Bashkiirit tulivat kokoon, istuutuivat kuka hevosen selkään, kuka
rattaille, -- ja niin lähdettiin menemään. Pahom renkinsä kanssa ajoi
omissa kärryissään ja heillä oli kuokka mukana. Kun he saapuivat
arolle, niin alkoi aamu juuri ruskottaa. He ajoivat eräälle kummulle,
nousivat pois ajopeleistään ja hevosten selästä ja kokoontuivat
yhteen ryhmään. Vanhin astui Pahomin luo ja osoitti kädellään.
-- Kas, tuo kaikki, niin pitkälle kuin silmä kantaa, on meidän maata,
-- sanoi hän. -- Ota mikä enimmän miellyttää.
Pahomin silmät alkoivat palaa. Maa kasvoi kauttaaltaan sulkaheinää,
se oli tasaista kuin kämmen ja mustaa kuin unikon siemen.
Kuoppakohdissa kasvoi erilaista ruohoa rinnan korkeudelle.
Vanhin otti ketunnahkaisen lakin päästään ja asetti sen maahan.
-- Tässä on merkki, -- sanoi hän. -- Tästä lähde, tähän tule. Minkä
kierrät, sen saat itsellesi.
Pahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa,
niin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä
tiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä,
veti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui
lähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, --
kaikkialla oli maa hyvää. "Sama se, menen auringon nousua kohti",
ajattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja
odotti auringon nousua taivaanrannan takaa. "En laske yhtään aikaa
hukkaan menemään", ajattelee hän. -- "Aamun vilpoisuudessa on
helpompi kulkeakin." Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä
taivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan
arolle.
Pahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti.
Hän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita
päälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Hän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan
vielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.
Pahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa,
väki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat.
Pahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui
paitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma.
Hän katsahti aurinkoon -- on jo aamiaisen aika.
"Yksi taival on nyt kulettu", ajattelee Pahom, "ja tämmöisiä menee
neljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan.
Annahan kun riisun jalkineeni." Hän istahti, riisui saappaansa, pisti
ne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee:
"Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa
vasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää.
Mitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee." Hän kulki vielä
suoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa
taakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja
jokin hiukan kimaltelee.
"No niin", ajattelee Pahom, "nyt olen kylliksi loitonnut tähän
suuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika
lailla ja janottaakin." Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan,
asetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti
janonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan,
saapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli
kuuma.
Pahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä
oli käsissä. "Kas niin, täytyy levätä", tuumii hän. Pahom pysähtyi
ja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut
loikomaan, vaan ajatteli: "Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa."
Jonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku
helppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma
ja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: "Tunnin kärsin --
sitten saan koko ikäni elää huoletta."
Hän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo
kääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää.
Hän ajattelee: "Tässä kasvaisi pellava mainiosti" -- ja hän kulki
vielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse
ja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli
käynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin
tuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. "No, olen kulkenut pitkät
taipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi", ajattelee Pahom.
Hän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on
jo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta
pari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. "Ei",
ajattelee hän, "vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy
sittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian
suurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon."
Pahom kaivoi nopeasti kuopan ja suuntasi kulkunsa suoraan kumpua
kohti.