IX

Pahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata.

Hän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja

ja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää,

mutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen

auringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi.

"Voi", ajattelee Pahom, "enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa?

Entäpä jos en ehdikään?" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun,

katsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy

jo taivaanrantaa.

Pahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä

vauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka

jälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat,

vesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen.

"Ah", ajattelee hän, "olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko

asian. En ehdi perille ennen päivän laskua..." Ja pelko vaikutti,

että hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut

tarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää

aivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla

takoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu

valtasi Pahomin ja hän ajattelee: "Kunhan en vain pakahtuisi

kuoliaaksi."

Kuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. "Jos nyt pysähdyn,

kun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen", ajattelee hän.

Hän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee,

kuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa

hänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset

voimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se

on painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa

tuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin

on aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat

hänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen

lakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa

ja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. "Maata on

paljon", ajattelee hän, "mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä

olen hukassa. En ehdi..."

Pahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain

oli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan

eteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin

ehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo,

mutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo

laskeneen. Pahom voihkasi. "Hukkaan meni vaivani", ajatteli hän.

Hän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan

hän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen,

niin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja

juoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja

näkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa

pidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän

voihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui

eteenpäin koskettaen käsillään lakkia.

-- Aika poika! -- huudahti vanhin. -- Sait paljon maata.

Pahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn,

mutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.

Renki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan -- täsmälleen

kolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, -- ja

peitti hänet multaan.

Kynttilä.

Tämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli

semmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat

Jumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä.

Päällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat

orjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten

komentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.

Semmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien

velvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se

oli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut

mitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli

herra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.

Uusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän

itse oli perheellinen mies -- hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa

olevaa tytärtä -- ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi

estänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa

luonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.

Aluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä.

Hän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi

tiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle,

mutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata

takaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla

talonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi

kävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia

miehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja

puhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä

häijymmäksi.

Aikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa

pelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin

kaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään.

Pehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi

että näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen

tähtensä kärsiä.

Tämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan

alkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin

syrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:

-- Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii.

Ei se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!

Kerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä.

Pehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he

kokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.

-- Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? -- puhelivat he. -- Hän

tekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää

hetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei

kaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan

ja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin.

Anisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän

tulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta

kuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä --

siinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin

ei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä

puolin eikä ketään saa antaa ilmi!

Näin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan

muu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen

vaimonsa itselleen keittäjättäreksi.

Tämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän

tuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat

väärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.

-- En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! -- sanoi hän. -- Kuka

sen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!

Hän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se

oli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri

purskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama

kasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.

Illalla ukot taas tulivat yhteen ja Vasili alkoi puhua:

-- Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä.

"Olemme yksistä puolin", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli,

niin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä

neuvoin vastustaa haukkaa. "Ei anneta ilmi, pysytään lujina!" --

sanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan

nahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä

varpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa,

mutta yhden huomattiin olevan poissa. "Kuka on poissa? Vanjka. No,

vähät hänestä! Sitä sille pitikin!" Niin tekin teitte. Kun kerran

päätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun

hän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin

hänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja

puolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!

Tämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat

todellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti

talonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään

maata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat

suureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta

keskustelemaan.

-- Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista

toimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! --

arvelivat he.

Sinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä

kannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:

-- Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei

ole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka

käy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa -- siksi hänet vielä paha

periikin. Täytyy kärsiä, veljet.

Vasili suuttui tästä puheesta:

-- Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen.

Tietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on

kysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran

surmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa

ihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään

tappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään,

niin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä

siitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista

lopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi

synti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään

mene.

Mihejev lausui:

-- Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä

itseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää;

pääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani

puhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin

Jumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin

käsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se

tarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri

tarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista

verellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet

hävittäneesi pahan, mutta -- kas! -- paha sitäkin suurempi on mennyt

sinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.

Näin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet

olivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas

yhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan

kärsiä.

Talonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän.

Illalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta

ilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia

talonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin

kiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin

paikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet

nousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla

tottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät

kyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki

kansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.

Pehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia

tarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt

leskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti

hevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi

teekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail

Semjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui

kylänvanhimman luokseen.

-- No, panitko talonpojat kyntämään?

-- Kyllä, Mihail Semjonytsh.

-- Menivätkö kaikki?

-- Kaikki menivät, minä itse määräsin heille työpaikat.

-- Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin

työtä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä

tulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin

hyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!

-- Hyvä on.

Kylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui

hänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt,

kuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:

-- Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat

minusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä

minä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden

mieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen

on heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt

myöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle,

mitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista

kertoa kaikki, älä salaa mitään.

Kylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien

luo pellolle.

Pehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman

kanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi

miestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen

edessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:

-- Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena

pyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.

Mihail Semjonovitsh ei huolinut vaimonsa puheista, vaan sanoi nauraen:

-- Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet

tullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.

-- Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja

päästä talonpojat.

-- Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei

piiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!

Semjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä

hommaamaan.

Mihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta,

kaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi

kirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui

sitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi

itse kitaralla säestämään.

Näin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä

ja laski leikkiä keittäjättären kanssa.

Kylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli

nähnyt pellolla.

-- No, kyntävätkö? Saavatko tehdyksi sen verran kuin määräsin?

-- Enemmän kuin puolet on jo kynnetty.

-- Onko työ kunnollista?

-- Hyvästi näkyvät kyntävän. Ovat peloissaan.

-- Ja minkälaista on maa?

-- Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä

hajoittelisi.

Pehtoori oli vähän aikaa vaiti.

-- No, mitä ne minusta sanovat? Haukkuvatko?

Kylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski

puhumaan suun puhtaaksi.

-- Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot

heidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta

jos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi.

Hoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!

Keittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti

onnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. "Sama se",

ajatteli hän, "eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon

totuuden, kun hän kerran sitä vaatii." Ja hän rohkaisi mielensä ja

sanoi:

-- Nurisevat, Mihail Semjonytsh, nurisevat.

-- Mitä he sanovat? Kerro.

-- Sitä vaan, että te ette usko Jumalaan.

Pehtoori rupesi nauramaan.

-- Kuka sitä sanoi? -- kysyi hän.

-- Kaikki sanovat sitä. Sanovat: "hän on myynyt itsensä paholaiselle".

Pehtooria nauratti.

-- Se on hyvä, -- sanoi hän. -- Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen

sanoo. Mitä sanoo Vasjka?

Kylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan,

mutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.

-- Vasili moittii teitä kaikkein enimmän, -- sanoi hän.

-- Mitä hän sitten sanoo? Kerro kaikki.

-- Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä -- sanoo Vasili -- saa

sangen äkillisen lopun.

-- Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa

minua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä

tehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?

-- Kaikki puhuvat pahaa.

-- Mitä ne puhuvat?

-- En minä ilkeä sanoa.

-- Mitä ilkeämistä siinä on! Sano pois vain, älä pelkää.

-- Ne sanovat: haljetkoon hänen mahansa ja vuotakoot suolet pellolle!

Mihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa

hohottaa täyttä kurkkua.

-- Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän

sanoi? Tishkako?

-- Eihän niistä kukaan hyvää puhunut, kaikki haukkuvat ja uhkaavat.

-- Entä Petrushka Mihejev? Mitä hän sanoo? Se iljetys kai haukkuu

myöskin?

-- Ei, Mihail Semjonytsh, Pjotr ei hauku.

-- Mitä hän sitten sanoo?

-- Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin

kummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!

-- Kuinka niin?

-- Mitä hän onkaan tehnyt! Kaikki talonpojatkin ihmettelevät.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän

oli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä

välkkyi jotakin.

-- No?

-- Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään?

Viiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan,

se palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi

paita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee,

mutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta

kynttilä ei sammunut.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää

pääsiäistä ja alkoi taas laulaa.

-- Puhelitko hänen kanssaan?

-- En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja

alkoivat pilkata häntä. "Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko

ijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?" sanoivat he.

-- Ja mitä hän siihen sanoi?

-- Hän sanoi vain: "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Sitten hän

taas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja

kynttilä paloi yhä eikä sammunut.

Pehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja

vaipui mietteisiinsä.

Pitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja

kylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla

ja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua

hänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:

-- Hän on voittanut minut! Huonosti minulle nyt kävi!

Vaimo alkoi häntä taivutella:

-- Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan

ennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on

niin araksi tehnyt?

-- Minä olen hukassa, -- sanoi pehtoori. -- Hän on voittanut minut.

Vaimo alkoi suuttua.

-- Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: "hän on

voittanut, hän on voittanut". Mene päästämään talonpojat kotiinsa,

niin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.

Hevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia

päästämään.

Mihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun

hän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän

väki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen

nurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.

Pehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli

kiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli

ihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas

hevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään.

Hän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan,

kun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten.

Pehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen

aidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän

sattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.

Kun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa

yht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle.

Miehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään

maassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä

olivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei

ollut jaksanut imeä sisäänsä.

Talonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr

Mihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen,

sulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan

laatikkoon ja vei herraskartanoon.

Herra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien

päivätyövelvollisuuden rahaveroksi.

Ja talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa,

vaan hyvyydessä.

Kipinästä suuri palo.

Maalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen.

Itse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja

hänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo

naimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta

miehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo

oli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen

ja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö,

joka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli

Ivanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo

seitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla

kylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15.

Naisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä

pellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa

riitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon

kuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä

olisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän

naapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin

poika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.

Niin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi,

he elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat

seulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu

tahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa

ja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan

naapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: "älkää

päästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken". Eikä

koskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja

lukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään

ruvettu.

Tämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat

isännöidä, niin asiat muuttuivat.

Kaikki alkoi aivan tyhjästä.

