Näin eli Shilin kuukauden. Päivällä hän kulki kylää pitkin tahi
laitteli jotakin, mutta kun tuli yö ja kaikki kylässä vaikeni, niin
hän kaivoi käytävää vajan seinän alle. Kaivaminen oli vaikeata, kun
oli kiviä edessä, mutta hän kihnutti kiviä viilalla ja sai kaivetuksi
seinän alitse niin suuren kolon, että siitä parahiksi mahtui. "Kunpa
vain", hän ajatteli, "saisin tarkalleen tietää, mihin suuntaan on
mentävä. Mutta kukaan tatarilaisista ei virka mitään."
Hän valitsi semmoisen ajan, jolloin isäntä oli poissa, ja lähti
puolipäivän jälkeen kylästä ulos vuorelle tutkiakseen sieltä seutua.
Mutta kun isäntä lähti matkoille, niin hän käski pikku poikansa
pitämään Shiliniä tarkoin silmällä. Poika juoksi Shilinin jälestä ja
huusi:
-- Älä mene! Isä on kieltänyt. Minä kutsun heti ihmisiä!
Shilin alkoi häntä houkutella.
-- En minä kauas mene, -- sanoi hän, -- nousen vain tuonne vuorelle.
Minun pitää etsiä erästä ruohoa, jolla voin parantaa kansaanne. Tule
mukaan. Enhän minä jalkapuntteineni pääse pakoon. Minä teen sinulle
huomenna jousen ja nuolia.
Hän sai pojan taipumaan ja he lähtivät yhdessä. Vuori näytti olevan
lähellä, mutta jalkapuuhun sidottuna oli vaikea kulkea. Matka kesti
kauan ja töin tuskin hän pääsi perille. Shilin istahti ja alkoi
tarkastaa seutua. Etelässä vajojen takana oli notko, jossa oli
hevosia laitumella ja alempana näkyi toinen kylä. Sen takana oli
toinen, vielä jyrkempi vuori ja tämän takana taaskin vuori. Vuorien
välissä siintää metsää, mutta vuorten huiput kohoavat toinen toistaan
ylemmäksi. Kaikkein korkeimpien vuorten huiput ovat lumipeitteisiä
ja hohtavat valkoisina kuin sokuri. Yksi tuommoinen lumipeitteinen
huippu kohoaa lakin muotoisena muita korkeammalle. Idässä ja lännessä
on samanlaisia vuoria. Siellä täällä savuaa kyliä vuorensolissa.
"Tuo näkyy kaikki olevan heidän maataan", ajattelee Shilin. Hän
alkaa tähystellä venäläisten alueelle päin. Hänen jalkojensa alla on
pieni joki ja oma kylä, jota puutarhat ympäröivät. Joella on eukkoja
vaatteita huuhtomassa. Ne näyttävät pieniltä kuin nuket. Alempana
kylän takana on vuori ja sen takana vielä kaksi vuorta, joilla
kasvaa metsää. Mutta kahden vuoren välistä siintää aukea tasanko ja
siinä hyvin kaukana kiemurtelee jotakin savun tapaista. Shilin alkoi
muistella, mistä aurinko nousi ja mihin se laski, kun hän oli omassa
linnoituksessaan. Hän huomasi, että juuri tuossa laaksossa täytyi
venäläisen linnoituksen olla. Sinne on paettava noiden kahden vuoren
välitse.
Aurinko alkoi aleta. Lumipeitteiset vuoret, jotka olivat olleet
valkeita, muuttuivat punertaviksi. Mustat vuoret tulivat synkän
näköisiksi. Notkoista nousi höyryä ja se laakso, jossa venäläisen
linnoituksen piti olla, hehkui kuin tuli laskevan auringon valossa.
Shilin tähysti tarkemmin ja näki laaksossa jotakin heiluvan aivan
kuin savua olisi noussut piipuista. Ja hän tuli vakuutetuksi, että
siinä paikassa juuri oli venäläinen linnoitus.
Oli jo myöhä. Kuului mullahin iltahuuto. Karjaa ajettiin kotiin,
lehmät ammuivat. Poikanen kehoittaa vähän väliä: "Lähdetään jo!",
mutta Shilinin mieli tekee yhä jäädä.
He palasivat kotiin. "No", ajattelee Shilin, "nyt, kun tunnen seudun,
täytyy paeta". Hän tahtoi lähteä pakoon jo sinä yönä. Yöt olivat
pimeitä, kuu oli vähenemässä. Pahaksi onneksi tatarilaiset palasivat
kotiin sinä iltana. Tavallisesti he saapuivat iloisina ajaen karjaa
edellään. Mutta nyt he eivät tuoneet mitään saalista, vaan satulassa
oli kuollut tatarilainen, punapartaisen veli. He olivat vihaisia ja
kokoontuivat kaikki kuollutta hautaamaan. Shilinkin tuli katsomaan.
