Maanpakolainen.
Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen
läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa
asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani
oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen
onnettomaan sotaan Suomessa 1741--1742, että myöskin tuohon paljon
kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja
kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.
Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja
arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden
näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä
liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän
vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja
ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle
tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä
maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi
maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen
nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.
Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista
oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa
Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja
kunniamerkit.
Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen
rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva,
Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja
1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali
Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän
upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa
kultamitalin eli miekanritariston tähden.
Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: _Taavetti Koiskinen_.
Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli
viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla,
jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin
luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston
tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja
miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen
rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en
voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan
ja niistä minä _en koskaan_ luovu."
Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa
rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi
täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan
käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen,
jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen
tuimalla äänellä:
"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" --
"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa,
rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen
niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta",
lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä
kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista
lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen
kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon
hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja
myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että
olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."
Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka
hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista
armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan
tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja
Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän
pois upseeriensa kanssa.
Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.
Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan
eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin
viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä
suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se
vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen
häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka
häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat
kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen
onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota
hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo
vaikuttavan häneen.
Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää
tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan
paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän
huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja
valuivat poskille.
"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin
palaavan ja kysyy _häntä_", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa
jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän
täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon
hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen
rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin.
Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole --
_poikaa_!"
Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä
enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan.
Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen
kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan
mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista
kuvaa.
"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty!
Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut
maahan!"
Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa
poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja,
suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten
rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren
vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa
sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä
voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen
ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja
kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.
Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen
ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat
oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan
hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi
tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja
älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan
ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli
hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin
tehtäviin.
Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja
vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin,
joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja
mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli
hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.
Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla
palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan
joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että
yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous
ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän
katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli
suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko
Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta
aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja
kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten
joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän
yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi
tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen
eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli
kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten.
Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia
henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra
Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri
Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä
oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut
vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu
selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli
tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle
sopimusta hieromaan.
Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi
ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana
rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen
luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen
kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa,
antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava
hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin
ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin
suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän
helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle,
hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin:
kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman
lopettamiseen.
Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut
mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo
maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja
vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja
kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu
hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon
korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa,
jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä.
Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat,
tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja
loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus
ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän
kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi
estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan
rakkautensa.
Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen
pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä
rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin
taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä
antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn
tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät
loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan
rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä
tavoin petturiksi.
Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen
sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä
Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon
upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä
vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja
selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit
kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen
nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät
kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin
mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja
rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa
matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas,
mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin,
kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten
hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa;
Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat
Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli
tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick,
Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että
he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von
Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen
kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan
tuomiotansa.
Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka
etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja
häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän
voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli
syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli
kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki
kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa
nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin.
Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi
parantaa. --
Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja
sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.
Hän nousi ylös ja lausui:
"Huomenna matkustan minä kotia. _Yksin_ tulen minä taas vaimoni luo
antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja
unhotamme että meillä on ollut -- poika."
"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi
rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä
uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää
häntä luotanne."
Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran
surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se
oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli
rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun
poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan
velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän,
sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni
sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä".
Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita,
jotka saivat _hänen_ luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä,
sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita
sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."
Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen
ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.
"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.
"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.
"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.
"Ja se kuuluu?"
"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi
tuomioni _ikuiseksi maanpakolaisuudeksi_."
"Pyysitkö sinä tätä armoa?"
"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni,
joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri
ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään
ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."
"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen... "Sinä olet
tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En
tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle
armollinen!"
Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä
rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava
näky.
"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä
yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo,
josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"
"Kaksi päivää sitte."
"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä.
Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten
jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä
ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle
hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta
pikemmin pääsemme täältä sen parempi".
Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen
palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd
onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset
matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti
Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat
pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa
ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän
oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut.
Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja
poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.
Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat
matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin
kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten.
Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin
ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä
kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää
juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo
muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan
muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen,
näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän
vanhentunut. --
Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen
sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi.
Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu
ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle
nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi.
Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla;
urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus
hävinnyt.
Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.
"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon
minä toivon sinun suoraan vastaavan."
"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".
"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"
Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli
Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina
Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.
"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla
äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt
saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä
ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."
"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi
pojan kasvoihin.
"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle
tervehdykseni ja jätin talon".
"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus,
välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu
hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään
hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet
alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena
aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".
"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia,
että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti
Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole
koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut
häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä
aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."
"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen,
"mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen
sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt
tulevaisuudestasi?"
"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun
ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen
ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä
kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi",
vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri _etsiä_ kuolemaa,
kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja
hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun
pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja
ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa,
mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata
sen mitä oli rikkonut."
"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa,
johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena.
"Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin
punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa,
vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja
voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan
teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä
sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja
anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."
"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi
isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin
kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi.
Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän
on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla
Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen
metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on
paras todistus siitä."
"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi
nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"
Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat
seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon
rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja
lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät
muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille
luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen
viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä
niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen
synkkämielisillä katselmuksilla.
"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi
maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan
enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi,
vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani
kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan
sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja
'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen,
saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse --
muisto."
"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit
sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän
perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka
ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä
poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä.
Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet
kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään
asti, oi, mikä katkera kohtalo!"
"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi
murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies.
"Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."
"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää
valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni.
Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."
Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja
syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan
päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan
auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi
yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen
osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.
"_Meidän kotomme_!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"
Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.
"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän
liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu
pesäänsä."
Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa.
Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen
viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se
raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen
poikaansa tervetulleiksi.
"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui
Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään... "Kiiruhda nyt
emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."
Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se
takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen,
jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja
tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria
Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä,
korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä
silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä,
niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.
Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte
poikaansa.
"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa
palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja
terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas
poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli
mikä vaivaa sinua?"
"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi
nuori Koiskinen.
Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut
oivallisen illallispöydän ympärille.
"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen
tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty
ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."
"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää
niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen
teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin
hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn
mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä
ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."
Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.
"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä
rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta,
tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut
rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden
elämää, mutta se onkin ainoan poikani."
En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä
näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin.
Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta
hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja
poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot
olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi
matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi
vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan
ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän
tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen
oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin
suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä
maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.
Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului
pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön
ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään.
Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona
loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä
y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä
pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä
loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja
lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla
sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän
loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa
kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata
sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja
käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.
Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa
lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan,
jossa palvelijat asuivat.
"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot
teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä
lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä
kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon
kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja
ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla
ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.
"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen,
joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"
"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne
alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme
puutetta."
Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta
nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.
"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.
"Vaimo", vastasi hän.
"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"
"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa
ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja
meillä ei ole syötävää."
Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen
oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.
Hän kääntyi taaskin tyttöön.
"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä
minulle pienen palveluksen."
"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."
Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.
"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille,
asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen
hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä
olen sinulle antanut?"
"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi
tyttö.
Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti
piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut,
tuli heidän luoksensa.
"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia,
teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa
tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."
Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi
muutamia epäselviä sanoja.
"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja
Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän.
"Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan
hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden
jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä.
Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä
juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita
kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja
onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet
juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja
antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi
hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."
Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja
ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli
tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon
hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen
asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi
pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja
jätti kiiruusti huoneen.
Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän
vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä
kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin
uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja
kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle
olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä
katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies
oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon
säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja
metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä
joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "_hyvästi_" kuului
heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi!
hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä.
Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli
joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin,
ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä
huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.
"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä.
"Jumala olkoon hänelle armollinen!"
"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua
nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta.
Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on
tapahtunut?"
"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "_Häntä_
säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää
meidän yhdessä kärsiä ja -- toivoa!"