Ivanin miniän kana alkoi munia aikaiseen. Nuorikko rupesi keräämään

munia pääsiäispyhiksi. Joka ainoa päivä hän kävi hakemassa munan

liiterin alta vankkurien laatikosta. Mutta kerran lapset nähtävästi

pelästyttivät kanan, koska se lensi aidan yli naapurin puolelle

ja muni sinne. Nuorikko kuuli kanan kaakattavan, mutta ajattelu

nyt ei ole aikaa, pitää siivota tupaa pyhiksi. Otan sitten, kun

joudan pistäytymään ulos. Hän meni illalla katsomaan liiterin alta

laatikkoa, mutta siinä ei ollut munaa. Nuorikko alkoi kysellä

anopilta ja langolta, olivatko nämä ottaneet munan. "Ei", sanovat

nämä, "emme ole ottaneet." Mutta Taraska, nuorin pojista, kertoo:

"Sinun tupsupää kanasi muni naapurin pihaan, siellä se kaakatti ja

sieltä tuli." Nuorikko katsahti kanaansa. Se istuu kukon kera orrella

silmät kiinni, uneen vaipumassa. Teki mieli kysyä siltä, mihin se

oli muninut, mutta eihän se osaa vastata. Nuorikko lähti naapuriin.

Naapurin vanha eukko tulee vastaan.

-- Mitä sinä tahdot, nuorikko?

-- Kuulehan, muori, -- sanoo tämä, -- eikö minun kanani ole tänään

lentänyt teidän puolelle ja muninut tänne jonnekin?

-- Ei täällä ole semmoista näkynyt. Meidän omat kanamme ovat, Luojan

kiitos, jo kauan aikaa munineet. Omat olemme korjanneet, vieraita

emme tarvitse. Emme me käy toisten taloista munia pimittämässä.

Tämä puhe loukkasi nuorikkoa. Hän tuli sanoneeksi liian sanan, sai

siitä kaksi takaisin ja niin syntyi eukkojen kesken riita. Ivanin

vaimo sattui kulkemaan siitä ohi kaivolta palatessaan ja puuttui

myöskin puheeseen. Gavrilon emäntä juoksi yhteen joukkoon ja alkoi

naapurin vaimoa nuhdella, mainitsi asioita, joissa oli perää, ja

pisti perättömiä sekaan. Säksätys kiihtyi yhä. Kaikki huutavat yhteen

ääneen ja syytävät kilpaa sanoja suustaan. Eikä siinä kauniita

sanoja käytetä. Sinä olet senkin semmoinen, sinä taas olet varas

ja katulutka, sinä kidutat vanhaa appivaariasi nälällä, sinä olet

vihoviimeinen rämppäkello.

-- Ja sinä olet kerjäläinen ja särit seulani! Meidän kanto-ieskin on

sinulla, anna se pois!

He tarttuivat kanto-ikeeseen, jossa vesiämpärit riippuivat, vesi

kaatui maahan, huivit repesivät ja tappelu oli valmis. Gavrilo palasi

pellolta ja alkoi puolustaa eukkoaan. Ivan poikineen juoksi myöskin

paikalle ja yhtyi samaan mylläkkään. Hän oli vankka mies ja hajoitti

pian koko joukon. Gavrilolta hän nykäisi irti tukun partakarvoja.

Kansaa juoksi paikalle ja töin tuskin saatiin tappelu taukoamaan.

Se oli alku.

Gavrilo kääri irti reväistyn partatupun paperiin ja lähti

kunnantuomarin luo.

-- En minä, -- sanoo hän, -- ole itselleni partaa kirjavanaamaisen

Vanjkan revittäväksi kasvattanut.

Hänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja

joutuu Siperiaan.

Siitä alkoi viha.

Vanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta

nuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:

-- Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa.

Ajatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta.

Lapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä

munasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja

jos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä

paremmin puhumaan. Syntyi tappelu, -- no niin, sattuuhan semmoistakin

syntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos

jatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.

Nuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa,

vaan marisee vanhuuttaan.

Ivan ei antanut perään naapurilleen.

-- En minä ole hänen partaansa repinyt, -- sanoi hän, -- itse hän on

sen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen

ja koko paidan. Tuossa se on.

Ja Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille

että kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi

Gavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta

mutkitta Ivanin pojan syyksi. "Me näimme", sanoivat he, "hänen

menevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että

hän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa."

Alkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja

tappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat

vanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin

enemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita

viruttivat.

Ensin syyttelivät miehet aiheettomasti toisiaan, mutta alkoivat

viimein todellakin varastella toisiltaan kaikkea, mikä vain oli

helposti vietävissä. Pian oppivat naiset ja lapsetkin saman konstin.

