaattajan kulkua."
"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää
sanansaattajan matkaa", vastasi amiraali, "ja varustaa heidät
passilla ja suojelusvahdilla."
Ranck hymyili.
"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä", vastasi
hän. "En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle
vaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan
viisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa,
jonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali,
suvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään
matkalle."
"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin",
vastasi amiraali. "Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne
palvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö
niitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna."
Ranck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi
seurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.
"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka
kerran on joutunut hänen kynsiinsä", lausui kapteeni. "Vaikka
satoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin
jäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän
uhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja
menestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin
seikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon
kanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana
aikana."
Kun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa
matkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan
re'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit
ja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu
ruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni
amiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa
kaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen
suureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat
seisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.
"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?" kysyi neiti katkeralla ja
ivallisella äänellä.
"Olen, neiti", vastasi Ranck, "ja minä kummastelen sen hävytöntä
sisältöä."
"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos
mielitte välttää vastenmielisyyksiä", vastasi neiti. "Minun kanssani
ei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma."
"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en
teidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän
pirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä
ja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä
meillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme."
Ranck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi
haaveillen Ranckin jälkeen.
"Jos ei _hän_ olisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä
näkeväni vanhan tuttavan", mumisi hän. "Mutta ei, se on mahdotonta.
Ahaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista
sanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan
kuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen
puhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta
yhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte
enemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali
Kamenskia."
Hän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi
Helsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen
päin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.
"Olette saaneet selvät määräykset", lausui kreivi Kamenski upseerille
ennen kuin se läksi kaupungista. "Ei elävänä eikä kuolleena ole
amiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin.
Oletteko ymmärtäneet minua, herra?"
"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Sanansaattajan täytyy seisattua tielle."
Kun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan
sanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että
apu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi
suojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman
passin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä
mahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin
siviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän
matkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200
riksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.
"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi
sopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?" kysyi Ranck.
"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin
rykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti", vastasi amiraali.
"Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan
täydellisesti."
Ranck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin
kättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja
hänen oli vaikea pidättää liikutustansa.
"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani", sanoi hän.
"Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan
näe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta
kerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän
tekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat
oikeat suhteet näkyviin."
Kun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä,
oli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki
oli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui.
Ripeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin
pohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava.
Amiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani
rinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä
nuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut
vähällä antaa. --