Kasvot ikkunassa.
Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten
kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut
usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin
Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan
jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen
ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut,
vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu
tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan,
ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi
tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu
tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät
Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut
mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän
aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla
valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat
himonneet.
Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään
sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat
päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi
_Buxhövden_ ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti,
kreivi _Tutschkov_, kreivi _Kamenski_ ja ruhtinas _Bagration_, jotka
kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa
Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies
ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan
isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan
valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa
yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin
antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan,
että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden
tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan
sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti
myövä kunniansa.
"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa
Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina
pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan
ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen
suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun
halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti
af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt
Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa.
Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli
pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta
paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas
osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja
Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi
kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000
miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla
keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille.
Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä
kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä
Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien
vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon
hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto,
joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin
johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja
kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle.
Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita
saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat
valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin
yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan
rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla
vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli.
Odotettiin vaan kuninkaan käskyä -- mutta turhaan. 16,000 venäläistä
oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi
Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin
johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä
pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi
ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa
upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset
olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut
johtajana Taavetti eli Jonathan. -- -- --
Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja
lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa
huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen
mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet
valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja
kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta
vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia,
joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet,
vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.
Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin
kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen
puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja
rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.
Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi
näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen
voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät,
ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja
osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan
oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt
valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi
suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka
häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen
surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi.
Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat
hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.
Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli
jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän
oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja
seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän
näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista
taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että
hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen
perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa
upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta
vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää,
Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen,
kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis
Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä
tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat
maailmaa.
Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan
sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte
tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut
kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja
tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän
hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki
tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta.
"Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä.
Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."
"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole
enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha
hänelle!"
Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin
äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat
aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa
tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli
kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.
Niin oli vuosia tullut ja mennyt. _Aika_, tuo suuri lääkäri oli
vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema
kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon
kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.
Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.
Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse
Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.
"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa
halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja
näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea,
jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain
lähdemme."
"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi
Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun
te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja
moskovalaiset suinpäin pakenivat."
"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää",
vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä
taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa
istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina
Kemistä mereen asti."
"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi
panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui
kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha
ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi
sen kestävyyttä?"
"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen
valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin.
"Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun
70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään
heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat
raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on
uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä
käteni väsy miekan käyttämisestä."
"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on
moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui
kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"
"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen
puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi
vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä
hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä
suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät
kaikki."
"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän
olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen,
mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"
Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli
tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää
ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun,
luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin
pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.
"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä
leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen
tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin
ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma.
Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku
venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi
jotakin."
Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään
näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului
joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien
pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi
kirkkaassa kuutamossa.
"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee
hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota
entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto
ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea
matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät
ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."
"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen
pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa
sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta
varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti
kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."
"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta
luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä
joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo
tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen
muonasäiliöihin avoinna."
Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen
ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot
kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään
ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi
hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He
yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen _näky_ antoi aihetta moniin
kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan
kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden
kanssa.
Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja
Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan
kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä
Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui
kirkkoherra:
"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut
luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen
ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa
tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen
tavoin pesen minä käteni."
"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi
Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan
Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja
vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen,
joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko
puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne
olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."
Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi,
muuta ei hän voinut sanoa.
Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä.
Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos
vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja",
sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja
heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä
ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon
vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät
jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja
olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen
istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke
päästäkseni pienistä vammoista."
Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella
satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen
jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset
jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi
kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan
hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen
vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt
enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan
vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri
lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan
ystäväänsä rekeen.
"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme
nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme",
lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa,
sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän
eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta
vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."
Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin,
tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan,
jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi
kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.
* * * * *
Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen
kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen
ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella
tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka
oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi,
sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden
täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja
sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin
ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan
hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla
ystävällisillä sanoilla.
Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha,
vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä
ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa
vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi
kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja
miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean
otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun
merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli
tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja
saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta,
ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa
oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa
pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada
tahtonsa täytetyksi.
Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä
kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten
puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla
vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten,
ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu.
Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla
varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin
ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan
pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja
tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui
kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea
karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an
alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä
peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut
ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta
ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis
kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin
Suomen sotaväessä.
Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että
hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat
korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön
ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli
kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä
kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen,
samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta
valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko
näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi
puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät
loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.
Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa
ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties
kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi
kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan
Pohjola voipi tarjota.
"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti
ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka
hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan
sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän
maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta
ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja
afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta
ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."
Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä
muutamia minuutteja.
"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa,
jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle",
sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne
sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."
Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut
muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.
Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä
taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän
suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet
kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa
keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset.
Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä
ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota.
Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen
luoksensa.
"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen
matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."
"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään
eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta
kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa
ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet
hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset
viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän
kintereissänsä."
"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen
ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja
kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä
rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja
heidän miehensä?"
"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa
ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja
reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri
joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian
loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia
tunne."
"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että
ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi
hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon
kernaasti varastetuksi."
"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.
"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen
melkein vihaisena.
"Onhan meillä niitä, mutta..."
"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen
talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."
Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän
kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he
kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.
"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"
"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me
kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan
lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."
"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella
äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa
ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän
asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja
joutusasti ja voitto on meidän."
Talonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja
käski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte
otti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni
kestikievarihuoneesen.
Kapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse
kestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään
pöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen.
Odottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa,
tyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille
aamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos
isäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä
ruotsiksi että suomeksi.
Matkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa
ja ruukun olutta.
"Olen matkustanut koko yön", sanoi hän, "ja hyvä aamiainen maistuisi
erittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni,
minulla on kiire."
"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin",
sanoi isäntä hiljaisella äänellä. "Piru lähetti tänne illalla
vieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin.
Minä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?"
"Te valehtelette mies", lausui muukalainen ja katsoi terävästi
isäntään. "Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?"
"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän
'Ylhäisyyksillensä'", vastasi isäntä perin hiljaa. "Pappilasta
on minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään
aamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista.
Kuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!"
Viereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti
Lokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan
mitä heidän "Ylhäisyytensä" käskivät.
Matkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä,
purskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.
"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan
ja nauretaan", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. "Olette paksu
ja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne,
mutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia."
Pöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama
oli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla,
ikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin
sääriensä välistä.
"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin", sanoi hän vähän
sorahtavalla äänellä. "Ajattelen näet, että kun molemmat olemme
nälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me
hyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin
ijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?"
"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne
pappilasta tuodut viiniputellit", sanoi ratsastaja ystävällisellä
äänellä. "Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen
pitää yksinäni."
"Se ei ole oikeudenmukaista", sanoi paksu mies, "eikä myöskään
kansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me
otamme yhden heistä kumpikin".
"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni
vapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko
Suomen sotaväessä", vastasi ratsastaja, "ja kaksi venäläistä
vangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse
sitä tahdon teille sanoa, että nimeni on _Kustaa Ranck_, Kutajan
kartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä
pistoolia että miekkaa."
"Minun nimeni on _Roth_, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin
rykmenttiä", sanoi paksu mies, "ja voin kehua samasta taidosta kuin
tekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja
siinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne.
Olisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin
saavani olla mukana leikissä."
"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena
kasakkain tappamista", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla
sopimuksensa talonpoikien kanssa. "Nyt luultavasti jo talonpoikamme
ovat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on
voitto varma."
"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne", sanoi
vääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä.
"Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että
teidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos
olisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä
ja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen."
Hän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan
vieraillensa, että pöytä oli katettu.
Ranck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn
pistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa
viholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat
upseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle
ja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti
aseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:
"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista,
sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne
luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa
kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne
heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."
Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.
Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.
Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.
"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen
upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis
ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."
"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck
kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien
talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa,
teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi
tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte
sitomaan nämä herrat."
Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi
kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa
takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa
itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän
otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja
katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle
aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut
juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi
upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme
kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"
Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto
estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen
uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut
ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista
iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti
vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi
venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän
miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti,
niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.
Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka
hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä,
ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta,
mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin
vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin
talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.
Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin
neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut
asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan
siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt
saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa
joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan.
Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka
vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue
läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä
hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin
ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.
"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua
teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"
Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja
piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck
matkueen kanssa näkymättömissä.
"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi
Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva,
sen voin vaikka vannoa."
Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut.
Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja
suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha
Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui
ikkunasta näkemistänsä kasvoista.