Ja elämä kävi yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ivan Sherbakov ja

Rampa-Gavrilo riitelivät sekä kyläkokouksissa että kunnanoikeudessa

että rauhantuomarin edessä, niin että viimein kaikki tuomaritkin

heihin työlästyivät. Väliin toimitti Gavrilo Ivanin putkaan tahi

hankki hänelle sakon niskaan, väliin taas onnistui Ivan tekemään

saman Gavrilolle. Ja mitä suurempia riettauksia he toisiaan vastaan

keksivät, sitä katkerammaksi kävi viha heidän välillään. Kun koirat

käyvät toistensa kimppuun, niin ne raivostuvat sitä enemmän, kuta

kauemmin tappelevat. Koiraa lyödään takaapäin, mutta se luulee, että

toinen häntä puree, ja vimmastuu yhä enemmän. Niin nämä miehetkin.

He menevät käräjiin, heitä rangaistaan -- jompaakumpaa -- sakolla tahi

vankeudella, ja tämä kaikki saa vain vihan heidän sydämissään yhä

voimakkaammaksi yltymään. "Maltahan vain, kyllä minä tämän kaiken

sinulle vielä maksan." Näin jatkuivat heidän välinsä kuusi vuotta.

Ukko vain uunilla puhui yhä samaa. Tähän tapaan hän varoitteli:

-- Mitä te teette, lapset? Jättäkää te pois kaikki vehkeilynne,

pitäkää kiinni asiasta, mutta älkää ihmisille vihoitelko, niin on

parempi ollaksenne. Mitä enemmän annatte kiukulle valtaa, sitä

pahempi.

Mutta ukon puheet kaikuivat kuuroille korville.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taas juttu siitä, että Ivanin miniä

rupesi häissä kaiken kansan kuullen häpäisemään Gavriloa syyttäen

häntä sangen riettaasta teosta. Gavrilo oli juovuksissa eikä jaksanut

hillitä sydäntään, vaan löi muijaa niin pahasti, että tämä, joka oli

raskaana, sai maata vuoteessa koko viikon. Ivan ilostui ja lähti

tutkintotuomarin puheille. "Nytpä pääsen naapuristani", -- tuumii

hän. "Ei hän voi välttää kuritushuonetta tahi Siperiaa." Mutta Ivanin

asia ei ottanut luonnistuakseen. Tutkintotuomari ei ottanut valitusta

korviinsa, ja kun lyötyä tutkittiin, niin hänessä ei havaittu mitään

vammoja ja hän oli taas jalkeilla. Ivan kääntyi rauhantuomarin

puoleen. Tämä lykkäsi asian kunnanoikeuteen. Ivan puuhaili yhä

asiansa hyväksi, juotti puoli ämpäriä makeata viinaa kirjurille ja

kunnan esimiehelle, ja sai viimein aikaan, että Gavrilolle tuomittiin

raippoja selkään. Tuomio luettiin oikeudessa julki Gavrilolle.

Kirjuri lukee: "Oikeus on määrännyt, että talollista Gavrilo

Gordejevia on rangaistava kahdellakymmenellä raipan iskulla

kunnallishallituksen edessä." Ivankin on kuulemassa päätöstä ja

katsoo Gavriloon, minkä vaikutuksen se tähän tekee. Gavrilo tuli

kalmankalpeaksi, kääntyi ympäri ja meni eteiseen. Ivan tuli ulos

hänen jälestään mennäkseen hevosensa luo ja kuuli Gavrilon sanovan:

-- Hyvä on, hän pieksättää minua selkään niin että se kipenöitsee;

kunpahan ei sentään jokin hänelläkin piakkoin kipenöitsisi.

Nämä sanat kuultuaan Ivan heti palasi tuomarien luo.

-- Kuulkaa hyvät tuomarit! Hän uhkaa polttaa taloni. Hän sanoi sen

todistajien kuullen.

Gavrilo kutsuttiin sisälle.

-- Sanoitko tosiaankin niin?

-- En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän

vallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja

että hän saa tehdä mitä tahansa.

Vielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja

poskensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit

ihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. "Kunhan hän vain ei

tosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen", --

ajattelivat he.

Ja tuomari, vanha ukko, alkoi puhua:

-- Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan

sinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti,

niin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta?

Tunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa.

Sitten me muutamme tämän tuomion.

Tämän kuultuaan sanoi kirjuri:

-- Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen

pykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on

pantava täytäntöön.

Mutta tuomari ei huolinut kirjurin puheesta.

-- Älä siinä suutasi soita! -- sanoi hän. -- Tärkein pykälä,

veliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on

käskenyt sopimaan.

Ja tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä

taipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.

-- Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, --

poikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on

kirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka

pitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa... Kyllä minä vielä

vuorostani näytän Vanjkalle!

Gavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta,

kääntyi ympäri ja meni ulos.

Oikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta

myöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui

hevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat

vielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle

ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin

Gavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti

kouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi

tuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi

hänelle sääliksi.

Hän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä

hiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti,

mutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni

ohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:

-- No? Tuomittiinko?

Ivan vastasi:

-- Tuomittiin saamaan kaksikymmentä raipan iskua.

Ukko puisteli päätään.

