Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.
Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut
Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa
vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja
taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää
ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä.
Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä,
jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.
Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo
muuttuva suruksi ja kirouksiksi.
Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen
päiväksi, sillä silloin tuli leiriin _Wilho Mauritz Klingspor_
päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja
miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta,
joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan
tehtävään, joka hänelle oli uskottu.
Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään
tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön
lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla
osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani
seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta
Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä
Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet
itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä
pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa
maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä
aikoi Klingspor seisattua?
Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli
alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja
vihollinen seurasi kintereissä.
"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui
kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään
mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä
asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan
miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää
kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata
teiltä sanansaattajakseni."
"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä
peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan
Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin
erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."
"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali,
"ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt.
Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."
Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen.
Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin.
Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä
oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli
hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi
hän:
"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan
lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei
Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin
lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen
päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."
"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti
kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä
koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."
* * * * *
Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo,
joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.
Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme
nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi
Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen;
mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja
lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille
kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja,
minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki
Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli
vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle
sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi
vihollisensa.
Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa
ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia
merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita,
jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja,
eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien
salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin
luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat
vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.
Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan
käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä
linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan
synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on
harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta
malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka
uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.
Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon
kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen.
Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan
ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut
paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin.
Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen
iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä
katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.
Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen
puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja
elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä
leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma
mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa,
parooni X:lle.
"_Mon cher baron_ [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"
"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta",
kysyi X. kumartaen.
"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä
tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"
"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä
rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien
kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."
"_Ah charmant!_ [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi
kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se
käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi?
Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän
tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan
alatse?"
"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi
kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle,
panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle,
nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni
palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"
"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko
valmis?"
"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty!
Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi
niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon
jättiläiskuvalla olleen.
"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus,
sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.
Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen.
Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin
keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on
aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.]
Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli
roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä
oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa,
avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas,
jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän
näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin
kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti
heti lopettaa.
Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi
suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen,
että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi
kuningattareen.
"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka
vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn
teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan
unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua?
Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on
ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka
tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"
"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa
mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar
hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja
sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."
"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi
kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven
kiini.
Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä.
Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti
surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka
oli sattunut hänen osaksensa.
Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä
päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei
suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut
ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen
järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät
hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten
liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja
Henrik Yrjö af Mellinin.
Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli
kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat
onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen
sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung
Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet
kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut
niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen
hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa
ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita
sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita.
Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta
tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain
oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse
avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien
seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin
sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon
verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat
tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki
rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa
kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman
maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka
lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä,
katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan
luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata
surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen
hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä.
Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi
_kruunua_, täytyi se menettää.
Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän
ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja
ilmoitti sanansaattajan tulleen -- Suomesta.
Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti
tuotaisiin sisään.
"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta
jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat
voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani
vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan
moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti
huulipartaansa.
Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck.
Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa.
Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman
vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli
kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.
Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.
"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi
hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja
puuttuu useita nappeja."
Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.
"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja
vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden
jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu
muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän
vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi.
Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin
kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin
puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään
menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan
Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."
Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.
"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui
hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen?
Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan
tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli
kuinka?"
"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei _totuuden_
sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän
majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä
varustetun käärön.
Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja
lausui sanantuojalle:
"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on
minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."
Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat
tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko
sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään
Klingsporiin.
"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels
ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; -- ja
Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin
meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme
viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."
Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa.
Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili
asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka
hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen
synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi,
olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.
"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla
toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten
asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei
tule häpeään."
"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko
sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi
kumartaen lausua.
"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi
kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä
tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman
vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava.
Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää
vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"
Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän
takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.
Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen
sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin
sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu
antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta
säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja
käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja
töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri
ja seisattui sitte Ranckin eteen.
"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että
tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua,
jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti
80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään",
lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut
minulle apuansa. Tuo suuri peto -- Napoleon -- pitää muserrettaman,
kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin
pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna
Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin,
mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia
Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on -- kolme."
Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta.
Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin
kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä,
kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa
olevaan sankarimiekkaan.
"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli
Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä
on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"
Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin
mennäksensä taas sotanäyttämölle.