Nyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän
jaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta.
Heille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa
laskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä,
ilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui,
hänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi
lakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että
asiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.
Hän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi
mullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi
tappaa.
Kerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa
ja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä
kakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän
katsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja
juoksi tiehensä. Shilin ajatteli: "Eiköhän Dina auttaisi?"
Hän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla
nukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: "Kun Dina taas
tulee, niin heitän hänelle."
Mutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli
hevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset
kokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat
venäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta
hän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset
pelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja
kohdeltiin.
Aikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli
yht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin
että polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut
eteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä.
Dinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan
kaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi:
"Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle
leikkikaluja. Tuosta saat!" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös
yksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä.
"Ei tarvitse", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:
-- Ivan, sinut tahdotaan tappaa.
Ja hän osoitti kaulaansa.
-- Kuka tahtoo tappaa?
-- Isä, -- ukot ovat käskeneet. Minun on sääli sinua.
Shilin sanoi:
-- Koska sinun on minua sääli, niin tuo minulle pitkä keppi.
Dina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani
kätensä ristiin ja rukoili:
-- Dina, ole niin hyvä! Tuo, Dina kulta!
-- En voi, -- vastasi Dina, -- kaikki ovat kotosalla ja näkevät.
Hän poistui.
Shilin istui illalla ja ajatteli: "Mitähän tapahtunee?" Hän katseli
ylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut.
Mullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo
torkahdella ajatellen: "Tyttöä peloittaa."
Äkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän
seipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja
aikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen
ja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen
isännän talon katolla.
Hän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan
suulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän
oli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:
-- Ivan! Ivan!
Mutta samassa hän viittoi kädellään, että piti olla hiljaa.
-- Mitä? -- kysyi Shilin.
-- Kaikki ovat menneet pois, kaksi henkeä vain on kotona.
Shilin sanoi:
-- No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan
sinut ylös.
Kostylin ei tahtonut kuullakaan semmoista.
-- Ei, -- sanoi hän, -- nähtävästi ei minun ole sallittu täältä
lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.
-- No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, -- sanoi Shilin ja
suuteli Kostylinia.
Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi
kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki
haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä
kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.
Shilin otti seipään ja sanoi:
-- Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan
poissa, niin ne lyövät sinua.
Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti
terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko
oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli
työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas
kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina
juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:
-- Annahan kun minä!
Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen
kätensä ovat hennot kuin vitsa -- ei niissä ole voimaa. Hän heitti
kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina
oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan.
Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan
vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista
täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi
ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata
jalkapuuta mukanaan.
-- Hyvästi, Dina kulta! -- sanoi hän. -- En ikinä unhoita sinua.
Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin
pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.
-- Kiitos, -- sanoi hän. -- Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt
minun pois mentyäni nukkeja tekee?
Ja hän silitti Dinan päätä,
Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan
ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka
palmikon helyt kilahtelivat.
Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei
se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti
ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie
oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan
virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan
tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo
kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa
ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna
kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja
läheni häntä.
Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa,
mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat
vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu
esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi
eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin
kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.
Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi
mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.
Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta
särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta
ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan
virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä.
Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän
tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia
riittää -- ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös.
Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään
makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."
Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi;
niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten
taakse.
Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo
lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No,
kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja
käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä
askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan
valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi
linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia
nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.
Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita,
venäläisiä sotamiehiä.
Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan
venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon
joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten
näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän
kynsistään."
Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista
parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat
hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään
huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:
-- Veljet! Auttakaa! Veljet!
Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.
Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset
olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui
kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti.
Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:
-- Veljet! Veljet! Veljet!
Kasakoita oli noin viisitoista miestä.
Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi
kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä
ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja
hoki vain:
-- Veljet! Veljet!
Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi
hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen
ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat
iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.
Shilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:
-- Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan
minulle sallittu.
Ja hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.
Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin
viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin
tuotiin.
Paljonko ihminen tarvitsee maata?
I
Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi
oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan
kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar
alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki
hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen
lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy
huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.
Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten
elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.
-- Enpä vaihtaisi, -- hän lausui, -- omaa elämääni sinun eloosi.
Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te
elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte
myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että
se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän
talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi
pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta
leivissä pysymme.
Vanhempi sisar tarttui puheeseen:
-- Kaunista leivissä pysymistä -- sikojen ja vasikkain parissa! Ei
tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten
paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja
lastenne osaksi tulee sama kohtalo.
-- Mitäpä siitä,-- sanoo nuorempi, -- meidän ammattimme on sellaista.
Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele
emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten
kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi
pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia
pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan.
Silloin menee kaikki nurin... Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?
Isäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.
-- Se on totinen tosi, -- sanoi hän. -- Kun meikäläinen täällä
lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda
tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa
vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään -- en itse
piruakaan!
Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat
astiat pois ja kävivät makaamaan.
Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui
siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään --
kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan
häntä ottaisi.
"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle
paljon maata -- sen avulla sinut sitten otankin."