Sanansaattaja.
Van Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck,
joka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa
ja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa
käydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he
ystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat
keskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli
vahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei
heillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut
katteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa.
Jo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset
niin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti
näiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai
hän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi
vihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.
"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä", lausui katteini kiivaasti.
"He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja
ahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset
ovat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin
vaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä
risteilemään petturin miekan kanssa."
"Teillä on oikein, katteini", vastasi Ranck. "Nämä petturit
ansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut,
että pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön
antautumista."
"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä", vastasi
katteini. "Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian
seuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii
päässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei
kelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja
päällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava
keino, eli mitä sanotte tästä?"
"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi", vastasi Ranck.
"Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen
välittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut
hänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin
lienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo."
"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään
amiraalilta päällikkyyden", lausui Durietz. "Olen jo puhunut tästä
heidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä."
Ranck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.
"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei
kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona
ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää,
että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista
varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz
hymyili.
"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui
hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös
päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus
on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on
hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."
Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä
venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa
esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko
väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen
mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan -- joka vaan näkyi
paperilla -- ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran,
joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan.
Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen
kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden
synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen
ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja
kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi
Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta
k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen
majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään
saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista
apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna
tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka
se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.
Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy
sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän
petoksen kautta jätetyksi viholliselle.
Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn,
Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa
puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten
kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia
syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun
pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset
raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan
ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu
ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta,
joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että
pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman
tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi
3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä
häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä.
Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta,
minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan
myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen
viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen
ruotsalaisten kuulien tähden.
Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää
kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen
pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja
suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."
Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli
tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni
heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös
myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän
voisi olla Ranckille avullinen.
"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani",
vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali,
kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin
Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."
"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä
ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.
"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en
käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."
"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois
hallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?"
Ranck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli
tullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen
herkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.
Hallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi
Ranck. "Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka
on voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut
moisen valheen."
Amiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne
sanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle
jättänyt.
"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu,
tekö vai minä."
Ranck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin
amiraalille.
"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin", sanoi hän. "Kaikki nämä
sanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut
venäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset
ovat neiti Jägerhornin kirjoittamat."
Amiraali muuttui kuolon kalpeaksi. "Voitteko todistaa sen", huusi
hän. "Ei mikään ole huokeampaa" vastasi Ranck. "Tämän kirjeen lähetti
neiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös
verratkaa käsialaa näissä kirjeissä."
Amiraali otti kirjeen ja luki:
'Herrani!
Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te
kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet
vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään,
joka voisi hyödyttää _luonnontutkijata_, sellaista kuin te
olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien
silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti
kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa
saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli
luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja
matkustakaa niinpian kuin mahdollista.