-- Huonosti sinä menettelet, Ivan, -- sanoo hän. -- Ohhoh, hyvin

huonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi

helpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?

-- Osaapa sitten vast'edes pysyä alallaan, -- sanoi Ivan.

-- Kuinka hän pysyy alallaan? Mitä pahaa hän tekee enemmän kuin sinä?

-- Mitäkö hän on minulle tehnyt? -- tulistui Ivan, Hän oli vähältä

tappaa eukon. Ja nytkin hän uhkaili polttaa taloni. Pitäisikö häntä

kiittää siitä?

Ukko huokasi ja puhkesi puhumaan:

-- Sinä Ivan kuljet kaiket maailmat, kun taas minä olen jo

vuosikausia uunilla maannut. Sen vuoksi sinä luulet, että itse näet

kaikki, mutta että minä en näe mitään. Ei, lapseni, sinä et näe

mitään, sillä viha on pimentänyt silmäsi. Muitten synnit ovat sinulla

silmien edessä, mutta omat selän takana. Mitä sinä sanoitkaan:

hän tekee pahaa! Jos hän yksin sitä tekisi, niin ei pahaa olisi

olemassakaan. Syntyykö paha ihmisten kesken yhden toimesta? Siihen

tarvitaan kaksi. Hänen huonoutensa sinä näet, mutta omaasi et

huomaa. Jos hän yksin olisi paha ja sinä olisit hyvä, niin pahaa ei

olisikaan. Kuka hänen partansa repi? Kuka häntä oikeudesta toiseen

juoksutti? Kaiken sinä sentään panet hänen syykseen. Sinä elät itse

huonosti, siksi asiatkin menevät huonosti. En minä, poikaseni, sillä

tavoin ole elänyt enkä semmoista teille opettanut. Tiedätkö, miten me

elimme hänen isäukkonsa kanssa? Elimme niinkuin naapurusten tulee.

Jos hänellä sattui olemaan puutos jauhoista, niin hänen eukkonsa

tulee ja sanoo, että nyt, setä Frol, olisi tarvis jauhoja. No, mene

aittaan, nuorikko, -- sanotaan hänelle, -- ota sieltä niin paljon

kuin tarvitset. Jos hänellä ei sattunut olemaan ketään, joka veisi

hevoset hakaan, niin hän lähettää minun poikani niitä viemään. Kun

taas minulla on jostakin puute, niin menen hänen luokseen ja sanon:

setä Gordei, sitä ja sitä ja sitä on tarvis! -- Ota, setä Frol! Näin

oli meillä asiat. Ja elämä luisti kevyesti. Mutta miten on nyt?

Kuulithan, kuinka sotamies äsken kertoi Plevnasta? Teidän välillänne

on nyt ankarampi sota kuin tuossa Plevnassa. Onko tämä mitään elämää?

Ja ajattele, mitä syntiä siitä seuraa! Sinä olet talollinen, sinä

olet isäntä talossasi. Sinun on kaikesta vastattava. Mitä opetat sinä

naisillesi ja lapsillesi? Koiran kujeita. Äskettäin Taraska mokomakin

räkänokka, räkytti täti Arinalle ja käytti kaikkein rumimpia sanoja,

mutta äiti vain nauroi hänelle. Onko se hyvä? Sinunhan siitä on

vastattava. Ajattelehan vähän sieluasikin. Niinkö on tehtävä? Sinä

sanot minulle sanan, minä annan kaksi takaisin, sinä annat minulle

korvapuustin, minä annan sinulle kaksi. Ei, kultaseni, ei Kristus

meille tyhmille tätä opettanut, kun hän maan päällä eli. Jos sinulle

sanotaan paha sana, niin hillitse sinä kielesi, kyllä toisen hänen

omatuntonsa tuomitsee. Niin opetti meille Hän, meidän Herramme. Kun

sinua lyödään korvalle, niin käännä sinä toinen: tuossa on, lyö

minua, jos olen sen ansainnut. Silloin lyöjän omatunto herää. Hän

lauhtuu ja kuuntelee sinua. Niin on Hän käskenyt meidän tekemään,

eikä ylvästelemään. Miksi olet vaiti? Puhunko oikein?

Ivan ei sanonut mitään, kuunteli vain.

Ukko sai yskäkohtauksen, sai vaivoin kakistaneeksi kurkkunsa selväksi

ja alkoi taas puhua:

-- Sinä luulet Kristuksen opettaneen meille pahaa. Meidän omaa

hyväämmehän hän opetti. Ajatteleppa maallista elämääsi. Onko se

ollut parempaa vaiko huonompaa senjälkeen kuin tuo teidän Plevnanne

alkoi? Laskehan vain, miten paljon omaisuutta olet kuluttanut

oikeudenkäyntiin, miten paljon matkoihin ja ruokarahoina. Poikasi

ovat reippaita miehiä, sinä voisit elää hyvästi ja menestyisit

mainiosti, mutta tulosi ovatkin vähenemässä. Miksi? Kaikki vain yhä

samasta syystä. Ylpeydestäsi se johtuu. Sinun pitäisi poikinesi olla

peltoa kyntämässä ja itse toimittaa kylväminen, mutta sinut pahahenki

lennättää tuomarin tahi jonkun nurkkasihteerin luo. Kun et kynnä

etkä kylvä oikeaan aikaan, niin ei maakaan kasva. Miksi ei kaurasta

nyt tullut mitään? Milloin sinä sen kylvit? Nyt tulit kaupungista.

