"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen.
Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas
minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu."
Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte,
olenko pitänyt sanani eli en."
Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.
"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän
salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä
korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte
häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase
hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"
Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin
sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon;
sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää
vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi
kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja
toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck
taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos
hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.
"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin
epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden,
että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän
kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat
rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren
joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa
ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut
kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan
oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta
vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming
Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi
syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet
vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni
Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus
tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen
ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota
alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut
sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä
minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi
oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."
"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään.
"Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään.
Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein
mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin
paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää
telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."
Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan
pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle
tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen
kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli
kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän
virkkaisi mitään.
"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta
korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia.
"Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on
voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"
Roth kohautti olkapäitään.
"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi
liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden
hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne
majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen _korpraalille_. Hän
tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja
ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat
paleltuvat jääpalasiksi."
"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten
mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."
"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta
myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä
semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää
virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta
kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne
onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä
Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."
Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän
tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut
vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava
sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.
He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth
ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen
saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa
kunnossa.
Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli
Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen
ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat
olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia
repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa
palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa.
Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta
apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa
oli taisteleminen välttämätöin.
Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut
muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia
maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja
Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli
musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti
häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan
vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri
ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja
tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti
vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja,
jotka eivät sen enempää merkinneet.
Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi
tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä
hyväksynyt.
Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:
"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään,
niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat
yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa
ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee
hiuskarvankin."
Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen
Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti
hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä
miellyttänyt.
"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen
vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus
ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."
Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet
alaslaskettuina.
"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra
majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa,
että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani,
jos taistelen hänen kanssansa."
"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan
uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.
"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.
Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät
sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa
aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä,
niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti
hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko
sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä
taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin
tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien
käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä
huusi hän:
"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan
olkanne!"
Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi
vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se
ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä
haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.
Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:
"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs
toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta
huomaan erehtyneeni."
Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri
ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut
kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää
vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa
uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis
täyttämään milloin hyvänsä.
Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:
"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta,
jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua
voittamaan."
Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli
antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin
miekkailija-opettajan nimen.
"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen,
"ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni
kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti
siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.
"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri.
"Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne
henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa
loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen
henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän
kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."
Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse
lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa
läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja
kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan
liikkeessä.
"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja
tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."
Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä
vaan kuului ampuminen.
Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen
odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se
tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli
aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston
kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet
hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!"
jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän
ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin
takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia
supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti:
olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä
tarkempaa vaaria kuin tähän asti.
Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta
kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia
arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies
hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman
arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen
upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut.
Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon
salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin
puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:
"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä
tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa
hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla
on sanottavaa."
"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot
Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja
vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen
lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on
minun vaikea saada päästäni."