Näin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli
aina suu naurussa: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä."
Mutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua
happamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan
raakaa taikinaa.
Kostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen
tuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä,
joiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi,
että hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista
kirjettä.
"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava",
ajatteli hän. "Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen
hänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet
kurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä."
Alati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi
vihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta
nukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä
mies.
Kerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä
tatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.
Tatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi
nuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa
maahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja
tarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa.
Shilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä
tapahtuu.
Dina juoksi nuken luo, katseli ympärilleen, sieppasi sen ja juoksi
pois.
Aamun sarastaessa Dina ilmestyi tuvan kynnykselle nukkeineen. Hän oli
pukenut sen punaisiin riepuihin ja hyssytteli sitä kuin lasta sekä
hyräili sille. Mutta kohta ilmestyi siihen eukko, alkoi torua häntä,
sieppasi nuken hänen käsistään, iski sen säpäleiksi ja lähetti Dinan
itsensä työhön.
Shilin laittoi toisen, entistä paremman nuken ja antoi sen Dinalle.
Kerran ilmestyi Dina hänen luokseen kannu kädessä, asetti kannun
maahan, istuutui ja osoitti nauraen kannua.
"Mikä häntä huvittaa?" ajatteli Shilin ja otti kannun juodakseen. Hän
luuli siinä olevan vettä, mutta siinä olikin maitoa. -- "Hyvä", sanoi
hän ja joi maidon. Dina ihastui.
-- Hyvä, Ivan, hyvä! -- huudahti hän, hypähti seisomaan lyöden yhteen
käsiään, sieppasi kannun ja juoksi tiehensä.
Senjälkeen hän alkoi tuoda joka päivä salaa maitoa. Kun tatarilaiset
valmistivat kilin maidosta juustokakkuja, joita he kuivattivat
katolla, niin hän toi Shilinille salaa näitä kakkujakin. Ja kun
isäntä kerran teurasti lampaan, niin hän toi palasen lampaanlihaa
hihassaan. Antoi lihapalan ja juoksi pois.
Kerran oli ankara ukonilma ja vettä satoi koko tunnin ajan kuin
saavista kaataen. Joet rupesivat tulvimaan, kahluupaikalla nousi
vesi kolmen arssinan korkeuteen ja virta kuljetti kiviä mukanaan.
Kaikkialla pitkin vuorten rinteitä kohisi puroja. Sateen mentyä
ohi oli koko kylä vuolaita puroja täynnä. Shilin pyysi isännältään
veitsen, veisti pyöreän palikan, laittoi pyörän ja kiinnitti siihen
erityisen laitteen avulla kaksi nukkea.
Tytöt toivat hänelle tilkkuja. Hän puki nuket, toisen ukoksi ja
toisen akaksi, ja asetti pyörän puroon. Pyörä alkoi pyöriä ja nuket
hyppiä.
Koko kylä kokoontui tätä katsomaan. Pojan viikarit, tytöt ja eukot
ihmettelivät, miehet lausuivat:
-- Ai, urus, ai, Ivan!
Abdulilla oli Venäjältä saatu kello, mutta se oli rikki. Hän kutsui
Shilinin sitä katsomaan ja puhua pupatti omiaan. Shilin sanoi:
-- Anna tänne, minä laitan!
Hän purki kellon veitsen avulla ja pani taas kokoon. Kello kävi.
Isäntä ilostui ja lahjoitti hänelle vanhan repaleisen ihotakkinsa.
Ivan otti lahjan vastaan, -- kelpasihan se edes peitteeksi yöllä.
Siitä asti oli Shilinillä se maine, että hän osaa kaikkea. Etäisistä
kylistäkin tuotiin hänelle korjattavaksi pyssyn ja pistoolin lukkoja
sekä kelloja. Isäntä antoi hänelle tarpeelliset työkalut: pihdit,
kairan ja viilan.
Kerran sairastui muuan tatarilainen. Tultiin sanomaan Shilinille:
"Mene ja paranna hänet." Shilinillä ei ollut aavistustakaan
parannuskeinoista, mutta hän meni, tutki sairasta ja ajatteli:
"Ehkäpä paranee itsestään." Hän meni vajaan, otti vettä ja hiekkaa
ja sekoitti ne yhteen. Tatarilaisten nähden hän supisi outoja sanoja
veden yli ja antoi sairaan juoda sitä. Hänen onnekseen sairas
tervehtyi. Shilin alkoi vähitellen ymmärtää tatarilaisten puhetta.