Mitä sait aikaan käräjöimiselläsi? Vahinkoa omaan niskaasi. Hehee,

poikaseni! Pidä sinä vain huoli työstäsi, möyri poikinesi pellolla ja

puuhaa pihassasi, ja jos joku sinua loukkaa, niin anna sinä anteeksi

kuten Jumala käskee. Silloin on asiakin helposti autettu ja mielesi

aina kevyt.

Ivan oli vaiti.

-- Kuulehan, Vanja! Tottele minua, vanhaa miestä. Käy valjastamassa

kimo ja lähde heti hallitukseen, lopeta siellä kaikki juttuaminen ja

pistäydy aamulla Gavrilon luo, tee hänen kanssaan sovinto ja kutsu

hänet luoksesi, -- huomennahan on pyhä, -- tarjoa hänelle teetä, ota

puoli tuoppia viinaa ja sopikaa kaikki vihat ikuisiksi ajoiksi ja

sanokaa se naisillenne ja lapsillennekin.

Ivan huokasi ja ajatteli: "Ukko on oikeassa", ja hänen sydämensä

heltyi. Hän ei vain tiedä, kuinka tuo kaikki olisi tehtävä, kuinka

nyt saisi sovinnon syntymään.

Ukko sanoi taas aivan kuin arvaten Ivanin ajatukset:

-- Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa

ennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.

Vielä tahtoi ukko jotakin lausua, mutta ei saanut sanotuksi,

sillä naiset tulivat tupaan ja alkoivat säkättää kuin harakat. He

olivat jo kuulleet kaikki uutiset, sekä sen, miten Gavrilo oli

tuomittu raipparangaistukseen, että senkin, miten hän oli uhkaillut

murhapolttoa. Kaiken he olivat ennättäneet kuulla ja pistää jo

omiaankin joukkoon ja laidunpaikalla he olivat taas riidelleet

Gavrilon naisten kanssa. He rupesivat kertomaan, kuinka Gavrilon

miniä oli heitä peloitellut tutkintotuomarilla. Tutkintotuomari on

muka Gavrilon puolella. Hän ottaa nyt jutun käsiinsä ja opettaja on

muka jo laatinut uuden syytekirjan itse keisarille Ivania vastaan ja

siinä on kaikki asiat selitetty, ja nyt joutuu toinen puoli Ivanin

tilasta heille. Ivanin sydän paatui taas näitä puheita kuunnellessa

eikä hän enää ajatellut sopimista Gavrilon kanssa.

Isännällä talossa on aina paljon tehtävää. Ivan ei ruvennut puheisiin

naisten kanssa, vaan nousi, poistui tuvasta, meni riiheen ja

liiteriin. Kun hän oli asettanut kaikki kuntoon ja palasi pihaan, oli

aurinkokin jo laskenut ja pojat tulivat juuri pellolta. Ivan odotti

heitä, kyseli töiden menoa, auttoi heitä hevosten riisumisessa,

pani vikaantuneet länget erilleen korjatakseen ne ja olisi vieläkin

puuhaillut, joll'ei olisi tullut jo kovin pimeä. Ivan heitti vielä

karjalle rehua, avasi portin Taraskalle, joka oli lähdössä viemään

hevosia yöksi hakaan, päästi hevoset pihasta ja sulki taas portin

huolellisesti. "Nyt illalliselle ja nukkumaan", ajatteli Ivan, otti

revenneet länget käteensä ja lähti tupaan. Hän oli nyt unohtanut

sekä Gavrilon että sen, mitä isä oli puhunut. Mutta juuri kun hän

tarttui oven renkaaseen ja oli astumassa eteiseen, hän kuuli naapurin

aidan takana riitelevän käheällä äänellä. "Mitä siitä pahalaisesta!"

huutaa Gavrilo. "Tappaa se pitäisi!" Nämä sanat saivat Ivanissa

kuohahtamaan kaiken entisen vihan naapuria vastaan. Hän jäi seisomaan

ja kuuntelemaan Gavrilon vihoittelua. Gavrilo vaikeni ja Ivan meni

tupaan. Tupa on valaistu; nuorikko istuu nurkassa ja kehrää, vanha

mummo puuhaa illallista, vanhin poika pujoittaa nauhoja virsuihin,

toinen istuu pöydän ääressä lukemassa, Taraska hankkiutuu hevosia

viemään.

Tuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen

viha olisi ikävänä toverina.

Ivan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja

haukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä

valtasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi

korjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka

tämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä

huutanut: "Tappaa se pitäisi!"

Mummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen

lyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja

meni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä

saattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo

pilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut

puhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään,

ajoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja

kuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi

toisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan

seisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat:

"Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi".

"Ei se sääli itseäänkään", ajattelee Ivan. "Nyt ovat olleet

pouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä,

pistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä

joudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei

pääsisi käsistä!" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus,

että hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle

ja kiersi kulman taakse. "Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka

hänet tietää!" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun

hän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli

näkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin

ja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa,

kuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten

lehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat

siihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi

jonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.

"Ei se näy olleen mitään", tuumi Ivan, "mutta teenpä kuitenkin

kierrokseni." Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla

on virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule

omia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan -- kas!

Äskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla -- ja katosi

sitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti

samalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies,

jolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää

kädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti

hakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin

askelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. "No niin",

ajattelee hän, "nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!"

Ei ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän

kirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin

edellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana

tulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat

kattoa. Gavrilo seisoi vieressä -- hänet näki nyt aivan selvästi.

Ivan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun.

"Nujerran hänet, -- ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!"

Mutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja

niin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta

lynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.

-- Et pääse karkuun! -- huusi Ivan ja juoksi häntä kohti.

Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Gavriloa niskaan, livahti tämä

hänen käsistään niin että vain takin lieve jäi Ivanin kouraan.

Lieve repesi ja Ivan kaatui. Hän hypähti heti pystyyn ja lähti taas

juoksemaan huutaen: "Poliisi! Ottakaa kiinni!"

Ennenkuin hän pääsi jaloilleen, oli Gavrilo jo ehtinyt oman

pihansa kohdalle, mutta siinä Ivan hänet saavutti. Hän oli juuri

ottamaisillaan Gavrilon kiinni, kun äkkiä tunsi päätänsä huimaavan

aivan kuin häntä olisi isketty kivellä kalloon. Gavrilo oli nimittäin

nostanut maasta tammikalikan, ja kun Ivan juoksi hänen luokseen, niin

hän iski tätä kaikin voimin päähän.

Ivan typertyi, hänen silmänsä kipenöivät, sitten kaikki pimeni ja hän

horjahti. Kun hän tointui, oli Gavrilo kadonnut, oli valoisata kuin

päivällä ja hänen talostaan päin kuului jytinää ja ryskettä aivan

kuin kone olisi ollut käynnissä. Ivan kääntyi ja näki, että hänen

takimainen liiterinsä oli ilmi tulessa ja sen viereinenkin vaja oli

jo syttynyt palamaan. Tuli ja savu laajenivat yhä ja savun mukana

lenteli palavia olkihiutaleita tupaa kohti.

"Hyvät ihmiset, mitä tämä on?" huudahti Ivan, kohotti ylös kätensä ja

löi ne sitten reisiänsä vasten. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta

kuin temmata pois räystään alta ja polkea päälle! Mitä tämä on?" --

toisti hän. Hän yritti huutamaan, mutta ääni takertui kurkkuun. Hän

koetti juosta, mutta jalat eivät tahtoneet totella, vaan pysähtelivät

vuorotellen. Hän lähti astumaan, alkoi horjua, hengitys pysähtyi.

Jonkun aikaa seisottuaan ja henkeä vedettyään hän lähti taas

eteenpäin kulkemaan. Ennenkuin hän oli kiertänyt liiterin ja saapunut

palopaikalle, oli toinenkin vaja leimahtanut ilmi liekkiin, tuli oli

jo tarttunut tuvan nurkkaan ja porttiin ja liekit leimusivat tuvasta

ulos, niin ett'ei voinut päästä sisälle. Kansaa oli kokoontunut suuri

joukko, mutta ei mitään ollut tehtävissä. Naapurit kuljettivat ulos

tavaroitaan ja ajoivat karjansa ulos pihasta. Ivanin talosta levisi

palo Gavrilon taloon, tuuli yltyi ja vei tulen toiselle puolelle

tietä. Puoli kylää paloi poroksi.

Ivanin talosta saatiin töin tuskin vanha ukko ulos kannetuksi. Muut

talon asukkaat pääsivät tulen kynsistä paitasillaan, mutta kaikki

muu joutui sen saaliiksi. Lukuunottamatta hevosia, jotka olivat

yölaitumella, paloivat kaikki eläimet, yksinpä kanatkin orrellaan,

rattaat, aurat, karhit, naisten tavara-arkut, vilja laareissaan,

kaikki.

Gavrilon talossa ennätettiin pelastaa karja ja jonkun verran muutakin.

