Kullan voima, Vehkeilyjä.
Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.
Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan
johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen
onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka
majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti
kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä,
paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä
vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi
ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta
vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon
ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen.
Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren
rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta
amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen
sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja
sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku
siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin
komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.
Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin
aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin
puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut.
Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen
ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti
piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle
ylikenraalille neuvonantajaksi.
Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin
elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin
kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla
pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen
kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa
siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa.
Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten
vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset
olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien
kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään
ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten
herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden
puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä
omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset
kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa
lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton
pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa
ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä,
josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta
tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän
omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten
harjoitettuun kohteliaisuuteen.
Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta --
46 kanuunaa ja 16 mörsäriä --, oli vihollinen sanomattomilla
ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen
linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki
vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja
suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten
alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla
ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin
ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet
pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä
suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi
voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna
katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen
linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla
kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.
Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa
olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet
pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi
mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka
päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan
nimenomaisen käskyn: _viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta_.
Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin
ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse
että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen
Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen
kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen
kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä,
jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä
luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten
vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä
revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää
oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden
miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit
tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat
uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi
kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista,
joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista
puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä
ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.
"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä
Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla
kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään.
Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei
ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään
että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta
esiytyäksensä kurjana petturina."
"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui
Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan
erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat
vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan
neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he
suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on
varma."
"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck.
"Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä
mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli
vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu
mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa
linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia,
kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia
käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon
mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat
linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona
on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun.
Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."
Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava
joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan
olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja,
kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain,
kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät
ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet
houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa
taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä,
kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän
iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla,
että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan
päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi
kuulua kanuunain hävittävä jyske.
Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia,
narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia
muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten
ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli
uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku
loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli
tuntematoin vieras.
Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet
naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti
Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin
kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä,
rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi
kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu
kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla
käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä
pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.
Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä
ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari
mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä.
Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla
huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.
Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva,
jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat
miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän
hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin
luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin
jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa
Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.
Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä
kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov
Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka
ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä
on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van
Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet,
vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali
ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän
on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän
myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana
kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta
saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat
hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.
"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van
Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme
ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa
mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat
aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."
"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä",
vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi
Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat,
että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän
päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."
"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000
ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen
pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia
linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa
muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on
hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen
uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman
tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille
ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen,
muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."
Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti
tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä
tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun
huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.
"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni,
niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja
kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."
He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.
Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina
Jägerhornia silmistänsä.
"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen
seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen
vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla.
Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku
korkeampiarvoinen henkilö."
Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi
puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia
kulettava mies.
"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi
kysytte sitä?"
Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia
sanoja isännälle.
"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras
raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa
tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."
Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja
punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden
valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa
ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!
Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen
syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi.
Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle
keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck
jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen
taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä
sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että
joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.
"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun
asiani?" kysyi van Suchtelen.
"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt
on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle
ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi.
Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän
on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä
kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille
piirityksen hirmuille."
"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on
miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin
linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000
miestä Wiaporin vallien edessä?"
"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita
saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla
haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti
Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin
valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä
hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis
jättämään linnoituksen."
Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti
menivät taas vierasten joukkoon.
Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen
ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.
"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo
Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun
poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus
ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä
täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin.
Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun
keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään
johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."