Paras kaikista suosituslauseista.
Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin,
Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä
pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa
vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi
ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä
päällikkyyttä vastaan.
"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää
peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä
häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."
Heille vastattiin:
"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa
vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat
Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin
tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin
johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz,
jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi,
silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin
pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin.
Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella
estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja
seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."
Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.
Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja
niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä
Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi
Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta
tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä
vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle
toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa,
joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.
Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin
tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit
sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta.
Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka
venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi
hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla
mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli
mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä
kurkkua onnistuneelle kujeelle.
Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha,
kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa
tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo
sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista
järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän,
jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen
Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista
puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko
Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon
viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus
meni myttyyn saamme edempänä nähdä.
"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi
kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden
mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu
todellisesta ansiosta."
"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen
vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä
arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra
kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."
"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne
täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali
ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen
kunnioittamistansa.
"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen
sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen
ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä
tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on
kehottanut minua tulemaan leiriin."
Kenraali katsoi suopeasti häneen. -- Selvästi näkyi, että hän oli
mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:
"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat
tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat.
Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö
kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti
esittäneet itsenne?"
"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin
_henkivartija-pataljoonassa_, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on
hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."
Kenraali hymyili.
"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla.
"Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin
kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta
näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla
on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne
ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan
urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista
miehistä."
"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita
tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra
Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."
"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt
majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle.
Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on
hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."
Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä
mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta
kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän
huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä
rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen
hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.
Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit
tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs
vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.
"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka
ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä
saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."
Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi
kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:
"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa
kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui
Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut
sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en
uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja
kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."
Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin
ja asettunut selin puhuviin.
"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni
vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa",
vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen
ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin
mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon
hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis
raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse
kuolemakin kunnioittaa meitä."
"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin
tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä.
Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä
enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan
vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."
"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen.
"Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta
myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte
meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."
Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa
hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa
keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta
korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.
"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme",
lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan
rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä
keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista
järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme
toisiamme."
Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas
huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd.
Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon
kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa,
sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin
henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa
iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet
rohkeiden urhoinsa riveihin.
Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies,
kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä
majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli
esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet _korpraaliksi_
henkivartija-pataljoonaan.
Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla.
Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin
oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta
huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät
huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi
kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.
Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin
Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut
huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä
seisattui hänen sivullensa.
"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi
vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän
vastaavan."
Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen
satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän
vastasi:
"Kysykää, herra, tehkää hyvin."
"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on
Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.
"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut
aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.
"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien
varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte
kestikievaritalosta."
"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan
käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun
tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta
olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin
väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä
vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä
yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."
"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa",
lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi
vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."
Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti
kiireesti talosta.
Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.
"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.
"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin
korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi
Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."
"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth
myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee.
Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin.
Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha
palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä
kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee
hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee
tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."
Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.
"Mitä uutta?" kysyi hän.
"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä
venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on
se vaan väärä huhu."
"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on,
jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna
lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."
"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina
paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun
mieleeni."
"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän
pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua
hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka
kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää
minun hankkia itselleni."
Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän
puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.
"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on
vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta.
Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."
He kiiruhtivat ulos teltasta.
Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja
miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi
häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti
ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.
Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen
uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti
sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme
kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi
sen kau'aksi taaksensa.
"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos
et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on
vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni
väliin."
"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin
upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck
vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat
tekemistä minun kanssani."
Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä,
jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri
joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli
kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös
ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli
sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti
seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt
hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.
Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.
"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua
ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin
rääkätä."
Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän
lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä
vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin
päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui
maahan.
"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti.
Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."
Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja
antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.
"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka
vastasi:
"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin
henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."
"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka
olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.
"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä
on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi.
"Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu
minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."
Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.
"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana
vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte
piiskuri."
"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle",
huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan
ylpeytenne eli menetän henkeni."
Hän ja Roth menivät telttaan.
"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia",
sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja
huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä
seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista
ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä
ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta
pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset
lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta
korpilta."
"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle
tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming
ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä
kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja
sitä ei saa rikkoa."
"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa
häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei
myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta,
ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän
onnistumistanne."
Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt
pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui
kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin
palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.
"Anna hänen tulla", lausui majuri.
Ranck astui sisään.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä
olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän
vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte
liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."
Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti
hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat
ja totisen näköiset.
"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni",
lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän
apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja
oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."
"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään",
vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten
rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on
luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa,
ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt
aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en
tiedä millä teitä auttaisin."
"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri
antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut",
vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen
marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat
kaikki kansalaisia."
"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan
toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin
varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."
Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen
kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.
"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus
uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee
johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen
luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."
"Ja se on?" kysyi majuri.
"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä
uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä,
puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena
yksinänne."
"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.
Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa
ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin
luo ja kuiskasi:
"Mitä tämä merkitsee?"
Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä
varustettua paperia.
"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.
Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen
kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi
paperit takaisin.
"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle
hyvitystä?" kysyi Ranck.
"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin
kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen
vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen
jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun
kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"
"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja
osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos
en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä
sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"
"Hyvin kernaasti, mutta herra eves..."
"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä
olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä
olette lukeneet, pitää olla unhotettu."
"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä
menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään
vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse
tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi
ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."
He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck
tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja.
Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se
nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.
"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?"
lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista
ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"
"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian
tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan
antaja ei jää itsekään osattomaksi."
"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.
"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa
asian."
"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte
olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee
toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"
Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen,
jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:
'Herrani!
Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu
huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla
Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän
todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika
on määrätty kello 11:sta.