Palo kesti kauan, kaiken yötä. Ivan seisoi talonsa ääressä, katseli

ja hoki vain: "Mitä tämä on, hyvät ihmiset? Ei olisi tarvinnut muuta

kuin temmata pois ja polkea päälle." Mutta kun tuvan katto romahti

alas, niin hän tunkeutui aivan tulen luo, tarttui mustuneeseen

hirteen ja alkoi vetää sitä. Naiset näkivät hänet ja alkoivat kutsua

häntä pois, mutta hän kiskoi hirren erilleen ja tarttui sen jälkeen

toiseen, mutta horjahti ja kaatui tuleen. Silloin hänen poikansa

riensi paikalle ja veti hänet pois. Ivanin sekä parta että hiukset

ennättivät palaa, puku oli turmeltunut ja kädet vioittuneet eikä hän

tuntenut mitään. "Hän on surusta typertynyt", sanoivat ihmiset. Palo

alkoi vähitellen sammua, mutta Ivan seisoi yhä samalla paikalla ja

höpisi vain: "Hyvät ihmiset, mitä tämä on? Olisi pitänyt vain temmata

pois."

Aamun koitteessa lähetti kylänvanhin poikansa Ivania kutsumaan.

-- Setä Ivan, isäsi on kuolemaisillaan, käski kutsumaan sinua

jäähyväisille.

Ivan oli unhoittanut isänsäkin eikä tajunnut, mitä hänelle puhuttiin.

-- Mikä isä? -- sanoo hän. -- Kuka kutsui?

-- Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa

kuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja

veti häntä kädestä.

Ivan lähti kulkemaan pojan jälessä.

Kun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen

päälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten

kylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.

Ivanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja

lapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi

lavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui

sisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että

hänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan

tuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:

-- Mitä, Vanjatka, -- sanoi hän, -- enkö sinulle sanonut? Kuka

sytytti kylän palamaan?

-- Hän, isä kulta, -- sanoi Ivan, -- hän. Minä yllätin hänet. Näin

hänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta

kuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei

mitään onnettomuutta olisi tapahtunut.

-- Ivan, -- sanoi ukko, -- minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet

kerran. Kuka on syyllinen?

Ivan kumartui isän yli eikä voinut puhua mitään,

-- Sano Jumalan kasvojen edessä: kuka on syyllinen? Mitä minä sinulle

puhuin?

Nyt vasta Ivan tointui ja ymmärsi kaikki. Hän sanoi tuhisten nenäänsä:

-- Minä, isä kulta! -- Sitten hän lankesi polvilleen isän eteen,

purskahti itkuun ja sanoi:

-- Anna minulle anteeksi, isä. Minä olen syyllinen sinun ja Jumalan

edessä.

Ukko alkoi liikuttaa käsiään, siirsi kynttilän vasempaan käteensä ja

koetti kohottaa oikean otsalleen tehdäkseen ristinmerkin, mutta ei

jaksanut viedä kättään ylös asti.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! -- lausui hän ja loi taas silmänsä

poikaan.

-- Vanjka, kuulehan!

-- Mitä, isä?

-- Mitä on nyt tehtävä?

Ivan itki yhä.

-- En tiedä, isä kulta, -- sanoi hän. -- Kuinka päästäänkään taas

elämää alkamaan?

Ukko sulki silmänsä, liikutti huuliaan aivan kuin voimia kooten,

avasi sitten taas silmänsä ja sanoi:

-- Jumalan avulla pääsette kyllä elämään taas.

Vähän aikaa vaiti oltuaan ukko hymähti ja sanoi:

-- Muista, Vanja, että et sano, kuka sytytti. Älä ilmoita toisen

syntiä, niin Jumala antaa sinulle kaksi omaasi anteeksi.

Ukko tarttui kynttilään molemmin käsin, pani kädet ristiin sydämensä

päälle, huokasi, oikaisihe ja kuoli.

Ivan ei ilmiantanut Gavriloa eikä kukaan saanut tietää, mistä

tulipalo oli syntynyt.

Ja Ivanin sydän lauhtui Gavriloa kohtaan ja Gavrilo puolestaan

ihmetteli, että Ivan ei hänen rikostaan kenellekään ilmaissut. Alussa

Gavrilo pelkäsi häntä, mutta tottui sitten häneen. Riitaisuudet

naapurusten ja heidän perheittensä kesken lakkasivat. Sen aikaa

kun taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa pihassa.

Kun sitten kylä taas oli kuntoon saatu ja talot vähän väljemmin

sijoitettu, niin Ivan ja Gavrilo jäivät edelleen naapuruksiksi samaan

kortteliin.

Ivan ja Gavrilo elivät nyt niinkuin naapurusten tulee ja niinkuin

vanhukset olivat eläneet. Ja Ivan Sherbakov muistaa ukon neuvon ja

Jumalan käskyn, että tuli on sammutettava aivan alussa.

Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän pyri sitä kostamaan,

vaan koettaa saada asiat korjatuiksi. Ja jos joku sanoo hänelle

pahan sanan, niin hän ei koeta vastata vielä pahemmin, vaan koettaa

opettaa toista välttämään pahoja sanoja ja opettaa samoin naisiaan ja

lapsiaan. Ja Ivan Sherbakov parani ja hänen elämänsä tuli paremmaksi

kuin koskaan ennen.