Kunnianpäivä Siikajoella.
Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa,
ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat
lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla
varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin,
verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi
pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä
kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja
kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä
vaan taistella.
Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi
Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi.
Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän
osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja
hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von
Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa.
Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta
kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla:
meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien
siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.
Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin
matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin
Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että
vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz
työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän
ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi
ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia.
Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa
evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi
joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa
Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa
jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla
vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.
Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten
silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä
virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut.
Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua
vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella
poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon
kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä
katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja
palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida
kyllin kuvailla.
Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää
vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän
jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa
vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin
kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan.
Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset
kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja
hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita
erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten
voitiin taas muodostaa jääkäriketju.
Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos
mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri
uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan,
näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä
tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä
yksi pataljoona uusmaalaisiani!"
Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat
sanat ja huutaa:
"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on
sama tarkoitus voitettu."
Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.
"Eteenpäin, herra!" käskee hän.
Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii
uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.
"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus
porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.
Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän
sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen
ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli
vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa
käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän
Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä
laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä
sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana
kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan.
Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin.
Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja
uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään
vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.
Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut
pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen
hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa
joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan.
Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on
pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto;
silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja
tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän
näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.
Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa
takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen
sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia
kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy
hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta
vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta.
Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut
tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut
vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon.
Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!
Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla,
huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni,
ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat
pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä
suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa
vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja
luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa
käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja
jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään
ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi
eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan
tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.
Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee
hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin
suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan
vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:
"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"
Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun
rähätyksellä.
Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse
ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa
von Hertzen:
"Pajunetit alas, eteenpäin!"
Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä
edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan
hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin
kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt
vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta.
Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi
voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun
häpeällisestä peräytymisestä.
Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.
Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa
juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen
jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He
ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja
haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on
suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää
suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa
olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat
rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen
luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut
miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti
Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia
uhreja.
Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille,
joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle.
Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella
Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon
kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan
syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi,
mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja
esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään
ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.
Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen
oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat
venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay
hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen
takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja
tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen
voitto on voitettu.
Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon
ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne
päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella
on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on
vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja
kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa
luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa
kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla.
Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen
leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen
aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:
"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"
Ajutantti vastaa:
"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."
Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on
rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan
alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia
herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut
ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka
todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa
kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden
hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti
oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä
olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä
näky talven lumen ja kinosten seassa.
"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor
kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah,
mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi
kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee
kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä
ruoka-ateriaamme."
Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän?
Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen
ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna,
von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien
huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen
asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan
ylipäällikön luo.
Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme.
Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on
oltu kaukana siitä. --
"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.
"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän
joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz
säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän
käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä
tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja
Suomen täytyy tulla pelastetuksi."
Sotamarski katsoi yhdellä silmällään -- hän oli yksi silmänen --
puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi
oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia.
Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta
eroa päällikkyydestänsä.
"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä
hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski.
"Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana
siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä
vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa
järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä
toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan
päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän
täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan,
päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."
Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien
kasvoilla.
"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen
voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret
silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana
peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse
kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia
lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja
antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."
Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin
Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa
olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas
muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo
sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että
sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.
"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle
näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää
useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo:
'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin,
että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa
tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.'
Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen
kunnian ja maan pelastamisen tähden."
Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs
kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka,
korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät,
terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun.
Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti
hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa
oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen
oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle
päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön!
miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle
sotamiestensä sokean luottamuksen.
_Sandelsin_ johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen
itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi.
Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja
sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä
pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se
on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan
aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä
ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän
ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa.
Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi
urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan
Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee
kunnioituksella.
"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää
kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä,
nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut
venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko
vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."
"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen,
ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle",
lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon
parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.
Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy
peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen
täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen
voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle
ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri
Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna
kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä
yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset
toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä
tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan
Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä.
Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3
aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta
pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti
Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä.
Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan.
Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä
monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta
tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen
ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen
vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten
urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen
venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä
otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4
kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi
kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.
Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti
Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen
joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja
hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat
kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen
alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin
vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille
ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan
neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin
auttaa sitä Jumalakin.