Neiti Brahelinnassa.
Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan
kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan
liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan
sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu
Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa
kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä
käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen
itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli
tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden
voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa,
ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.
Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti
Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen
esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen
luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen,
saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan
asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta
ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan.
Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä
toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen
turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa
sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja
imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä
apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä
hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle
kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte
ilmoitti isällensä.
Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen
kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus,
sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat
tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi
Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä
varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille,
niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo
"Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö,
vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista
asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä
tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin
että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi
niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi
tulleelle muukalaiselle.
Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa,
oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei
vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja
mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo
oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi.
Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin
tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja
miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen
aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu
hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.
Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon
sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa,
jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä
näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu
valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse
hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli
keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa
oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki
hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla
sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä
nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli
28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.
Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta
hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli
pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään
heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla
mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat
todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa
koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja
ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus
oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan.
Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies
itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa,
vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden
hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen
nimensä häpeällä.
Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen,
vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen
miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka
muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli
vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin
muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja
valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan
heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän
muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen
vertaisensa.
Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen
toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti
yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa,
joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui
saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä
kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset
julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän
sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin
jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari
Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa
ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja
uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein
maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet
löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta
useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.
Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan
mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli
hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa
vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli
hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei
voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen
valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä
aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden
oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua,
tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin
vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää,
jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa
arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.
Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä
palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen
yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä
riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti
muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in"
nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä
useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.
Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren
työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut
kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen
tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje
oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:
Jalosukuinen neiti!
Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen
tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos
viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme
niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta
varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon,
että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole
mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg
on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on
joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle
ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän
toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen,
tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen
miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.
Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana
joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka
teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät
päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset
ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät
semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön
alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen
perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme
hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet
linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus
pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä
tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen
veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu
Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis
helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi
menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet
mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja
lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne.
Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne
ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette
tehneet.
Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja
neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran
etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän
uskollinen
_Buxhövden_.
Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.
"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni",
lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten
käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni
ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen,
kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa
omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan
Wiaporiin."
Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen
mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti
tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui
hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni
saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo,
huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen
ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi
vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle
yksityistä asiaa.
"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin
katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."
Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen
herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.
"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin
hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen
neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani
varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."
"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on
käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se
ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on
tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä,
ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja
juomaan pikari olutta."
"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla
vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni
on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni
Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut
idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun
tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille,
joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys
todellakin ankaraa."
"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti
miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa.
Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa
vuoden aikaa?"
"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat
päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut
aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin
paikkani, eikö niin?"
Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.
"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän
vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen
isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän
kuin hyödytätte sitä."
Ranck katsoi häneen kummastuneena.
"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän.
"Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"
"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä
sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään.
Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat
loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon
verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja
yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni,
jota ei mikään voi kumota."
"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck,
"sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme
että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian
kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme.
Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen
ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala
on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa
itseänsä."
Neiti hymyili.
"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden
kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus",
lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on
luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."
"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että
pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan
ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän
vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset,
Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän
luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne
tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni
käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."
"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"
"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta",
vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä
muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja
muisti ei ole ikuinen."
"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen
kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte
te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka
lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"
Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin
voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.
"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän.
"Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että
olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada
tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan
entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en
ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään
yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea
kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin
Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali
Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden
runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki
sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun
esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun
tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa
auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.
"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli
suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat
ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon
työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen
joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut
useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan
sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut
päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja
El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö,
koristettu useilla arvomerkeillä."
Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.
"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi
kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä
evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"
"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti _Kaarlo Aukusti
Koiskisen_ haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia,
mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen
huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen
sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:
"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää
minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä,
rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan.
Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille,
lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa,
jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on
seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'
"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen
jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta
haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella
juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."
Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa
huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään
siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:
"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren
luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen
hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin
heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla,
että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua
kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään
myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin
ilmoituksestanne."
Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen
kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa
hillitäksensä mielenliikutustansa.
"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti
hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei
syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei
hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä
sanotte tästä, neitiseni?"
"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle
aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä,
tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa
oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu
enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli
siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti
toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa
jotakin omia etuja."
"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän
rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän
erehtyi."
"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa
olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli
miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui
kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi
tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai
lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"
"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä
ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua",
vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene,
niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi
päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en
liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."
"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö
on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään
minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan
terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun
palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja
jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."
Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän
hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät
vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.
"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi
kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet
nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi
häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä
luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa
tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä
voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen
kostajaksi."
Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin
vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja
Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito
vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.
"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt
ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän
lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja
sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin,
vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."
"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.
"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi
Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti
Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa,
mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat
maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."
"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa
itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi
Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."
Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:
"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa.
Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän
kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä
sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon
tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä
pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."
"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua
sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck.
"Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista,
tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos
hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät
vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos
huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."
"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja
tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi
Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin
kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen
Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille
erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa
lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä
valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä
auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän
aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen
asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.
"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että
Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme
kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän
vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä
tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin
kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen
petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä
säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän
täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin
saamme kaikki selville."
Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck
kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla
ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai
tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka
oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä
muutamien sukulaistensa luona Turussa.
"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.
"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen
sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa
häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa
Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen
valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän
maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa
Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti
mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu
Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka
näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."
Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan
hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden
kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä
erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen,
ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen
johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla
kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä
joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi
varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut
olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden
vehkeistä läksi hän huoneesensa.
"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli
Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä
kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen
Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus
vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös,
puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni
vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla
suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää
viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni
silmistäni."
Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän
kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan
ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli
Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna
ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan
nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.
"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen
kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."
"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo
surullisena.
"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta
jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta,
sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin
Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden
täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu
sitte itse matkalle. Aika on kallis."
Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja
viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle
antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti
neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti
levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja
vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.
Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja
kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen
emäntänsä:
"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani
uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä.
Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina
Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo
päätetty."
"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat
onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon
että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on,
kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin,
jonka suojana ja turvana se seisoo."
Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.
"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa,
etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan
Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna
sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset.
Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella
toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."
Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli
itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui
ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.
Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan
oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta
katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:
"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan
venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."