Ruumis käärittiin vaatteeseen, mutta sitä ei pantu arkkuun, vaan
vietiin ulos kylästä ja laskettiin nurmelle plataanien alle. Mullah
saapui ja kaikki istuutuivat riviin kuolleen jaloksiin.
Etumaisena istuu mullah, hänen takanaan on kolme ukkoa, joilla on
turbaanit päässä, ja näiden takana muita tatarilaisia. Kaikki istuvat
tuijottaen äänettöminä maahan. Kauan aikaa he olivat vaiti. Viimein
mullah kohotti päätään ja lausui:
-- Allah!
Hän lausui vain tämän ainoan sanan. Sitten taas kaikki pitkän aikaa
tuijottivat maahan ja olivat vaiti istuen liikkumattomina. Mullah
kohotti taas päätään:
-- Allah!
Kaikki lausuivat: "Allah!" ja olivat taas vaiti. Kuollut makaa
jäykkänä nurmella ja ympärillä istujat ovat yhtä liikkumattomia
kuin kuollutkin. Ei kukaan hievahdakaan. Kuuluu vain, kuinka tuuli
rapisuttaa plataanin lehtiä. Sitten mullah luki rukouksen. Kaikki
nousivat ja lähtivät liikkeelle kantaen ruumista käsillään. Tultiin
kuopan luo. Se ei ollut tavallinen kuoppa, vaan se oli kaivettu
maan alle, niin että se muodosti komeron. Ruumiiseen tartuttiin
kainaloista ja koivista ja se laskettiin varovasti kuoppaan, pantiin
istuvaan asentoon maakamaran alle ja asetettiin kädet vatsan päälle.
Renki toi viheriäisiä kaisloja, kuoppa täytettiin kaisloilla,
peitettiin nopeasti mullalla ja tasoitettiin. Kuolleen pään kohdalle
asetettiin kivi pystyyn. Kun maa oli kovaksi polettu, kävivät kaikki
taas riviin istumaan haudan edustalle ja olivat pitkän aikaa ääneti.
-- Allah! Allah! Allah! -- huokasivat he sitten ja nousivat seisomaan.
Punaparta antoi ukoille rahaa, otti sitten ruoskan, löi sillä kolme
kertaa otsaansa ja lähti kotiinsa.
Aamulla Shilin näki, että punaparta vei tamman ulos kylästä. Kolme
tatarilaista seurasi hänen mukanaan. Kylän ulkopuolelle tultuaan
riisui punaparta takkinsa, kääri hihansa ylös, niin että voimakkaat
käsivarret paljastuivat, otti esille tikarin ja hioi sitä kovasimeen.
Tatarilaiset väänsivät tamman pään ylös, punaparta astui sen luo
ja puhkaisi kurkun, kaatoi hevosen maahan ja alkoi ottaa pois sen
sisälmyksiä ratkoen nyrkeillään hevosen nahkaa. Eukkoja ja tyttöjä
saapui paikalle. He alkoivat pestä suolia ja sisuksia. Sitten
hevonen hakattiin kappaleiksi ja vietiin tupaan. Koko kylä kokoontui
punaparran luo viettämään muistojuhlaa vainajalle.
Kolme päivää he söivät tamman lihaa, joivat busaa ja muistelivat
vainajaa.
Kaikki tatarilaiset olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Shilin näki
heidän päivällisen aikaan tekevän lähtöä jonnekin. Hevoset tuotiin
paikalle ja satuloitiin ja kymmenkunta miestä lähti matkaan, niiden
mukana punapartakin. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Oli yläkuu ja yöt
olivat vielä pimeät.
"No, nyt pitää paeta", ajatteli Shilin ja puhui asiasta Kostylinille.
Mutta Kostylinia peloitti.
-- Kuinka me voimme paeta? Emmehän me tunne tietäkään.
-- Minä tiedän tien.
-- Emme ehdi perille yhdessä yössä.
-- Jos emme ennätä, niin yövymme metsään. Minä olen varannut
kakkaroitakin mukaan. Miksi sinä rupeaisit täällä istumaan? Hyvä on,
jos saat rahalähetyksen, mutta eihän ole sanottu, että se saadaan
kokoon. Tatarilaiset ovat nyt äkäisiä, kun venäläiset ovat tappaneet
yhden heidän miehistään. Kerrotaan, että meidätkin on aikomus tappaa.
Kostylin mietti pitkän aikaa.
-- No, mennään!
V
Shilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin
mahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä
asettuisivat levolle.
Heti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja
kuiskasi Kostylinille: "tule!" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta
hänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli
hyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli
jo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan
haukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin
koiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin
tunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.
Isäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:
"Uljashin, ota kiinni!"
Shilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo
itseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.
He istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina
kiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä
alkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat
valkoisen sumun peitossa.