Jotkut tatarilaiset tottuivat häneen ja huusivat tarpeen tullen:
Ivan, Ivan! Useimmat katselivat häntä kuitenkin kulmiensa alitse kuin
villipetoa.
Punapartainen tatarilainen ei pitänyt Shilinistä. Aina kun hän näki
Shilinin, hän rypisti kulmiaan ja kääntyi poispäin tahi haukkui tätä.
Sitten siellä vielä oli eräs vanha ukko. Hän ei asunut kylässä, vaan
tuli aina vuorilta. Shilin näki häntä vain silloin kuin hän saapui
kirkkoon Jumalaa rukoilemaan. Hän oli pieni kooltaan, hänen lakkinsa
ympärille oli kääritty valkea liina, parta ja viikset olivat lyhyeksi
leikatut ja valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyiset ja punaiset
kuin tiilikivi. Nenä oli koukussa kuin haukan nokka, silmät harmaat
ja häijyt, suussa vain kaksi torahammasta. Kun hän kulki kylässä
turbaani päässään ja sauvaansa nojaten, niin hän vilhui ympärilleen
kuin susi. Shilinin nähdessään hän alkoi öristä ja kääntyi poispäin.
Kerran Shilin meni alas vuoren juurelle katsomaan, missä tämä
ukko asui. Kuljettuaan jonkun matkaa polkua pitkin hän näki pikku
puutarhan, jota ympäröi kiviaita. Aidan takaa näkyi kirsikka- ja
persikkapuita sekä tasakattoinen mökki. Hän astui lähemmäksi ja näki
oljista punottuja mehiläispesiä sekä mehiläisiä niiden ympärillä
surisemassa. Ukko oli polvillaan mehiläispesän edessä jotakin
laittamassa. Shilin nousi vähän korkeammalle paremmin nähdäkseen.
Ukko kuuli hänen jalkapuunsa kolinan, katsahti taakseen ja kiljaisi,
tempasi vyöstään pistoolin ja ampui Shiliniin. Tämä ehti töin tuskin
vetäytyä kiven suojaan.
Ukko tuli isännälle valittamaan. Isäntä kutsui luokseen Shilinin ja
kysyi nauraen:
-- Miksi menit ukon luo?
-- En minä hänelle mitään pahaa tehnyt, -- sanoi Shilin. -- Tahdoin
vain nähdä, kuinka hän elää.
Isäntä selitti tämän ukolle, mutta ukko oli yhä vihoissaan, pihisi ja
pupatti niin että torahampaat näkyivät ja viittoi käsillään Shiliniin.
Kaikkea ei Shilin ymmärtänyt, mutta sen hän käsitti, että ukko käski
isännän tappamaan kaikki venäläiset eikä pitämään heitä kylässä.
Ukon mentyä Shilin kysyi isännältä, mikä tuo ukko oli miehiään.
Isäntä selittää:
-- Se on suuri mies! Hän oli aikoinaan urhoista ensimäinen, surmasi
monta venäläistä ja oli rikas. Hänellä oli kolme vaimoa ja kahdeksan
poikaa. He asuivat kaikki samassa kylässä. Venäläiset tulivat,
hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi pojista antautui
venäläisille. Ukko lähti itse venäläisten luo ja antautui heille.
Elettyään kolme kuukautta venäläisten keskuudessa hän löysi poikansa,
surmasi tämän omin käsin ja pakeni. Sen koommin hän ei ole sotia
käynyt. Hän meni ensin Mekkaan Jumalaa rukoilemaan. Siitä hänellä
on turbaani. Ken on käynyt Mekassa, se saa nimen Hadshi ja alkaa
käyttää turbaania. Hän ei pidä teikäläisistä. Sinut hän käski tappaa.
Mutta enhän minä voi sinua tappaa, kun olen maksanut sinusta rahaa.
Sitäpaitsi minä pidän sinusta, Ivan. En tahtoisi päästää sinua
luotanikaan -- tappamisesta puhumattakaan -- jos en olisi luvannut.
Hän nauroi ja melskasi venäjäänsä: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle,
Abdul, on hyvä!"