Kuninkaan korkeasti uskottu mies.
Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.
Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli
ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali
Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että
myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut
useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä
sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä
kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha
Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten
Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä
Stedingkiltä -- ruotsalainen lähettiläs Pietarissa --, niin ei
linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan,
ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin
päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja
kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja
ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka
kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700
miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto
2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti,
ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja
pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä
koettanut anastaa.
Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte
Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin
vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita.
Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka
17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella
heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä
häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin
kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla;
sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.
Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa,
jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen
estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna
pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä
väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.
Nyt muutama sana itse linnoituksesta.
Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle,
joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja
Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein
kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin
päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään
merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin
varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla
toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä
vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan
ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle _Ehrensvärdille_,
joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen
hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka
himokkaasti vainui kynsihinsä.
Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen
ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella,
joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan
ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja
aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea _herättäjä_ asukkaille
Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi
linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi
vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa
vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.
Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli
miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea
talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli
viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat
olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka
se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi,
alakuloiseksi ja surulliseksi.
"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä,
miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän
itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee
minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani,
niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä,
epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren
vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka
kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä
paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."
Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat,
oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan
ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt
itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja
hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.
"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.
"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne
kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten
linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä
aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten,
että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat
viholliset helposti hyökätä päällemme."
Kavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä
koettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo,
mutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän
valjetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä
ihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli
toisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.
"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka", vastasi
amiraali. "Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen
merimies tarkastelen asiaa siltä kannalta."
"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu,
ett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla
kysymykseenkään", vastasi Jägerhorn. "Sairasten luku enenee
päivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että
ampuma-varamme. Mitä on tehtävä?"
"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton
ihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi
palata kotiansa", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. "Minulla
ei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja
rintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat.
Perheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen
olen hylännyt."
"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta", vastasi
petturi ilkeällä hymyllä. "Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule
unhottamaan."
Silloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin
kiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn
kiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä
kokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja
huusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.
Amiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen
ja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama
upseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta
ja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen
kasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian
huomasi.
"Mitä on tekeillä?" kysyi viimeksi mainittu.
"Hirveä petos on tapahtunut", vastasi Durietz murtuneella äänellä.
"Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuu
linnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi.
Kirottu olkoon hän!"
Amiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana
puhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka
Durietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin,
jonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.
"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme
Svartö on antautunut", huudahti amiraali. "Tämä oli hirmuinen
onnettomuus."
"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja
nopeasti", vastasi Durietz innokkaasti. "Antakaa Wiaporin linnaväen
tehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja
panen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme.
Mitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?"
"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen
hyökkäyksen onnistumiseen", vastasi petturi. "Joukot ovat
tyytymättömät ja heihin ei ole luottamista."
"Te valehtelette!" huusi Durietz harmissaan. "Tuo alhaalta kuuluva
meteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän
Jägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti
saavat muut tehdä velvollisuutensa."
"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun
persoonaani", lausui Jägerhorn. "Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän
teitä alamaisuuden rikoksesta."
Amiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja
kirouksia.
"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö
kurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne" lausui
hän. "Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät
herrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin
estämme vihollisen tunkeumista edemmäksi."
Molemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja
jättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten
huuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut
ikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun
eräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin
silmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja
naamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.
Naamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja
kääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.
"Oh, tehän se olette."
"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran
tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui
muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin
hymyilevän naamion.
"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi
amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se
voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."
"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari,
minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä
hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet
Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen
hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä
vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä
ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan
joukkojen ryöstettäväksi."
Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen
oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen
otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.
Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti
hyväksensä.
"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?"
kysyi hän.
"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään
aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.
"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen,
"niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette
esityksiäni."
Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi
sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta,
joilla hän aikoi vangita uhriansa.
"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.
"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on
eroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen.
Kolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa.
Kaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat
heidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa
voittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi", lausui
van Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi
amiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.
"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa", huudahti
tuo herkkä-uskoinen mies. "En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin
valtiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on
lopuksi tuleva."
"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä
Tukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni", vastasi van
Suchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista
edelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin
kokeneen käden kirjoittamat.
Amiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.
"Mitä te lausuitte, on totta", sanoi hän. "Ruotsi on hukassa."
"Ja myös Suomi", lausui van Suchtelen. "Suuren ja murhaavan tappelun
jälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot
ovat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan,
teidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti.
Kourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä,
joita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit,
tahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut
armeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse
sallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi."
"Mutta minun kunniani, minun arvoni", huudahti Cronstedt tuskissansa
väännellen käsiänsä. "Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset,
jos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla
sanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta."
"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa,
ett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes
heikkoudestakaan", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä
kunnioituksella. "Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa
rahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa
tiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan
merkin hohtokivissä."
Amiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.
"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä", huudahti
hän arvokkaasti, "sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme
loppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole
omatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani.
Harmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda
silmiäni maahan."
"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä
linnoituksen antautumiseen", lausui van Suchtelen. "Luokaa silmäys
näihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme.
Kaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat
jo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet,
jotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt
murtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys
tehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan
te estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän
kuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen
jättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä
ennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa
keisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta
pitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun
linnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja
nyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu."
"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää",
vastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin
päättävästä ja uhkaavasta äänestä. "Yksin en tahdo kantaa
edesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista,
joita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon."
"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?" kysyi van
Suchtelen.
"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin,
rauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet",
vastasi amiraali. "Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä."
"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua", vastasi van Suchtelen,
pannen taas naamion kasvoillensa. "Helsingissä on suuri joukko
rynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi
milloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän
päätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin."
Hän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä
tapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.
"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?" kysyi kaunis
neiti kuiskaamalla.
"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme",
kuiskasi van Suchtelen takaisin. "Olen ampunut murroksen komentajan
päähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti
tunkeuvat sisään." -- --
Amiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen
suuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.
"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan", mumisi hän.
"Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän
linnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa
antautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on
vaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus."
Näin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti
uskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut.
Wiaporin täytyy olla hukassa.